Tämä on hyvä artikkeli.

Suomen arkkitehtuuri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Alvar Aalto: Finlandia-talo
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: 2000-luvun arkkitehtuurista ei sanaakaan

Suomen arkkitehtuurin historia on pitkä, mutta ennen 1800-lukua rakennettuja rakennuksia on nykyään enää vain vähän jäljellä. Suomesta puuttuvat monissa muissa Euroopan maissa yleiset keskiaikaiset kaupunkikeskustat, sillä keskiajalla Suomen harvat kaupungit olivat pieniä, ja suurin osa taloista oli rakennettu puusta. Keskiajalta on säilynyt vain kivikirkkoja sekä puolustustarkoituksiin rakennettuja linnoja, esimerkiksi Turun ja Viipurin linna. Puusta rakennettuja 1700–1800-luvun asuinalueita on säilynyt esimerkiksi Porvoossa ja Kristiinankaupungissa sekä Vanha Rauma Raumalla.

1700-luvun suurin rakennusurakka koko Ruotsin valtakunnassa oli Helsingin edustalle rakennettu Suomenlinna. Saksalainen C. L. Engel oli puolestaan 1800-luvulla uuden Helsingin pääarkkitehti. Tästä rakennushankkeesta voidaan katsoa alkaneen uusi vaihe Suomen taiteessa. Kansallisromantiikan aikana suomalainen arkkitehtuuri nousi ensimmäisen kerran maailmanmaineeseen, ja 1900-luvulla Alvar Aalto oli pitkään Suomen johtavia arkkitehtejä.

Esihistoriallinen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha hirsirakennus Seurasaaren ulkomuseossa.

Suomen esihistorialliselta ajalta on säilynyt vain vähän jäänteitä rakennuksista. Vanhimmat ihmisen tekemät rakennelmat ovat röykkiöhautoja eli hiidenkiukaita. Myöhäisemmältä rautakaudelta on säilynyt mäkilinnojen eli muinaislinnojen vallien jäännöksiä. Huomattavimpia muinaislinnoja olivat Aurajoen varrelle rakennettu Vanhalinna ja Janakkalan Hakoisten linna.[1]

Keskiajan arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen keskiajan arkkitehtuurin tärkeimpiä rakennuksia olivat kirkot ja linnat. Vanhimmat kirkkorakennukset olivat puuta, ja niissä oli usein kivinen sakaristo. Suomessa on jäljellä 73 keskiaikaista kirkkoa ja toistakymmentä alkuaan puukirkon yhteyteen rakennettua kivisakaristoa. [2]

Sisäkuva Turun tuomiokirkosta. Näkymä alttarille päin.

Vanhimmat kivikirkot rakennettiin Ahvenanmaalle. Niiden rakennusajankohdasta on ollut kiistoja, mutta todennäköisesti yli puolessa Ahvenanmaan 12 keskiaikaisesta kivikirkosta oli jo 1200-luvun lopulla valmis runkohuone. Ahvenanmaalle kulkeutui runsaasti eri tyylivaikutteita, sillä se sijaitsi keskiajan tärkeimpien vesireittien risteyksessä. Kivikirkot ovatkin huomattavan yksilöllisiä. Yhteisiä tekijöitä ovat muun muassa punainen rapakivi sekä ikkunoiden ja ovien puitteissa käytetty ahvenanmaalainen ordoviikkinen kalkkikivi.[3] Vanhin kirkoista on Jomalan kirkko.[4]

Merkittävin Suomen vanhoista kirkkorakennuksista on kuitenkin Turun tuomiokirkko, joka on Suomen ainoa goottilaistyyppinen katedraali. Kirkko on luultavasti rakennettu alun perin puusta 1200-luvulla, ja 1300-luvulla se muutettiin kivirakennukseksi. Turun tuomiokirkkoa on laajennettu ja täydennetty satojen vuosien ajan, ja siinä on vaikutteita useammasta tyylisuunnasta.[5]

Gotiikka yleistyi Suomessa 1200-luvulla, ja kivikirkkojen rakennustyypiksi vakiintui pohjakaavaltaan suorakaiteinen harmaakivikirkko, jonka pohjoissivulla oli sakaristo ja eteläsivulla asehuone. Aluksi harmaakivikirkoissa oli puinen tynnyriholvi. Vasta 1400-luvulla kirkoissa ryhdyttiin käyttämään tiiliholvia. Keskiaikaiset kirkkojen päätykolmiot oli muurattu tiilestä ja koristeltu myöhäisgoottilaisilla koristeaiheilla. Huomattavimpia nykypäiviin säilyneitä keskiaikaisia harmaakivikirkkoja ovat Porvoon tuomiokirkko ja birgittalaisluostarin yhteyteen rakennettu Naantalin kirkko.[1]

Ruotsin kruunu nimitti Suomeen vuoden 1280 paikkeilla ensimmäisen käskynhaltijan, ja samoihin aikoihin Suomeen muodostui kartanoläänien sijaan suurempia hallintokokonaisuuksia, linnaläänejä. Turun linna perustettiin 1280-luvulla alkujaan nelikulmaiseksi leirilinnaksi. Sitä olivat todennäköisesti rakennuttamassa samat mestarit, jotka olivat muuraamassa Visbyn kaupunginmuuria.[6] Myös Hämeen linnan ja Viipurin linnan rakennustyöt aloitettiin 1200-luvulla, Kastelholma 1300-luvun lopulla.[7]

