Performanssi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Performanssi Tokiossa.

Performanssi (Performance art, aik. suom. performance engl. performance) on yleisön edessä esitettävä taide-esitys, joka voi noudattaa ennalta laadittua suunnitelmaa, syntyä esityshetkellä improvisaationa tai sisältää sekä suunniteltuja osia että improvisointia. Performanssi on multimediaa ja voi sisältää elementtejä tai muistumia eri taidemuodoista. Performanssi kehitettiin 1960-luvulla ja sen tavoitteena on visuaalisen ja ajatuksellisen kokonaisuuden luominen.

Performanssi-sana yleistyi Suomessa 1980-luvulla, jolloin se korvasi aikaisemmin käytetyn happeningin. Performanssi on sekä taiteenala että eräs esityskeino, kuten videotaide tai installaatio. Performanssilla voidaan viitata myös mihin tahansa esitykseen.

Eläviä tauluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyajan performanssiksi kutsuttua ilmiötä edeltää pitkä esihistoria. Varhaisvaiheissaan performansseja olivat järjestetyt tai spontaanit, yleensä pienimuotoiset tapahtumat, joita esitettiin erilaisilla estradeilla, kodeissa tai kaduilla.

Keskiajalta alkaen alettiin jäljitellä kuninkaiden ja ylhäisön esiintuloja ja kunniakulkueita. Näistä syntyi tableaux vivant -esitysten traditio (ransk. tableau = taulu vivant = elävä, siis "elävä taulu"). Ne olivat aikansa monitaiteellisia kuvaelmia, joissa ajatuksena oli jäljitellä näyttelijöiden, yksinkertaisen pukujen ja tarpeiston avulla kuuluisia maalauksia ja veistoksia. Tableaux vivanteista tuli 1700-luvun Euroopassa suosittu hovien ja kotien yhteistoiminnan alue. Perinne jatkui esityksillä, joissa yhdistyivät maalaus- ja veistostaide, tanssi, näyttämötulkinta, puvustus ja lavastustaide, sekä myöhemmin valokuvaus ja elokuva. Perinne jatkui myös nykytaiteeseen, jossa näkyy silloin tällöin viittauksia tähän traditioon.

Futurismin synteettinen teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

“Dramaattinen ‘synteesi’, joka tulee korvaamaan perinteellisen näytelmän, tulee olemaan autonominen, epätodellinen ja epälooginen. Vaikka todellisuuden elementtejä tullaankin käyttämään, niitä yhdistetään mielijohteiden mukaan, ja synteesi tulee muistuttamaan kaikkea muuta kuin itseään. Värien, muotojen ja äänien kanssa se tulee, kuten kaikki futurististen taidemaalareiden ja muusikoiden teokset, oleman hyökkäys hermoille…Yleisö saatetaan ‘unohtamaan arjen yksitoikkoinen elämä’ ‘aistimusten labyrintin’ kautta, jota luonnehtii kaikkein raivostuttavin alkuperäisyys odottamattomin tavoin.” [1]

Modernistisen performanssin alkuideat hahmoteltiin tässä Futuristisen synteettisen teatterin manifestissa. Futuristiseen performanssiin kuuluivat epäloogisuus, rinnakkaistoiminta, fotodynaamisuus, valokäsikirjoitus, virtuaaliset näyttelijät, "synteettinen teatteri" ja konekultti. Performanssi oli osa futuristien multimediaa, jonka he tiivistivät myös seuraavasti:

Maalaus + kuvanveisto + plastinen dynaamisuus + vapaa sanankäyttö + säveletty melu (intonarumori) + arkkitehtuuri = synteettinen teatteri. [2]

Cabaret Voltaire[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Beuys luennoi Saksassa vuonna 1978.

Modernismi toi osansa taide-esitysten traditioon. Sveitsiin ensimmäisen maailmansodan aikana emigroituneet taiteilijat kokoontuivat Cabaret Voltairessa, joka oli heidän kantakapakkansa. Siellä tapahtuneiden esitysten ideana oli kokonaistaideteos, joissa perustana oli eri taiteenlajien samanaikainen esittäminen. Dadaistien soiréeissa eli illanvietoissa esitettiin erilaisia esityksiä.

