Sarjakuva Suomessa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sarjakuva Suomessa alkaa käännettyjen teosten osalta vuodesta 1857, jolloin julkaistiin Rodolphe Töpfferin Koipeliinin Linnustus.[1] Kotimainen sarjakuva syntyi 1910-luvulla.

Suomalaisen sarjakuvan klassikoita ovat muun muassa Ola Fogelbergin Pekka Puupää, Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko ja Tarmo Koiviston Mämmilä. Suomen sarjakuvaseura on jakanut vuodesta 1972 suomalaisen sarjakuvan tekijäpalkintona Puupää-hattua.

1980-luvulla sarjakuvan tekeminen levisi entistä laajemmalle ja käännössarjakuvan tarjonta monipuolistui. Kemin sarjakuvafestivaali ja Helsingin sarjakuvafestivaalit syntyivät vuosikymmenen alussa. 1990-luvulla sarjakuvaan liittyvät kurssit alkoivat eri oppilaitoksissa ja piirtäjien apurahoitus alkoi.[2] Tampere Kuplii on jakanut vuodesta 2007 Sarjakuva-Finlandia-palkintoa kotimaiselle albumille.

Suomalainen sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlavuotta vietettiin vuonna 2011 ensimmäisen kokonaisen sarjakuvakirjan ilmestymisen kunniaksi. Se oli Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretki, joka ilmestyi 21. marraskuuta 1911.[3] Ola Fogelbergin Pekka Puupää oli sarjakuvana koko kansan suosikki. Suomen sarjakuvaseura on jakanut vuodesta 1972 suomalaisen sarjakuvan kunniapalkintona Puupää-hattua.[4] Asmo Alhon vuosina 1927–75 piirtämä humoristinen ja opettavainen Kieku ja Kaiku on pitkäikäisimpiä suomalaisia sarjakuvia.[5] Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko-sarjakuva tunnetaan edelleen ympäri maailmaa.[6]

1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alun kulttuurisessa murroksessa kiinnostuttiin aiemmin väheksytyistä kulttuurin muodoista. Sarjakuvasta tuli vähitellen oikeutettu kulttuurikeskustelun ja -tutkimuksen kohde.[7] Kotimaiset piirtäjät nousivat uudella tavalla esiin uusissa omakustanteisissa underground-henkisissä lehdissä. Myös sanomalehtien strippisarjoissa alkoi näkyä entistä enemmän kotimaisia sarjoja.[8] Uuden suomalaisen sarjakuvan pitkäaikaiseksi keulakuvaksi nousi Tarmo Koiviston piirtämä Mämmilä. Sarja sai laajan lukijakunnan ja vaikutti sarjakuvan arvostuksen nousuun peilatessaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta.[9] Valokopiokoneet mahdollistivat 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa piirtäjien omien pienlehtien tuotannon ja suoramyynnin.[10]

Sarjakuvan instituutiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sarjakuvaseura perustettiin vuonna 1971. Seuran tärkeimmiksi tehtäviksi määriteltiin alan arvostuksen nostaminen, kotimaisten klassikkojen muistaminen ja kotimaisen vaihtoehdon tukeminen. Näihin tavoitteisiin pyrittiin tiedotuksen, koulutuksen ja julkaisutoiminnan kautta. Seura alkoi julkaista Sarjainfo-lehteä vuonna 1972.[11]

1980-luvun alussa useisiin kaupunkeihin perustettiin paikallisia sarjakuvaseuroja. Niiden keskeinen toiminta oli omien sarjakuvalehtien julkaisu. Vuonna 1981 pidettiin ensimmäinen Kemin sarjakuvafestivaali ja 1983 ensimmäinen Helsingin sarjakuvafestivaali.[12] Vuonna 1995 perustettiin etujärjestö Sarjakuvantekijät ry.[13] Vuonna 2008 perustettiin Sarjakuvakeskus, joka tarjoaa muun muassa kurssiluonteista koulutusta ja pitää yllä galleriaa. Vuonna 2009 aloitti toimintansa Sarjakuvan tiedotuskeskus.[14] Tampere Kuplii on jakanut vuodesta 2007 Sarjakuva-Finlandia-palkintoa kotimaiselle albumille.[15]

Sarjakuvan opetusta on eräissä kansanopistoissa ja taideoppilaitoksissa ja korkeakoulutasolla Aalto-yliopiston kursseilla. Taiteen perusopetuksessa sarjakuvalle ei ole omaa opetusohjelma. Sarjakuvaan liittyvä tutkimus on hajanaista ja satunnaista.[16]

Heikki Kaukoranta teki Suomessa ensimmäisen pro gradu -työn sarjakuvasta estetiikan oppiaineessa vuonna 1969.[17] Ensimmäinen sarjakuviin keskittynyt suomalainen tietoteos, Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat (1972) vaikutti suuresti tietämykseen sarjakuvan historiasta.[18] Säännöllinen sarjakuvakritiikki sanomalehtien kulttuurisivuilla alkoi 1980-luvun puolivälissä, ensin Helsingin Sanomissa ja myöhemmin muissa lehdissä.[19][20] Viimeistään 2000-luvulla sarjakuvakritiikki vakiintui sanomalehtiin.[21]