Balttilainen hallikirkko saapui Suomeen 1330-luvulla, kun Turun tuomiokirkko holvattiin kolmilaivaiseksi. Se oli ollut jonkun aikaa raunioina, kun novgorodilaiset olivat polttaneet sen. Tuomiokirkko rakennettiin uudelleen kolmilaivaiseksi halliksi, jonka ristiholveja kantoivat yksinkertaiset nelikulmaiset pilarit. Kirkon rakennusmestarit kuljetettiin todennäköisesti Tallinnasta, mistä tuotiin mahdollisesti myös valmiina kalkkikivestä tehdyt konsolit. Balttilaista hallikirkkoa suosittiin Etelä-Suomessa aina keskiajan loppuun asti. Turun tuomiokirkko on myöhemmin korotettu basilikaksi, mutta sen mallin mukaan 1300-luvun puolivälin paikkeilla rakennettu Mynämäen kirkko on edelleen alkuperäisessä muodossaan.[8]

Kun Suomen olot alkoivat vakiintua 1300-luvun alussa, Turun ja Hämeen leirilinnoja rakennettiin uudelleen umpilinnoiksi. Turun linnaa laajennettiin sekä 1310-luvulla Valdemar-herttuan aikana että vuonna 1365 sattuneen tulipalon jälkeen. Turun linnan rakentajat ottivat mallia etelästä, ja holvit ja konsolit viittaavat Saksalaisen ritarikunnan päälinnaan Marienburgiin. Myös muissa Suomen linnoissa on vaikutteita saksalaisesta ritarilinna-arkkitehtuurista.[9]

Uudellamaalla kehittyi 1400-luvulla omaleimainen kirkkotyyppi, joka oli suorakaiteen muotoinen ja tiilipäätyinen salikirkko. Keskeisin tyylin syntymiselle oli Porvoon kirkko, jonka holvaukset ja päädyt muurasi 1450-luvulla rostockilainen rakennusmestari. Sitä jäljiteltiin useissa kirkoissa sekä Uudellamaalla että Varsinais-Suomessa. Satakunnassa rakennetut harmaakivikirkot olivat puolestaan tornittomia ja suorakaiteen muotoisia salikirkkoja, jotka olivat huomattavasti kapeampia kuin Uudenmaan kirkot. Satakunnan vanhin kirkko on Ulvilan kirkko, joka sai satakuntalaiset erityispiirteensä 1400-luvulla.[10] Hämeen kirkoista keskeisin on Hollolan kirkko, jonka hämäläiskirkoille tyypilliset tiilipäädyt koristekerroksineen ovat aikakautensa komeimpia.[11]

Suomen linnoissa alkoi 1400-luvun alussa näkyä merkkejä suunnittelusta tuliaseita varten. Ensimmäisenä Turun linnan kehämuuriin tuli ampuma-aukkoja. Myöhäiskeskiajan merkittävin linnoitus oli Olavinlinna. Sitä aloitettiin rakentaa puusta, mutta Eerik Akselinpoika Tott käski 1477 muurauttaa tornit ja kehämuurit. Olavinlinnaan rakennettiin kolmikulmainen päälinna ja jokaiseen kulmaan korkeat ja pyöreät puolustustornit.[12] Arkistojen mukaan rakennustöissä oli mukana 16 ulkomaalaista muuraria. Linnassa tehdyt ratkaisut osoittavat vaikutteita tulleen balttilaisesta, italialaisesta ja balkanilaisesta linna-arkkitehtuurista.[13] Olavinlinnan lisäksi pyöreitä torneja rakennettiin samoihin aikoihin Raaseporin linnaan, Viipurin kaupunginmuuriin ja Kuusiston piispanlinnaan.[14][15][16]

Suurin osa Suomen väestöstä asui ennen 1900-lukua maaseudulla, jossa talot rakennettiin pääosin hirsistä. Suomeen oli jo esihistoriallisella ajalla omaksuttu idästä lamasalvostekniikka, joka pysyi käytössä aina 1930-luvulle saakka. Pitkänurkkia käytettiin kauan, vasta kun rakennukset haluttiin kivirakennusten tapaan sileäseinäisiksi, ryhdyttiin seiniä piiluamaan ja nurkkaliitoksista tehtiin tasa- eli lyhytnurkat. [17]

Uskonpuhdistuksesta isoonvihaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louhisaaren kartano

Turun linnaa uusittiin 1500-luvulla useaan otteeseen, mutta vasta Juhana-herttuan aikana töitä tehtiin suunnitelmallisesti. Hänen sanotaan tuoneen Suomeen renessanssin uudistettuaan linnaa ja hovia. Vuonna 1556 Suomen herttuana aloittanut Juhana purki päälinnan jakaneen muurin ja sai näin aikaan varsinaisen päälinnan. Päälinnan itäpuoli oli toiminut aiemmin eräänlaisena esilinnana.[18]

Kustaa Vaasa ja hänen poikansa pyrkivät 1500-luvulla vahvistamaan Suomen puolustusta. Ilmeisesti vuoden 1544 puolustussäännöksen pohjalta Kustaa Vaasa käski vahvistaa Viipurin kaupunginmuureja kahdella rondellilla, eli pyöreällä puolustustornilla. Niistä rakennettiin kuitenkin vain niin sanottu Pyöreä torni. Tykistö alkoi olla kuitenkin jo niin vahva, että vanhat muurit eivät antaneet enää tarpeeksi suojaa. Viipurista tuli uuden järjestelmän avainpiste, ja sinne rakennettiin vanhan kaupungin muurin itäpuolelle italialaisen mallin mukaan niin sanottu Sarvilinna.[19]

Suomen aateliset rakensivat 1500-luvulla enemmän kivitaloja kuin koskaan aikaisemmin tai koskaan sen jälkeen. Hornit ja Flemingit olivat erityisen ahkeria rakennuttajia. Turun linnan rakennustyöt ja Juhanan hovielämä innostivat aatelisia rakentamaan, ja he omaksuivat hovista monia muoteja ja ratkaisuja. 1600-luvulla aatelisten rakennushankkeet vähenivät, ja sen ajan linnoista vain valtakunnanneuvos Herman Flemingin Louhisaari ja amiraali Lorentz Creutzin Sarvilahden kartano ovat edelleen pystyssä. Kivilinnojen sijaan monet aateliset rakennuttivat puukartanoita. Ne ovat kuitenkin pääosin tuhoutuneet, mutta suomalaisiin säteritiloihin kuului iso, kaksikerroksinen puinen päärakennus.[20]

