Temppeliaukion kirkko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Temppeliaukion kirkko
Kirkon alttari lehteriltä katsottuna.
Kirkon alttari lehteriltä katsottuna.
Sijainti Lutherinkatu 3, 00100 Etu-Töölö, Helsinki
Koordinaatit 60°10′23″N, 024°55′31″E
Seurakunta Taivallahden seurakunta
Rakentamisvuosi 1968
Suunnittelija Timo Suomalainen,
Tuomo Suomalainen
Materiaali kivi
Istumapaikkoja 750
Tyylisuunta modernismi
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Kirkon sisäänkäynti.
Kirkon kattokupu kadulla sijaitsevasta puistikosta katsottuna.
Osa lehteriä ja urut.
Lapsia lehterillä.
Temppelinaukion kirkko Suomen vuoden 1983 Europa-CEPT postimerkissä.

Temppeliaukion kirkko on evankelis-luterilaisen Töölön seurakunnan kirkko Helsingin ydinkeskustan tuntumassa Etu-Töölössä. Rakennus on valmistunut 1969. Kallioon louhitun kirkon ovat suunnitelleet Timo ja Tuomo Suomalainen. Kirkossa on 750 istumapaikkaa. Akustisten ominaisuuksiensa ansiosta kirkko on suosittu konserttien pitopaikka.[1]

Kirkkohankkeen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fredrikinkadun päässä sijaitseva kallioinen alue varattiin kirkon paikaksi jo Arkadian alueen eli nykyisen Etu-Töölön ensimmäisessä vahvistetussa asemakaavassa vuonna 1906. Siltä ajalta juontaa myös paikan nimi Temppeliaukio ja sitä länsi- ja pohjois­puolitse kiertävän kadun nimi Temppelikatu. Rakennus­töihin paikalla ei kuitenkaan ryhdytty vielä pitkään aikaan. Myöhemmin kirkon suunnittelusta järjestettiin kolme arkkitehtikilpailua, joista vain viimeisessä jaettiin ensimmäinen palkinto.

Arkkitehtikilpailu 1932–1933[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

kirkkovaltuusto anoi vuonna 1931 kaupungilta Temppeliaukioksi nimettyä kallioista tonttia, jonne se aikoi rakentaa vastaisuudessa itsenäiseksi seura­kunnaksi muodostettavan Etu-Töölön pääkirkkoa. Syyskuussa 1932 julistettiin avoin arkkitehtuuri­kilpailu kirkko­rakennuksen luonnoksista sekä kirkon sijoituksesta ja sen aiheuttamasta koko kortteli­alueen järjestelystä. Määräaikaan 25. tammikuuta 1933 mennessä kilpailuun jätettiin 57 ehdotusta. Ensimmäistä palkintoa ei jaettu lainkaan, vaan kaksi toista palkintoa. Ne menivät arkkitehtien Kai ja Dag Englundin ehdotukselle sekä arkkitehti Lars Björkin ehdotukselle. Kummassakin ehdotuksessa esitettiin rakennettavaksi perinteistä tornillista pitkäkirkkoa, samoin kolmanneksi tulleessa Aarne Hytösen ja Risto-Veikko Luukkosen ehdotuksessa, jossa tornin korvasi korkealle ulotettu pääty­muuri. Kilpailun tulos ei täysin tyydyttänyt kilpailu­lauta­kuntaa. Keskustelua jatkettiin Helsingin kaupungin, seurakuntien ja Suomen Arkkitehti­liiton elimissä.

Arkkitehtikilpailu 1936[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1936 toukokuussa julistettiin uusi avoin kilpailu, joka päättyi saman vuoden syyskuussa. Määräaikaan mennessä kilpailuun jätettiin 23 ehdotusta. Tässäkään kilpailussa ei jaettu ensimmäistä palkintoa. Jaetusta toisesta palkinnoista toisen sai arkkitehti Martti Välikangas ja toisen arkkitehdit Aarne Ervi ja Toivo Paatela avustajineen. Kakkossijoille yltäneet samoin kuin kolmanneksi tullut professori J. S. Sirénin ehdotus olivat pitkäkirkkoja, joissa kaikissa on torni. Toisen palkinnon saaneissa torni on irti itse kirkosta, Sirénin ehdotuksessa osa kirkkosalirakennusta. Kolmanneksi sijoittunut Sirénin katedraalityyppinen kirkko vastasi parhaiten seurakunnan edustajien toiveita, joten ehdotus hyväksyttiin Kirkkovaltuustossa työn pohjaksi. Louhinta aloitettiin marraskuussa 1939, mutta talvisota keskeytti työn jo kolmen päivän kuluttua. Sotia seurasi Suomessa pitkä jälleenrakennuskausi, jolloin kirkon rakentamista ei jatkettu. Seurakuntiin kohdistuvat yhteiskunnalliset odotukset ja arkkitehtuurin tavoitteet sekä tyylisuuntaukset muuttuivat, joten kirkkovaltuusto päätti vuonna 1959 lopullisesti luopua Sirénin kalliista ja tilaohjelmaltaan vanhentuneesta kirkkosuunnitelmasta.