Sarjakuvantutkimus nousi yliopistoissa esiin 1990-luvulla. Sarjakuvan tutkimus on silti yhä vähäistä. Sarjakuviin liittyviä lopputöitä tehdään vuosittain kymmeniä. Tutkimus on usein kielitieteellistä ja liittyy joko suomen kielen tai sarjakuvakääntämisen alaan. Suomen ensimmäinen sarjakuvista väitellyt oli Pekka A. Manninen vuonna 1995. Kasvatustieteen alan väitöskirja Vastarinnan välineistö: Sarjakuvaharrastuksen merkityksiä käsitteli sarjakuvaa kapinan ja vaihtoehtoisten tulkintojen välineenä. Sarjakuvan estetiikkaa ja kerrontaa on Suomessa tutkittu vain vähän. Juha Herkmanin myöhemmin lisensiaatintyöksi laajentama teos Sarjakuvan kieli ja mieli (1998) tarkasteli tätä aihealuetta. Herkman hyödynsi kirjassaan etenkin kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen menetelmiä.[22]

Sarjakuva kirjastossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmaksi puutteeksi suomalaisen sarjakuvan kentällä on nähty se, että minkään arkiston tai museon tehtävänä ei ole tallentaa järjestelmällisesti sarjakuvaa ja sen kulttuurihistoriaa. Esimerkiksi tekijöiden originaaleja ei voida tallettaa keskitetysti. Suomeen on vaadittu arkistoa tai museota, jonka tehtäviin kuuluu sarjakuvakulttuurin tallentaminen sekä tutkimus- ja näyttelytoiminta.[23]

Suomen sarjakuvaseura on vuodesta 1971 koonnut omaa arkistoa ja kirjastoa. Se on vuodesta 2003 alkaen sijainnut Aralis-kirjastokeskuksessa Helsingin Arabianrannassa. Kokoelmaa täydennetään lahjoituksilla, järjestelmälliseen hankintaan ei ole mahdollisuuksia. Kuitenkin useimmat kustantajat lähettävät kotimaiset uutuusjulkaisunsa kirjastolle, joka on tavallaan sarjakuvan epävirallinen vapaakappalekirjasto. Kokoelmassa oli vuonna 2011 yli 7000 nimikettä sarjakuvia, alan tutkimuksia ja tietokirjoja. Teoksia ei saa kotilainaksi. Sarjakuvaseura tekee yhteistyötä eri maiden erikoiskirjastojen kanssa vuonna 2006 avatun pohjoismaisen Nordicomics-sarjakuvaportaalin avulla.[24] Vuonna 2011 Suomen sarjakuvaseuran kokoelman teosten viitetiedot siirrettiin Nordicomics-tietokannasta Suomen sarjakuvaseuran kokoelman tietokantaan.

Ulkomaisten esimerkkien perusteella erikoistuneen sarjakuvakirjaston etuna olisi ulkomaisen aineistohankinnan tehokkuus, erikoiskirjaston käytössä oleva asiantuntemus sekä omat määrärahat ostoihin. Näin yksikin kirjasto voisi kohtuullisin kustannuksin laajentaa suuresti kirjastotarjonnan määrää ja monipuolisuutta.[25]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jokinen, Heikki (toim.): Sarjakuva Suomessa: Historiasta, asemasta, kielestä. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-892-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hänninen, Ville: Roskakulttuuri saapui akatemian portaille: Suomalaisen sarjakuvakirjoittamisen ja -tutkimuksen vaiheita. Teoksessa Jokinen 2011, s. 78.
  2. Jokinen, Heikki: Tähän on tultu: Suomalaisen sarjakuvan vuosikymmeniltä. Teoksessa Jokinen 2011, s. 29–30.
  3. Jokinen 2011, s. 100.
  4. Jokinen 2011, s. 20
  5. Jokinen 2011, s. 20.
  6. Jokinen 2011, s. 23.
  7. Jokinen 2011, s. 26.
  8. Jokinen 2011, s. 26–27.
  9. Jokinen 2011, s. 29.
  10. Jokinen 2011, s. 28–29.
  11. Jokinen 2011, s. 28.
  12. Jokinen 2011, s. 28–29.
  13. Heikkinen, Merja: Epäilyksen varjosta parrasvaloihin – Sarjakuvan muuttuvat määrittelyt. Teoksessa Jokinen 2011, s. 67.
  14. Heikkinen, teoksessa Jokinen 2011, s. 73.
  15. Sarjakuva-Finlandia Viitattu 19.1.2013.
  16. Jokinen 2011, s. 32–33.
  17. Hänninen teoksessa Jokinen 2011, s. 81.
  18. Hänninen teoksessa Jokinen 2011, s. 82.
  19. Jokinen 2011, s. 28–29.
  20. Hänninen teoksessa Jokinen 2011, s. 84.
  21. Hänninen teoksessa Jokinen 2011, s. 85.
  22. Hänninen teoksessa Jokinen 2011, s. 85–87.
  23. Jokinen 2011, s. 34.
  24. Jokinen, Heikki: Sarjakuva kirjastossa – lehtolapsesta perheenjäseneksi. Teoksessa Jokinen 2011, s. 160.
  25. Jokinen 2011, s. 161.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hänninen, Ville (toim.): Kotimaisia sarjakuvantekijöitä. Helsinki: BTJ, 2004. ISBN 951-692-571-5.
  • Hänninen, Ville & Römpötti, Harri (toim.): Päin näköä! 16 suomalaista sarjakuvataiteilijaa. Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0654-6.
  • Jokinen, Heikki & Pulkkinen, Kalervo: Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedia. Kemi: Kemin sarjakuvakeskus, 1996. ISBN 952-9686-10-2.
  • Vistilä, Miia (toim.): Kotimaista naissarjakuvaa: Marginaalista maailmankartalle. Helsinki: BTJ, 2008. ISBN 978-951-692-708-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]