Takavarikot olivat köyhdyttäneet kirkon, joten 1500-luvulla pystyttiin todennäköisesti rakentaa lähinnä pieniä puisia kappaleita. Renessanssiajan merkittävin kirkkohanke oli Turun Pyhän Hengen kirkko, joka ei kuitenkaan valmistunut. Puukirkot olivat 1500-luvulla tärkeässä asemassa, sillä ne välittivät aiempia tyyliratkaisuja myöhempiin kirkkoihin.[21] Kaikki 1600-luvun kirkot eivät kuitenkaan olleet keskiaikaisten mallien jäljittelyä, sillä silloin ilmestyi lähes samanaikaisesti neljään Suomen osaan ristikirkko. Ristikirkkojen mallina oli todennäköisesti Jean de La Valléen Tukholmaan suunnittelema Katariinan kirkko.[22] Kaikista 1600-luvun kirkoista on säilynyt vain 16 puusta ja 5 kivestä rakennettua kirkkoa. Yksi parhaiten säilyneitä on Pyhämaan uhrikirkko, jonka matalat sisätilat on koristeltu kauttaaltaan.[23]

1700-luvun arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haminan kaava 1720-luvulta.

Isonvihan päättäneen vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen moni Suomen kaupunki oli käytännössä hävitetty. Jälleenrakentamisessa ei taloudellisten syiden takia pystytty toteuttamaan kovinkaan suuria hankkeita. Vuosisadan alkupuoliskon merkittävin rakennushanke oli Haminan kaupunki, joka perustettiin 1722.[24] Haminan kahdeksankulmaista kaupunkia ja sen säteittäin keskustasta erkanevia teitä ympäröivät säännölliset bastioniketjut.[25]

Suomessa ryhdyttiin 1748 koko Ruotsin valtakunnan 1700-luvun suurimpiin rakennustöihin, kun Helsingin edustalle alettiin rakentaa Viaporin merilinnoitusta. Se työllisti vuosikymmeniksi useita valtakunnan parhaista arkkitehdeistä, rakennusmestareista ja käsityöläisistä, ja sen suunnitteli Augustin Ehrensvärd. Viapori rakennettiin kuudelle saarelle. Linnoituksena se oli vanhanaikainen, sillä sen puolustuslinjat muurattiin kivestä, mutta sen yksityiskohtien taiteellinen taso on korkea.[26] Saarten linnoitusten ytimeen rakennettiin barokkiaukiot, ja Suomenlinnassa on säilynyt joukko Suomen 1700-luvun merkittävimpiin kuuluvia kivitaloja.[27] Linnoituksen kautta kulki Suomen moniin osiin uusia tyyli-ideoita siellä työskennelleiden muurarien, kirvesmiesten ja puuseppien ansiosta.[26]

Viaporin lisäksi Turusta levisi 1700-luvun jälkipuoliskolla uusia ajatuksia Suomeen. Kaupunki eli kukoistuskauttaan ja oli kasvanut kilpailemaan valtakunnan kolmanneksi suurimman kaupungin tittelistä. Turussa syntyi myös käsite kaupunginarkkitehti, kun saksilainen muurimestari Samuel Berner asettui sinne 1734. Häntä seurasi saksalainen muurimestari Christian Friedrich Schröder, joka piirsi useita uusia rakennuksia, jotka edustivat ranskalais-klassisista tyyliä. Niissä oli mansardikatto. Rakennukset olivat väriltään keltaisia ja valkoisia, ja niiden pinnat vaihtelivat sileistä rosoisiin. Schröderin oppilaat noudattivat samaa tyyliä 1700-luvun lopulle asti.[28]

Seuraavalla vuosisadalla vallitsevia tyylisuuntauksia olivat myöhäisbarokki, rokokoo ja kustavilainen uusklassismi. Kirkkoja rakensivat lähinnä kiertelevät mestarit, kuten Antti Piimänen ja Matti Honka sekä Jaakko Rijf. Kirkot noudattivat pitkälti keskiajan perinteitä.[29] Louis Jean Desprez puolestaan suunnitteli uusklassisen Hämeenlinnan kirkon, jonka esikuvana oli Rooman Pantheon.[30]

Uutta aikaa edustivat 1700-luvun lopulla erityisesti teollisuudenharjoittajat. Vuosisadan merkittävimmät kartanot Teijo, Fagervik ja Mustio kuuluivatkin ruukinpatruunoille. Jokaiseen niistä pyrittiin luomaan yhteisö, johon kuului päärakennus, siihen kuuluvia sivurakennuksia, ruukkipajoja, työväenasuntoja ja kirkko. Christian Friedrich Schröder suunnitteli 1760-luvulla sekä Teijon että Fagervikin kartanot. Mustio puolestaan rakennettiin 1782–1792, jolloin Schröderin rokokoovaikutteinen kartanoarkkitehtuuri oli jo pois muodista. Schröderin piirustusta muokkasi ruotsalainen Erik Palmstedt, joka lisäsi siihen uusklassisia piirteitä.[31]

Pienemmät kartanot rakennettiin usein ruukinkartanoiden tavoin, ja niissäkin suosittiin ranskalais-klassista tyyliä. Kartanoihin vaikutti selvästi Carl Wijnbladin vuosina 1755–1767 julkaisemat mallipiirustukset. Amatööriarkkitehti Gabriel von Bonsdorff rakensi itselleen 1793 Brinkhallin kartanon, joka oli mataline aumakattoineen ja sileine seinäpintoineen Suomen ensimmäinen uusklassinen rakennus.[31] Uusklassismin myötä Suomen arkkitehtuurissa alettiin olla kansainvälisen kehityksen tuntumassa. Aiempien tyylien oli pääsääntöisesti kestänyt kauan saapua Suomeen.[27] Uusklassismi vaikutti julkisten rakennusten lisäksi kansanomaisessa rakentamisessa, ja siitä omaksuttiin muun muassa valkoiset nurkkalaudat, kuusi- tai kahdeksanjakoiset ikkunat ja koristeelliset yksityiskohdat.[32]

Suomen suuriruhtinaskunnan arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Empire[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Senaatintori: vasemmalla Helsingin yliopiston päärakennus, keskellä tuomiokirkko ja oikealla valtioneuvoston linna.