Arkkitehtikilpailu 1960–1961[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas avoin arkkitehtuurikilpailu julistettiin pidettäväksi 8.8.1960–15.1.1961. Kilpailuohjelman mukaan ehdotukseen ”olisi sisällytettävä koko Temppeliaukion järjestyssuunnitelma puistoalueineen ja pysäköimistiloineen huomioon ottaen, että mahdollisimman suuri osa aukion kallioalueesta voitaisiin säilyttää”. Määräaikaan mennessä kilpailuun tuli 67 ehdotusta. Kilpailutulos julkistettiin 19.4.1961. Palkintolautakunta antoi yksimielisesti ensimmäisen palkinnon ehdotukselle Kivikirkko. Nimimerkin takaa paljastuivat arkkitehtiveljekset Timo Suomalainen ja Tuomo Suomalainen. Heidän ehdotuksessaan aukion kallioluonne on säilytetty tekemällä kirkko itse kalliosta: sali on upotettu kallion keskiosaan ja seurakuntatilat sijoitettu kumpareen reunoille sen muotoa säestämään.

Toisen palkinnon saivat arkkitehti Eero Eerikäinen ja arkkitehtiylioppilas Jukka Salokari ehdotuksesta Sanctitas. Tässä ehdotuksessa aukiota hallitsee korkea kirkkorakennus. Palkintolautakunnan jäsen Heikki Castrén sanoi töiden parhaita puolia esitellessään[2] ehdotuksen nykyarkkitehtuurin jännittävimmin keinoin luoduksi moderniksi katedraaliksi. Kolmannelle sijalle tuli ehdotus Seinät, jonka tekijä oli arkkitehti Ahti Korhonen avustajineen. Tämä ehdotus oli Castrénin mukaan toisen palkinnon saaneen työn äärimmäinen vastakohta. Sen arkkitehtuuri on luostarimaisen karua, ja siinä kallio jäisi kallioksi.

Voittajaehdotuksen käsittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työn pohjaksi palkintolautakunta ehdotti yksimielisesti voittajaksi valittua Suomalaisen veljesten ehdotusta. Arvostelupöytäkirjaan kirjattu palkintolautakunnan lausunto ehdotuksesta Kivikirkko kuuluu kokonaisuudessaan näin:

”Ehdotus seuraa perusotteeltaan linjaa, joka on esiintynyt jo aikaisemminkin tälle paikalle rakennettavasta kirkosta kilpailtaessa, mutta on sommitelmana silti täysin omaperäinen. Suunnittelemalla seurakuntatilat kalliota kaartavaksi matalaksi rakennelmaksi on saatu aikaan vaikutelma, jossa kallioalue koko laajuudessaan muodostaa ehyen sakraalialueen. Kokonaisratkaisu on sopeutettu herkällä tavalla maaston alkuperäiseen muotoon sitä tehostaen. Yleisön kulku on järjestetty suoraan katutasosta; kirkkosali on myös tunneliyhteydessä seurakuntatiloihin. Suomalainen ja ruotsalainen seurakunta muodostavat kumpikin oman kokonaisuutensa. Niiden sisäinen järjestely on periaatteessa oikein ratkaistu, joskin yksityiskohdiltaan luonnosmainen. Ehdotuksen perusote tarjoaa mahdollisuuden sen edelleen kehittämiseen. Esimerkiksi siirtämällä kirkkorakennelmaa jonkun verran lähemmäksi seurakuntatiloja voitaisiin louhintaa vähentää ja maanalaista yhteyttä lyhentää. Kirkon interiööri on sekä muodoiltaan että valaistukseltaan herkkä. Kattorakenne kaipaa kuitenkin tarkempaa teknillistä tutkimista. Ehdotus tarjoaa joka taholta arkkitehtoonisesti kauniin näkymän. Kellotornin muotoilu ei ole muun suunnitelman tasolla.”

