Uusgotiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uusgoottilaisia rakennuksia Lontoossa
Uusgotiikkaa edustaa myös Westminsterin palatsi eli Britannian parlamenttitalo Lontoossa.
Myös yhdysvaltalainen pilvenpiirtäjäarkkitehtuuri hyödynsi uusgotiikkaa. Kuvassa Woolworth Building New Yorkissa.

Uusgotiikka eli neogotiikka on arkkitehtuurin ja sisustustaiteen suuntaus, joka kuuluu 1800-luvun kertaustyyleihin. Se yritti elvyttää myöhäiskeskiaikaisen gotiikan mukailemalla sen muotoja. Uusgotiikan juuret ovat lähinnä Englannissa, ja se kukoisti 1800-luvun loppupuolella. Se syntyi 1700-luvulla muun muassa rokokoon aikaan. Kirkkoarkkitehtuurissa se ilmeni vasta 1800-luvulla.

Uusgotiikka Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaista uusgotiikkaa edustavat muun muassa Georg Theodor von Chiewitzin Helsingin Ritarihuone (1861) sekä Carl Axel Setterbergin Vaasan hovioikeuden talo (1861) ja kirkko (1867).[1] Erityisesti uusgotiikka näkyykin lukuisissa kirkoissa. Sitä sovellettiin muussakin rakentamisessa, kuten Kolkanniemen pappilassa Saarijärvellä[2].

Suomen Yleisten rakennusten intendentinkonttorissa alettiin kiinnostua uusgotiikasta 1820-luvulla, jolloin tyyliä käytettiin joidenkin kellotapuleiden suunnitteluun. Ensimmäinen merkittävä työ uusgotiikan saralla tehtiin, kun Carl Ludvig Engel suunnitteli Turun tuomiokirkon korjaustyöt ja uuden torninhuipun vuoden 1827 suurpalon jälkeen.

Uusgotiikka löi itsensä läpi Engelin seuraajan Ernst Lohrmannin intendenttikaudella 1841 - 1865 hänen suunnittelemiensa kirkkojen myötä. Tällöin hän suunnitteli uusgotiikasta myös kiinnostuneen arkkitehti A.F. Granstedtin kanssa Kerimäen puukirkkoa, jossa näkyy myös empiretyyli. Granstedtiä epäilytti suuren kirkon rakentaminen, mutta hän suostui kuitenkin, erityiskorvausta vastaan. Näin suuria kirkkoja ei kuitenkaan haluttu rakentaa useampia.

Merkittäviä uusgoottilaisten kirkkojen suunnittelijoita olivat Lohrmannin lisäksi muun muassa Georg Theodor von Chiewitz, Carl Axel Setterberg, Carl Albert Edelfelt, Frans Sjöstörm, Jac. Ahrenberg, Karl Öhman ja Josef Stenbäck.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taiteen Pikkujättiläinen, s. 772. WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X.
  2. Museovirasto: Kolkanniemen pappila. Viitattu 28.12.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]