Suomen empiretyylille kehittyi oma luonteensa, sillä maahan tuli uusklassisia piirteitä sekä idästä että lännestä. Empireaika ilmentää myös historiallista kehitystä, sillä Haminan rauhan jälkeen 1809 Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjän hallintaan.[33]

Ruotsalaiskauden lopussa, vuonna 1802 Suomeen asettui asemaan maan ensimmäinen koulutettu arkkitehti, kun italialainen Charles Bassi muutti Tukholmasta Turkuun valvomaan C. C. Gjörwellin suunnitteleman Akatemiatalon rakentamista.[33] Akatemiatalo oli sisätilojen juhlavuudeltaan ennennäkemätön suomalaisissa julkisissa rakennuksissa.[27] Jo vuonna 1810 Suomessa aloitti yleisten rakennusten intendentinkonttori, joka otti hoitaakseen rakentamisasioita, joita ei voitu enää johtaa Tukholmasta. Sen johtajaksi valittiin Bassi ja konduktööriksi Ruotsissa opiskellut suomalainen Anton Wilhelm Arppe.[33] Bassi työskenteli varsinkin aluksi monissa eri kohteissa, ja 1820-luvun puoliväliin asti hänen tyyliään leimasi ruotsalainen uusklassismi. Bassi ja Arppe saivat vastuilleen usean uuden kirkon rakentamisen. Bassi käytti piirustustensa pohjana paikallisten kirkonrakentajien ehdotuksia, joten kirkkojen pohjakaavat perustuivat suomalaiseen ristikirkkoon.[34]

Keisari Aleksanteri I päätti vuonna 1812, että Helsingistä tulee Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Helsingin rakennuskanta oli tuhoutunut vuoden 1808 tulipalossa, joten kaupunki oli rakennettava uudestaan. Asemakaavan laati Johan Albrecht Ehrenström vuonna 1812. Hän piirsi koko kaupungin alueen kattavan ruutukaavan eikä välittänyt esimerkiksi kallioista. Jaottelu oli selkeä, kun asutus jaettiin puistokatujen rajaamiksi kaupunginosiksi.[35]

Uuden Helsingin rakentamisen on katsottu aloittaneen uuden aikakauden Suomen taidehistoriassa, mihin vaikutti erityisesti kaupungin rakennustöiden pääarkkitehti, saksalainen Carl Ludvig Engel. Hän pääsi Helsingissä poikkeukselliseen tilanteeseen, sillä hän sai luoda kokonaan uuden kaupungin. Engelin toiminta Helsingissä voidaan jakaa kahteen kauteen: maalaukselliseen 1820-lukuun ja yksinkertaiseen 1830-lukuun. Ensimmäisen kauden päätyö oli vuosina 1818–1822 rakennettu Senaatintalo. Toista vaihetta hallitsivat Helsingin yliopiston rakennukset.[35] Engel piti itse päätyönään 1830-luvulla rakennettua Nikolainkirkkoa.[36]

Helsingin lisäksi 1800-luvun alkupuolen merkittävin rakennushanke oli Turun uudelleenrakentaminen vuoden 1827 palon jälkeen. Engel toteutti uuden asemakaavan, vaikkakin monet uudistukset tulivat suoraan kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin antamista ohjeista. Tuotteliain Turun suunnittelijoista oli Turkuun vuonna 1812 asettunut ruotsalainen kauppias Pehr Johan Gylich. Hän ilmeisesti aloitti rakennussuunnittelijana vasta palon jälkeen, ja hän oli kaupunginarkkitehtina 1829–1859. Turun suunnittelijoista Gylich edusti venäläistä empireä puhtaimmillaan. Turun ja Helsingin lisäksi empirerakennuksia nousi myös moniin muihinkin kaupunkeihin, ja se olikin Suomen ensimmäinen laajalle levinnyt tyylisuunta.[37]

Uusgotiikasta uusrenessanssiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kerimäen kirkko

Uusgotiikka saapui Suomeen empiren ohella 1800-luvun alussa. Muualla Euroopassa sillä oli selkeä jatkumo vanhasta gotiikasta. Myös Suomessa keskiaikainen rakennuskulttuuri oli elänyt vielä pitkään keskiajan päättymisenkin jälkeen. Uusgotiikalla ei Suomessa kuitenkaan ollut yhteyttä varsinaiseen gotiikkaan, vaan se tuli kansainvälisten muotivirtausten mukana. Uusgotiikan ensimmäistä vaihetta kutsutaan pittoreskiksi uusgotiikaksi. Tuohon jaksoon luetaan myös C. C. Gjörwellin (tai Charles Bassin[38]) piirtämä Suomen ensimmäiseksi uusgoottilaiseksi rakennukseksi sanottu Joensuun kartanon viljamakasiini.[39]