Lausunnon alussa lautakunta viittaa vuoden 1932–1933 kilpailuun menestyksettä osallistuneen Pauli Blomstedtin ehdotukseen. Molemmissa, sekä P. E. Blomstedtin että Suomalaisen veljesten, suunnitelmissa kalliolle on annettu ehdoton päärooli, kuitenkin toisistaan täysin eroavalla tavalla: Blomstedtilla kallion maksimaalisella säästämisellä ja Suomalaisilla kallion minimaalisella muuttamisella. Tämä tulee selvästi ilmi, kun tutustuu toteutettuun kirkkoon ja Suomen rakennustaiteen museossa säilytettäviin Blomstedtin piirustuksiin (erityisesti piirros kirkon pääjulkisivusta – sisääntulosivusta Oksasenkadun ja Sammonkadun suunnasta sekä piirros kirkon sijainnista kallioalueella).[3] Taiteellinen kokonaisrakenne syntyy Blomstedtilla kallion ja rakennuksen kontrastista, kun taas Suomalaisen veljeksillä se syntyy kallion ja luonnon muodoille sukua olevien rakennusmassojen harmonisesta vuoropuhelusta. Kattokupolin – ikivanhan sakraalitilan rakenteen – valinta salin katoksi molemmissa ehdotuksissa aiheuttaa sen, että kummassakin suunnitelmassa huomion kohteeksi nousee julkisivu- ja leikkauspiirustuksissa ympyrän kaaren osa. Kupolit ovat kuitenkin täysin erilaiset. Blomstedtin kupoli on pelkistetty, kokonaan läpinäkymätöntä lasitiiltä ja korostetusti tekninen, puhdas luonnon vastakohta. Se erottaa salitilassa olijat kalliosta ja muusta ympäristöstä visuaalisesti omaan rauhaansa.[3] Suomalaisten kupoli pyrkii yhdistämään ulko- ja sisätilan ja näin tarjoamaan salitilassa oleville mahdollisuuden kokea vapautta kallion luoman turvallisuuden tunnun lisäksi.

Kallion louhinta lähtee näissä ehdotuksissa täysin eri pohjalta. Blomstedt sijoittaa kirkkonsa aukiolla sellaiseen paikkaan, jossa se saadaan mahtumaan mahdollisimman vähäisellä louhinnalla kallion viereen[3] Suomalaisen veljekset sijoittivat kirkon liikenteellisesti edulliseen ja aukion hierarkkisesti arvokkaimpaan paikkaan kallion keskelle. Heidän perusideansahan oli tehdä itse kalliosta kirkko Temppeliaukiolle.

Suunnitelman kehittäminen ja toteutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon saaminen Temppeliaukiolle 1960-luvun kulttuuri-ilmastossa tuli kilpailuaika mukaan lukien viemään yhdeksän vuotta. Lehdistö osallistui aktiivisesti hankkeen ympärille nousseeseen kuohuntaan kirjoittamalla "piruntorjuntabunkkerista", "miljoonakirkosta" ja "jätti-investoinnista". Kirkkovaltuustossa oli suurin piirtein saman verran hankkeen vastustajia kuin kannattajiakin. Tilanne johti siihen, että kilpailuohjelman mukaisista seurakuntatiloista päätettiin karsia pois kaksi kolmasosaa. Itse kirkkosalin koko ja muoto säilyivät kutakuinkin ennallaan.

Lukuun ottamatta takaiskuna tullutta tilaohjelmasupistusta muutokset olivat arkkitehtien mukaan kuitenkin pääasiassa suunnitelman luonnollista kehitystä. Yksi arkkitehtoniselta kannalta merkittävimmistä muutoksista tuli mahdolliseksi, kun veljekset saivat tilaisuuden esittää jo kilpailutyötä tehtäessä herännyt ajatuksensa saada salin seinät betonin sijaan kalliopinnoiksi. Tästä ajatuksestaan veljekset olivat kuitenkin tuomariston reaktiota peläten kilpailuvaiheessa luopuneet.[4]

Kilpailun jälkeen suunnitteluryhmään otettiin mukaan eri alojen asiantuntijat.[4] Akustikko Mauri Parjo vaati kattokupolin alapintaan laatikkomaisia rakennelmia. Esteettisesti kelvollinen ratkaisu löytyi, kun veljekset keksivät suunnitella laatikkorakennelmien alapuolelle kuparinauhaverhouksen. Salin betoniseiniin akustikko halusi erikokoisia taitepintoja. Myös kapellimestari Paavo Berglund oli kertonut veljeksille, että akustisesti hyvissä musiikkisaleissa on aitioita ja muita voimakkaasti pintaa muotoilevia aiheita. Veljekset huomasivat, että heidän itsensä mielessä säilynyt ajatus eläväpintaiseksi louhitusta kallioseinästä olisi ylivoimaisesti luontevin ratkaisu sekä visuaalisessa että akustisessa mielessä. He esittivät ehdotuksensa ensin akustikolle ja sen jälkeen rakennustoimikunnalle, joka pyysi lausunnot kaikilta erikoissuunnittelijoilta. Ne olivat puoltavia ja toimikunta hyväksyi kallioseinäajatuksen.[4]

Rakennustyöt aloitettiin helmikuussa 1968.

Opiskelijoiden protesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työ sujui hyvin, vaikka rakennusaikana kirkko yhä herätti ristiriitaisia tunteita. Kymmenen hengen ryhmä Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen jäseniä Seppo Kjellbergin johdolla maalasi valkoisella maalilla vuonna 1968 heinäkuun 16. ja 17. välisenä yönä kallioon ja betonivaluihin yhteentoista paikkaan kantaa ottavat ”Biafra”-tekstit muistuttamaan Afrikan nälkäongelmasta. Tapaus herätti suurta huomiota ja pääsi lehtien pääsivuille. Merkille pantiin, että opiskelijaradikalismi oli nyt temmannut mukaansa jo uskovaisetkin.[5][6] Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi tammikuussa 1969 Biafra-maalarit sakkoihin. Niitä määrättiin kaikille, pienin sakko oli 10 markkaa ja suurin 100 markkaa. He joutuivat korvaamaan myös kaupungin ja seurakunnan oikeudenkäyntikulut, 160 markkaa kummallekin. Loppujen lopuksi ”arvovaltainen tukijajoukko piispoja myöten” keräsi näihin maksuihin tarvitut rahat, joten opiskelijat eivät joutuneet maksamaan niitä itse.[7]

Yksi Biafra-maalaus on edelleen olemassa kirkon kellaritiloissa.[8]

Valmis kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliotemppeli vihittiin käyttöön 28. syyskuuta 1969 nimellä Taivallahden kirkko. Vuonna 1971 nimi muutettiin virallisesti Temppeliaukion kirkoksi. Kirkon hinnaksi sisustuksineen tuli noin neljä miljoonaa markkaa, mikä oli jokseenkin samaa luokkaa kuin tilavuudeltaan samankokoisen kansakoulun hinta Helsingissä.[9]

Tietoja yksityiskohdista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peruskallioon louhittuun tilaan astutaan portaita nousematta suoraan kadun tasosta. Vapaamuotoinen soikeahko kirkkosali kylpee päivänvalossa kallioseinän ja kattokupolin välissä leveydeltään vaihtelevan kattoikkuna-alueen ansiosta. Ikkuna-alueella on kupolia kannattelemassa 180 eri pituista säteittäispalkkia. Sekä palkit että kupolin kantava rakenne ovat teräsbetonia. Kupoli on salissa ainoa matemaattinen muoto. Valon määrä jakautuu salin eri osille niiden keskinäisen arvojärjestyksen mukaisesti. Siten kattoikkuna antaa arvokkaimmalle tapahtumapaikalle eli alttarialueelle salin muihin osiin verrattuna eniten valoa korostaen taideteosta, jonka luovat kallionhalkeama, risti ja alttarirakennelmat. Kupolin ja lehterin verhouspinnat ovat patinoimatonta kuparia: kupolissa raollista nauhaa ja lehterissä ponttipaneeliksi taivutettua levyä. Lattia on hiottua betonia, saarnatuoli teräsbetonia, samoin kuin lehterin jalustarakennelmat, jotka sisältävät sakastin ja ilmanvaihtokanavia.