Uusgotiikan toisen vaiheen saapuessa Suomeen siihen liittynyt keskustelu oli jo laantunut. Protestantit olivat vastustaneet uusgotiikkaa, koska se liittyi heidän mielestä katolisuuteen ja paavillisuuteen. Intendentinkonttorin johtaja C. L. Engel oli muotoilemassa Suomen kirkkogotiikan alkua 1820- ja 1830-luvuilla. Engel suunnitteli Turun palossa vaurioituneen tuomiokirkolle muun muassa uusgoottilaisen torninhuipun. Engeliä intendentinkonttorin johdossa seurasi toinen saksalainen, Ernst Lohrmann, joka yhdisti tyylissään empireä, uusgotiikkaa ja muitakin kertaustyylejä. Empire ja uusgotiikka kehittyivätkin hänen kaudellaan kohti eklektisyyttä. Tämän murroskauden suurhanke oli vuosina 1845–1847 rakennettu A. F. Granstedtin suunnittelema 3000-paikkainen Kerimäen kirkko.[40]

Gylichin jälkeen Turun kaupunginarkkitehdiksi tuli 1860 Georg Theodor Chiewitz, joka oli aikansa ennakkoluulottomin arkkitehti.[41] Hän oli toiminut sitä ennen lääninarkkitehtina. Hänen aikansa Suomessa kesti vain yksitoista vuotta, mutta hänen vaikutuksensa Suomen arkkitehtuuriin oli huomattava. Chiewitz oli tavattoman tuottelias ja piirsi mitä hyvänsä rakennuksia. Lisäksi hänen konttorissaan toimi apulaisina seuraavan sukupolven tunnetuimpia arkkitehtejä, kuten Theodor Höijer, Frans Sjöström ja Theodor Decker. Chiewitz liikkui usean tyylin alueella. Kirkkoarkkitehtuurissa hän jatkoi Granstedtin ja Lohrmannin linjaa, mutta hänen tunnetuin työnsä on Helsingin Ritarihuone, joka on suomalaisen uusgotiikan merkittävin saavutus.[42]

Uusrenessanssi saapui Suomeen yleiseurooppalaisena muotivirtauksena. Se oli vastareaktio klassismille, jonka ankaran pelkistettyihin ulkoasuihin alettiin jo kyllästyä. Uhkeimmillaan uusrenessanssi oli liiketaloissa ja kaupunkien asuinrakennuksissa. Uusrenessanssi käynnistyi Suomessa hiljalleen, mutta 1860-luvulla se alkoi saada mahtipontisempia sävyjä. Axel Hampus Dahlströmin 1868 suunnittelema Ylioppilastalo edustaa uusrenessanssin kukoistuskauden barokkipiirteitä. Ylioppilastalon rakennustöitä johti nuori Theodor Höijer, jonka omat persoonallisimmat työt ovat erityisesti Helsinkiin suunniteltuja uusrenessanssitaloja. Uusrenessanssikaudella Helsingin ulkopuolelle ei ehtinyt syntyä tyylistä todistavia kokonaisuuksia. Parhaimmat esimerkit löytyvät puistoihin ja torien tai rantakadun yhteyteen sijoitetuista rakennuksista, joista erityisen tunnettu on Frans Sjöström.[43]

Kansallisromantiikan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hvitträskin sisäpiha

Uusrenessanssin kuihtumiseen vaikuttivat 1890-luvulla tapahtunut uusi kiinnostuminen klassismista, samalla tapahtunut rationalistisen ajattelun yksinkertaisuuden ja aitouden suosiminen sekä jugendin ja kansallisromantiikan tuleminen. Kansallisromantiikassa syytettiin uusrenessanssia temppuilusta, mauttomuudesta ja aitouden puutteesta. Monet uusrenessanssiarkkitehdit siirtyivätkin kansallisromanttiseen tyyliin. Tällaisen uran teki muun muassa Gustaf Nyström.[44] Kansallisromantiikan ajan arkkitehdit eivät kuitenkaan taidehistorioitsija Ritva Wäreen mukaan pyrkineet tietoisesti erityiseen suomalaiseen tyyliin. Heidän tavoitteenaan oli ennemminkin historismista vapaa tyyli, jossa olisi mukana sekä modernia rakennustekniikkaa että omaa historiallista perinnettä.[45] Suomessa kansallisromantiikassa otettiin kotimaasta käyttöön muun muassa materiaalit, puu ja luonnonkivi (erityisesti graniitti), ja kasvi- ja eläinkunnasta löytyneitä koristeaiheita.[46]

Suomalainen arkkitehtuuri tuli ensimmäisen kerran kansainväliseen tietouteen, kun kolmikon Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn suunnittelema Suomen paviljonki sai laajaa huomiota. Suomessa elettiin muutaman vuoden ajan taiteen kultakautta, ja arkkitehtuurissa kokonaistaideteoksen ihannetta kuvastivat parhaiten Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen huvilat sekä Lars Sonckin jykevät rakennukset, joista huomattavin esimerkki on Tampereen Johanneksenkirkko.[46] Kansallisromanttinen arkkitehtuuri kukoisti käytännössä vain kymmenen vuoden ajan, Akseli Gallen-Kallelan Kalelasta (1894) Helsingin rautatieaseman suunnittelukilpailuun (1904).[47]

Romanttinen tyyli ei hallinnut yksinään Suomen vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria. Sen rinnalla rakennusteknillinen rationalismi meni eteenpäin. Rationalismin tärkein arkkitehti oli Selim A. Lindqvist.[48] Romantiikan ja rationalismin välillä käytiin vilkasta keskustelua, joka kärjistyi Helsingin rautatieaseman suunnittelukilpailun tuloksista. Eliel Saarisen voittavaa ehdotusta vastaan hyökkäsivät kilpailuun myös osallistuneet Gustaf Strengell ja Sigurd Frosterus. Saarinen otti kritiikin vakavasti ja suuntasi arkkitehtuuriaan rationalistisempaan suuntaan.[49]

Itsenäisyyden ajan arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun klassismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntatalon julkisivua.