Suomalaisten suunnitteleman sisustuksen värit pohjautuvat graniitin sävyihin: punaiseen, sinipunaiseen ja harmaaseen. Krusifiksin, kyntteliköt ja kastemaljan on takonut taiteilija Kauko Moisio. Tekstiilit on suunnitellut taiteilija Tellervo Strömmer. Urut on valmistanut Urkurakentamo Veikko Virtanen. Äänikertoja on 43 ja pillejä 3001. Urkujen ulkoasu on kirkon arkkitehtien käsialaa.

Kaikkiaan salissa saa samanaikaisesti olla enintään 940 henkeä. Osa istuinpaikoista on sijoitettu lehterille, jolla on lisäksi kolme muuta tärkeätä tehtävää. Lehteri erottaa eteisen salista sekä parantaa akustiikkaa hajottamalla ääntä salissa ja imemällä sitä eteisessä. Lisäksi lehterin kautta puhalletaan raitis ilma sisään. Poistoilma ja kalliosta tuleva vesi ohjataan lattian ja kallion välisestä raosta lattian alla oleviin kanaviin ja putkiin.

Reunarakennuksen toiseen kerrokseen sijoitettuun seurakuntasaliin mahtuu 130 henkeä. Kirkkoa käytetään usein konserttisalina sen erinomaisen akustiikan vuoksi. Kuoroa varten on porrastettu koroke, ja orkesterille on varattu lattia-alaa, joka yleensä on siirrettävin tuolein varustettuna istuinalueena. Konserttien lisäksi Temppeliaukion kirkossa on esitetty muun muassa ooppera Viimeiset kiusaukset puolinäyttämöllisenä versiona vuonna 2007. Temppeliaukio on suosittu myös vihkikirkkona. Kelloja ei Temppeliaukiolla ole, vaan professori Taneli Kuusiston säveltämät kellojen soitot kajahtavat nauhalta ulkokivimuurissa olevien kovaäänisten kautta.

Kirkko arkkitehtuurinähtävyytenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temppeliaukion kirkko on kävijämääränsä perusteella Suomen suosituin arkkitehtuurinähtävyys. Kävijöitä tulee kaikkialta maailmasta vuosittain yhteensä yli puoli miljoonaa henkeä.[10] Temppeliaukion kirkko on myös kaupungin suosituimpia nähtävyyksiä. Kirkossa vierailee kesäisin päivittäin noin 10 000 ihmistä.[11] Ainoana kohteena Suomesta Temppeliaukion kirkko (nimellä Taivallahden kirkko) on päässyt mukaan italialaiseen teossarjaan I Cento Monumenti (suom. Maailman nähtävyydet, WSOY 1980). Teoksen mukaan Temppeliaukion kirkossa järki ja rationaalisuus loivat ihanteellisen paikan niille "mystisille ilmiöille, jotka pakenevat rationaalisia selityksiä, jossa kaikkein moderneimmat ja kaikkein primitiivisimmät materiaalit yhdessä muodostivat uuden ympäristön: syntyi rukoilemista varten tarkoitettu paikka, joka on täysin suojainen ––, tulvillaan valoa, kaunis ja läpikotaisin ’rationaalinen’".

Temppeliaukion kirkko suojeltiin 2004. Suojeluesityksessä Museovirasto toteaa muun muassa: "Temppeliaukion kirkko on omaleimainen, vahvasti suomalaiseksi hengentuotteeksi assosioitu rakennus, joka asettuu orgaanisesti tiiviiseen punatiilisten töölöläisasuinkortteleiden ympäröimään aukioon. Graniitti kirkon näkyvimpänä materiaalina luo sekä luonnonmukaisen että pysyvän vaikutelman, jota kuparikatto, ylälasinauha ja betoninen sisäänkäynti täydentävät".

Kirkko oli peruskorjauksen vuoksi suljettuna loppuvuodesta 2010 kesäkuulle 2011, ja senkin jälkeen remontti jatkui, vaikka matkailijat päästettiin sisään jo kesän aikana. Kirkossa uusittiin ilmastointi, lämmitysjärjestelmä ja äänentoistojärjestelmä. Penkkien puuosat kunnostettiin, ja verhoiluksi tuli sinisen sijasta fuksianpunainen kangas. Entisestä kirkkoherranviraston huoneesta tehtiin morsiushuone, sillä kirkko on suosittu vihkikirkko. Morsiushuoneessa on Wetterhoffin kotiteollisuusopistossa kudottu Tellervo Strömmerin suunnittelema vihkiryijy.[12]