Suomen itsenäistyminen ei saanut aikaan kansallisromantiikkaan rinnastettavaa suuntausta. Ensimmäiset itsenäisyysvuodet olivat niukkuuden aikaa, eikä rakennustoiminta tuottanut juurikaan suuria suunnitelmia. Arkkitehtuurissa pyrittiin kuitenkin useisiin kokeiluihin ja haettiin uusia suuntaviivoja. Monia tyylejä kokeiltiin esimerkiksi puisissa maalaiskirkoissa ja -taloissa sekä mannermaishenkisissä Helsingin liiketaloissa. Kansallisromantiikassa inspiraatiota oli haettu myyttisestä menneisyydestä, mutta 1910-luvulla kiinnostuksen kohteeksi nousi elävä kulttuurimaisema.[50]

1920-luvun pohjoismaista tyyliä on kutsuttu 1920-luvun klassismiksi, joka on kuitenkin harhaanjohtava nimitys: se ei ollut vain 1920-luvun ilmiö, ja siihen kuului tyylipiirteitä klassismin lisäksi myös renessanssista ja barokista. Suomessa oli jo vuonna 1913 noussut eklektisiä virtauksia. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä suhteet muuhun Eurooppaan heikkenivät ja ruotsalaisen arkkitehtuurin merkitys kasvoi. Ensin nousi Vaasa-ajan renessanssi ja suurvalta-ajan barokki ja sitten klassismi. Suomessa elettiin 1910- ja 1920-luvuilla vahvasti eklektistä kautta, sillä arkkitehtuurissa pyrittiin sekoittamaan yhteen eri muotokieliä ja ilmaisutapoja.[51] Itsenäisyyden alkuvuosien suurin rakennustyö oli J. S. Sirénin suunnittelema Eduskuntatalo, joka oli Sirénin ”akateemisen” klassismin pääteos.[50]

Funktionalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Sortta, 1936, Tilkan sairaala.

Funktionalismi yleistyi Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulta alkaen. Siitä tuli 1930-luvulla myös suomalaisen arkkitehtuurin valtalinja. Funktionalismin syntyyn vaikutti halu irrottautua menneistä tyylisuunnista, ja sille oli ominaista pelkistäminen ja ornamenttien hylkääminen. Uskottiin, että rakennuksissa tuli olla vain niille välttämättömät elementit.[52] Funktionalismi ei tullut Suomeen nopeana muutoksena, vaan se levisi maahan hiljalleen. Tyylisuunnan keskushahmoja olivat Alvar Aalto, Erik Bryggman, Pauli E. Blomstedt ja Hilding Ekelund.[53] Funktionalismin huomattavin edustaja Suomessa oli Alvar Aalto, jota pidetään yleisesti Suomen historian merkittävimpänä arkkitehtina.[54] Hänen 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla suunnittelemansa Turun Sanomien toimitalo, Paimion parantola ja Viipurin kirjasto olivat luomassa pohjaa suomalaisen arkkitehtuurin kansainväliselle läpimurrolle.[53]

Vaikka funktionalismi olikin 1930-luvun keskeisin tyyli, sen rinnalla vaikutti esimerkiksi raskaampi ja monumentaalisempi tyyli, jota käytettiin muun muassa eräissä julkisissa rakennuksissa. Lisäksi Bryggman ja Aalto veivät funktionalismia persoonallisempaan suuntaan, joka ei ollut yhtä puritaaninen kuin perinteinen funktionalismi. Aalto kokeili uusia ideoitaan muun muassa Villa Maireassa ja Sunilan ja Kauttuan tehtaiden asuintaloissa. Bryggmanin Ylösnousemuskappelilla on puolestaan erityisasema Suomen nykyarkkitehtuurissa, sillä vain harva rakennus onnistuu yhtä hartaan tunnelman luomisessa.[55]

Sotien jälkeinen jälleenrakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ns. rintamamiestaloja Espoossa.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa alkoi jälleenrakentamisen kausi. Lähes kymmenesosa koko asuntokannasta oli joko tuhoutunut tai jäänyt luovutetuille alueille. Jälleenrakentamiskausi kesti vuosiin 1956–1958 asti.[56] Rakennustoimintaa rajoittivat kuitenkin niukat voimavarat, ja sodan jälkeen toiminnan pääpainopiste oli teollisuus- ja liikerakennuksissa. Niistä merkittävimpiä olivat muun muassa Aarne Ervin suunnittelemat Oulujoen Pyhäkosken (1949) ja Nuojuan voimalaitokset (1954).[57]

Suomessa ei jälleenrakentamisen aikana tyydytty tekemään vain väliaikaisia hätäasuntoja, vaan ministeriöt ja lukuisat yhteisöt alkoivat kehittää tyyppipiirustuksia, joiden avulla voitaisiin rakentaa nopeasti ja korkeatasoisesti. Tavallinen tyyppitalo oli hirsi- tai lautarakenteinen, kuutiomainen rakennus, jossa oli korkea kivijalka, yksi asuinkerros, korkea vintti ja harjakatto.[56] Maaseutua ja esikaupunkeja hallitsivatkin vielä 1950-luvun lopulle asti puolitoistakerroksiset puiset tyyppiomakotitalot, joiden asuinhuoneet oli sijoitettu keskellä olleen tulisijan ympärille.[58]

1900-luvun jälkipuolisko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viljo Revell ja Heikki Castrén: Makkaratalo.

Suomen arkkitehtuurin ja muotoilun kultakautena on pidetty 1950-lukua, jolloin molemmat nousivat maailmanmaineeseen. Alvar Aalto vakiinnutti tuolloin asemansa Suomen johtavana arkkitehtina. Aalto muokkasi paljon ajankuvaa ja loi useita rakennuksia ja ympäristökokonaisuuksia, joiden suunnittelut hän sai arkkitehtuurikilpailuvoittojensa ansiosta.[59] Aalto pyrki 1950-luvulla uuteen persoonalliseen synteesiin aiemmista töistään. Hänen ensimmäinen Suomessa toteuttama uuden kauden työ oli Säynätsalon kunnantalo, josta tuli heti 1950-luvun alussa kansainvälisestikin tunnettu suomalaisen arkkitehtuurin tunnusrakennus.[60]

Vaikka Aalto olikin Suomen johtava arkkitehti, hänen rinnallaan työskenteli kasvava määrä arkkitehtejä. Oman toimintansa jo 1930-luvulla aloittaneet Aarne Ervi ja Viljo Revell olivat olleet jonkin aikaa Aallon avustajina, ja he olivat uudistushenkisiä ja osallistuivat rakennustekniikan kehittämiseen. Revellin töille oli tunnusomaista rationaalisuus ja reilu muoto. Aulis Blomstedtin arkkitehtuuri puolestaan oli lähellä alkuperäistä funktionalismia. Lisäksi hän kehitti ideoita teolliseen valmistukseen soveltuvien talojen suunnitelmista.[61]

Suomen 1960-lukua leimasi voimakas muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja pohjoisesta ja idästä etelään. Vielä vuosikymmenen alussa tyypillinen suomalaisperhe asui maaseudulla puisessa omakotitalossa, mutta 1970-luvun lopussa tyyppitalo oli kaupungin kerrostalohuoneisto. Asuntotuotannon leimallinen edustaja 1960-luvulla oli tasakattoinen lamellitalo, jonka ulkoseinät saatettiin valaa paikalla tai koostaa elementeistä.[62]

Arkkitehdeillä ei ollut 1960-luvun asuinkerrostalojen suunnittelussa paljoakaan sanansijaa, sillä tuotannon määrä oli tärkein lähtökohta. Huippuarkkitehtuuria edustivat kuitenkin monet julkiset rakennukset, kuten Reima Pietilän Otaniemen ylioppilaskuntatalo Dipoli, Timo Penttilän Helsingin kaupunginteatteri, Bertel Saarnion ja Juha Leiviskän Kouvolan kaupungintalo sekä Aallon suunnittelemat hallinto- ja kulttuurirakennukset. Kirkkoarkkitehtuurissa alkoi hieman myöhäinen modernistinen läpimurto. Monissa kirkkorakennuksissa kokeiltiin rohkeasti betonin mahdollisuuksia. Sisätilat jätettiin monesti karun ilmeikkäiksi. Mestariteoksiin kuuluu Pietilän katedraalimainen Kalevan kirkko.[63]

Suomen arkkitehtuuri kehittyi 1980-luvun nousukauden aikana ennennäkemättömän monimuotoiseksi. Rakennusten pohjakaavaratkaisuista tuli vapaamuotoisempia, ja usein niissä korostettiin rakennuspaikan yksilöllisyyttä. Suomeen saapunut postmoderni arkkitehtuuri korosti paluuta klassisen arkkitehtuurin tunnuspiirteisiin. Samalla maan arkkitehtuurin painopiste siirtyi pohjoisemmaksi, kun syntyi niin sanottu Oulun koulu, jonka arkkitehdista monet olivat opiskelleet Oulun yliopiston Reima Pietilän professorikaudella. Julkisten rakennusten lisäksi myös asuinrakennuksistakin tuli vapaamuotoisempia, ja kokeilumielen ääriesimerkki on Helsingin Pikku Huopalahden asuinalue.[64]

Suomen rakennuskanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoon Suvela.

Katso myös Kerrostalot Suomessa, Tyyppitalo ja Suomen kirkkoarkkitehtuuri

Suomi on Espanjan jälkeen Euroopan kerrostalovaltaisin maa: noin 43 % Suomen kaikista asunnoista sijaitsee kerrostaloissa. Uudisasunnoista noin 40 % rakennetaan edelleen kerrostaloihin. Viimeisten 50 vuoden ajan useimmat kerrostalot on tehty betonista.[65]

Suomessa on noin puoli miljoonaa kesämökkiä ja joka vuosi rakennetaan noin seitsemän tuhatta uutta vapaa-ajan rakennusta lisää. Vapaa-ajan rakennuksista lähes 99 % on puurakenteisia, monet on tehty hirrestä perinteiseen tapaan.[65]

Monien Suomen merkittävien rakennusten suunnittelusta on järjestetty arkkitehtuurikilpailu. Niitä ovat järjestäneet sekä julkiset että yksityiset rakennuttajat. Myös kaavasuunnittelusta kuten Töölönlahden alueesta, on järjestetty kilpailuja. Kilpailut ovat helpottaneet uusien arkkitehtuurityylien rantautumista Suomeen-[66]

Arkkitehtuurikoulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehtuuria voi opiskella Suomessa sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa. Arkkitehdin yliopistotutkinnon suorittaminen on mahdollista Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Tampereen yliopistossa ja Oulun yliopistossa. Opintoihin kuuluu kolme vuotta kestävä Tekniikan kandidaatin tutkinto ja kaksivuotinen arkkitehdin tutkinto. Aalto-yliopistossa voi erikoistua myös maisema-arkkitehtuuriin. Arkkitehtuurin opinnoissa voi erikoistua rakennussuunnitteluun, yhdyskunta- ja kaupunkisuunnitteluun, muotoiluun tai arkkitehtuurin historiaan ja teoriaan. Maisema-arkkitehdin opinnot painottuvat yhdyskuntasuunnitteluun, maiseman suunnitteluun ja rakentamiseen tai maiseman suunnitteluun ja hoitoon.[67]

Rakennusarkkitehdit opiskelevat ammattikorkeakouluissa, ja alaa voi opiskella Tampereen ammattikorkeakoulussa, Savoniassa, Metropoliassa ja Oulun ammattikorkeakoulussa.[68]