Matkailijoiden käyttämät linja-autot ovat joutuneet lokakuusta 2011 lähtien pysäköimään 400 metrin päähän Eteläiselle Rautatiekadulle. Kirkon luokse ei enää vuosia jatkuneiden valitusten vuoksi saa pysäköidä.[12]

Terroriteon epäily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskusrikospoliisi epäili kesäkuussa 2017, että kirkkoon on suunnitteilla terrori-isku.[13] Näkyvät tapahtumat saivat alkunsa, kun kirkon alueella oli sunnuntaina 18. kesäkuuta 2017 poliisioperaatio rikoksesta epäillyn henkilön tavoittamiseksi, mutta tätä ei tavoitettu.[11][13][14] [15] Poliisi ei tuolloin paljastanut operaation tarkempaa syytä.[14] Maanantaina paikalle tuotiin betoniesteitä,[14] jotka Töölön kirkkoherran Auvo Naukkarisen mukaan järjestettiin paikalle Töölön seurakunnan, Helsingin kaupungin ja poliisin toimesta.[14] Suojelupoliisi oli nostanut yleistä terrorismin uhka-arviota Suomessa viikko ennen tapahtumia, mutta nostolla ei välttämättä ollut yhteyttä viikonloppuna poliisin saamaan vihjeeseen terrori-iskusta.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maila Mehtälä: Temppeliaukio – kirkko Suursaaresta länteen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27837-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Temppeliaukion kirkko, Helsingin seurakunnat
  2. Helsingin Sanomat 20.4.1961
  3. a b c Maila Mehtälä: Temppeliaukio – oikaisu kirkon suunnitteluhistoriaan Viitattu 23.5.2010.
  4. a b c Timo Suomalainen: Temppeliaukio – kirkkosalin kallioseinä ja kuparipintainen kupoli Viitattu 28.4.2010.
  5. Marja Salmela: Kirkko, josta sukeutui konserttisali Helsingin sanomat 2003. Viitattu 17.2.2010.
  6. Lauri Malkavaara: Punapappi ei unohda Biafraa. Helsingin Sanomien Kuukausiliite, {{{Vuosi}}}, nro Maaliskuu 1993, s. 94. Sanoma Osakeyhtiö. ISSN 0780-0096.
  7. Mehtälä 2003, s. 138–139, 143–144.
  8. Kyrkpressen, 1988, nro 39, s. 7.
  9. Maila Mehtälä: Temppeliaukio: Kirkko Suursaaresta länteen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27837-8.
  10. Maila Mehtälä: Suursaari – Temppeliaukion kirkon alkukuvissa Viitattu 23.5.2010.
  11. a b Poliisitarkastaja Temppeliaukion terroriuhasta: Turvatoimia kiristetty jo aiemmin, kyky reagoida on hyvä Yle Uutiset. Viitattu 20.6.2017.
  12. a b Johanna Mannila: Temppeliaukion kirkon remontti lähes valmis. Helsingin Sanomat, 18.8.2011, s. A 14.
  13. a b KRP epäillyn terroriteon valmistelusta Helsingissä: "Tilannearvio johti näkyvään poliisitoimintaan" Yle Uutiset. Viitattu 19.6.2017.
  14. a b c d Poliisi varautui terrori-iskuun – Temppeliaukion kirkon eteen pystytettiin järeät betoniporsaat Yle Uutiset. Viitattu 19.6.2017.
  15. KRP: Helsingissä on mahdollisesti valmisteltu terroritekoa, kohteena Temppeliaukion kirkko Keskipohjanmaa+. Viitattu 20.6.2017.
  16. Krp: Temppeliaukion kirkon suuroperaatio johtui terrori-iskuun varautumisesta Helsingin Sanomat. 19.6.2017. Viitattu 20.6.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Connah Roger: Armo ja arkkitehtuuri. Helsinki: Rakennustieto Oy, 1998. ISBN 951-682-501-X.
  • Connah Roger: Grace and Architecture. Helsinki: Rakennustieto Oy, 1999. ISBN 951-682-501-X.
  • Sirkkaliisa ja Jari Jetsonen: Sacral Space – Modern Finnish Churches. Helsinki: Rakennustieto Oy, 2003. ISBN 951-682-731-4.
  • Maila Mehtälä: Temppeliaukio -kirkko Suursaaresta länteen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27837-8.
  • Maailman nähtävyydet, osa 2. Helsinki: WSOY, 1980. ISBN 951-0-09387-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]