Merkittäviä arkkitehtejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittäviä rakennuksia ja rakennuskokonaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bonsdorff, Bengt von et al: Suomen taiteen historia. Espoo: Schildt, 1998. ISBN 951-50-0920-0.
  • Helander, Vilhelm & Rista, Simo: Suomalainen rakennustaide. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987. ISBN 951-26-2656-X.
  • Nikula, Riitta: Suomen arkkitehtuurin ääriviivat. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20141-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt Museovirasto. Viitattu 6.12.2015.
  2. ↑ Keskiajalta uuden ajan kynnykselle 0–1600 Rakennusperinto.fi. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Arkistoitu 5.10.2015. Viitattu 5.7.2015.
  3. ↑ Suomen taiteen historia, s. 16–17.
  4. ↑ Nikula, s. 27.
  5. ↑ Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9.
  6. ↑ Suomen taiteen historia, s. 20.
  7. ↑ Suomen keskiaikaiset kivilinnat Suomen suurlähetystö, Haag. 2008. Viitattu 18.12.2015.
  8. ↑ Suomen taiteen historia, s. 21.
  9. ↑ Suomen taiteen historia, s. 22–23.
  10. ↑ Suomen taiteen historia, s. 26–27.
  11. ↑ Suomen taiteen historia, s. 28.
  12. ↑ Suomen taiteen historia, s. 31–32.
  13. ↑ Nikula, s. 21.
  14. ↑ Raaseporin linnanraunion historia Luontoon. Viitattu 6.12.2015.
  15. ↑ Pyöreän tornin historiikkia vuoteen 1939 Virtuaali Viipuri. Viitattu 6.12.2015.
  16. ↑ Kuusiston piispanlinnan historiaa Luontoon. Viitattu 6.12.2015.
  17. ↑ Rakennusperinto.fi – Keskiajalta uuden ajan kynnykselle (0–1600) Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Arkistoitu 26.5.2012. Viitattu 13.04.2008.
  18. ↑ Suomen taiteen historia, s. 72.
  19. ↑ Suomen taiteen historia, s. 75.
  20. ↑ Suomen taiteen historia, s. 76–77.
  21. ↑ Suomen taiteen historia, s. 81–82.
  22. ↑ Suomen taiteen historia, s. 83.
  23. ↑ Nikula, s. 40–41.
  24. ↑ Suomen taiteen historia, s. 103.
  25. ↑ Helander & Rista, s. 12.
  26. ↑ a b Suomen taiteen historia, s. 104–106.
  27. ↑ a b c Helander & Rista, s. 13.
  28. ↑ Suomen taiteen historia, s. 107–108.
  29. ↑ Puiset ristikirkot heijastavat eri tyylejä Rakennusperintö. Arkistoitu 10.3.2014. Viitattu 18.12.2015.
  30. ↑ Hämeenlinnan kirkko Hämeenlinnan seurakunnat. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  31. ↑ a b Suomen taiteen historia, s. 109–111.
  32. ↑ Helander & Rista, s. 14.
  33. ↑ a b c Suomen taiteen historia, s. 139.
  34. ↑ Suomen taiteen historia, s. 140.
  35. ↑ a b Suomen taiteen historia, s. 141–143.
  36. ↑ Suomen taiteen historia, s. 144–145.
  37. ↑ Suomen taiteen historia, s. 146–148.
  38. ↑ Jäsentiedote 1: 2008, s. 112, 126 Rakennustaiteen seura
  39. ↑ Suomen taiteen historia, s. 149.
  40. ↑ Suomen taiteen historia, s. 151–152.
  41. ↑ Suomen taiteen historia, s. 153.
  42. ↑ Suomen taiteen historia, s. 154–155.
  43. ↑ Suomen taiteen historia, s. 162–163.
  44. ↑ Suomen taiteen historia, s. 164–165.
  45. ↑ Nikula, s. 95.
  46. ↑ a b Helander & Rista, s. 16–17.
  47. ↑ Suomen taiteen historia, s. 234–235.
  48. ↑ Nikula, s. 102.
  49. ↑ Nikula, s. 103–104.
  50. ↑ a b Helander & Rista, s. 18–19.
  51. ↑ Suomen taiteen historia, s. 269–270.
  52. ↑ Funktionalismi Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 17.9.2011. Viitattu 11.3.2009.
  53. ↑ a b Suomen taiteen historia, s. 363.
  54. ↑ Virtual Finland – Alvar Aalto (Arkistoitu – Internet Archive)
  55. ↑ Suomen taiteen historia, s. 369.
  56. ↑ a b Nikula, s. 150–151.
  57. ↑ Suomen taiteen historia, s. 370.
  58. ↑ Suomen taiteen historia, s. 371.
  59. ↑ Suomen taiteen historia, s. 373.
  60. ↑ Helander & Rista, s. 25.
  61. ↑ Helander & Rista, s. 26.
  62. ↑ Suomen taiteen historia, s. 378–380.
  63. ↑ Suomen taiteen historia, s. 381–383.
  64. ↑ Suomen taiteen historia, s. 391–392.
  65. ↑ a b Puurakentamisen asema ja mahdollisuudet Suomessa Puuinfo. Arkistoitu 11.12.2015. Viitattu 6.12.2015.
  66. ↑ Arkkitehtuurikilpailujen historiaa SAFA. Viitattu 10.12.2015.
  67. ↑ Koulutukset, Arkkitehtuuri Studentum.fi. Viitattu 19.9.2015.
  68. ↑ Hae rakennusarkkitehdiksi Ria.fi. Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ry. Arkistoitu 4.10.2015. Viitattu 19.9.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Connah, Roger: Moderni arkkitehtuuri Suomessa. Helsinki: Avain, 2010. ISBN 952-5524-24-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen arkkitehtuuri.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_arkkitehtuuri&oldid=22128486”