Bauhaus -taidekoulussa Dessaussa oli myös pieni näyttämö, jossa esitettiin koulun juhlien yhteydessä myös erilaisia tapahtumia. Eräs niistä oli Mekaaninen baletti, jota Laszlo Moholy-Nagy luonnehti "toiminnan mekaaniseksi ja dynaamiseksi keskittymäksi, jota esitetään muodon, liikkeen, äänen ja valosuunnittelun keinoilla".

Happeningeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Happeningit yleistyivät 1950-luvun lopulta. Happeningin alkuvaiheita Suomessa tutkinut Tiiu Koistinen mainitsee siitä seuraavaa:

Happeningin katsotaan syntyneen Yhdysvalloissa, vaikka samansuuntaisia ilmiöitä oli 50-luvulla nähty myös Japanissa. Yhdysvalloissa happening liitetään kiinteästi kuvataiteeseen ja teatteriin, esimerkiksi New Yorkissa happeningien esityspaikkoina olivat useimmiten taidegalleriat. Yksi merkittävimpiä happening-guruja oli amerikkalainen teatteriohjaaja Kenneth (Ken) G. Dewey, joka ohjasi myös Suomessa ainakin kolme happeningia. Deweyn näkemys happeningista erosi näkemyksestä, jonka mukaan happening on dadaistien kokeilujen suora jatkumo. Dewey tunsi kyllä Dadan perinteen, mutta hän ei kannattanut dadaistien toimintatapoja. Pelkän shokkivaikutuksen sijasta hän halusi aktivoida yleisöä vastaanottamaan taideteosta, saamaan elämyksiä, jotka muokkaavat heidän elämäänsä. Pelkkä yleisön makua vastaan hyökkääminen ei hänen näkemyksesnsä mukaan ollut olennaista. Tarkoitus on herättää kiinnostusta ja saada aikaan "potentiaalista liikettä" yleisössä.

Suomen ensimmäinen varsinainen happening oli 7.8.1963 Helsingissä järjestetty Street Piece, jonka järjestäjinä olivat Ken Dewey, Henrik Otto Donner ja Terry Riley.

Kuuluisaksi tuli Jyväskylän kesässä vuonna 1966 Taideteollisen oppilaitoksen opiskelijoiden järjestämä tapahtuma otsikolla Visuaalinen varietee. Sen järjestivät muun muassa Maria Laukka, Teemu Lipasti, Jorma Hautala, Timo Aarniala ja Olli Tamminen. Mukana oli myös M. A. Numminen ja yhtye Viisi vierasta miestä. Jyväskylän kesätapahtuman järjestäjät katsoivat tapahtuman rienaavan sukupuolikuria ja säädyllisyyttä. Popvärein somistetut fallospatsaat ja sukupuolivalistusoppaiden teksteihin perustuvat jenkat olivat liikaa tilaisuuden järjestäjille ja yliopistolle kutsuttiin poliisit, joiden avustamana kulttuuripäivien puheenjohtaja lopetti esitykset.

Eräs varhaisista performanssiryhmistä oli 1970-luvulla muun muassa taidenäyttelyiden avajaisissa kuvaelmilla ja lauluesityksillä yleisöä ilahduttanut Record Singers, johon kuuluivat Outi Heiskanen, Mirja Airas, Pekka Nevalainen ja Hannu Väisänen.

Performanssi tulee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Kuten performance on useiden taidelajien risteymäpiste, niin myös tunnelma ARS 83 -näyttelyn avajaisissa, kun Ateneumin porrassalissa odotetaan Pyramiderna -ryhmän Down Stairs -esityksen alkamista, on enemmän teatterille kuin taidemuseolle ominainen. Väki tungeksii porrassalin tasanteilla ja kaiteilla. Seremoniamestaria muistuttava Ateneumin vahtimestari ohjailee arvokkaasti kutsuvieraita poistumaan estradilta. Daniel Burenin tilateos on peitetty. Tila hämärtyy, ja enää näkyy vain Mario Merzin lasinen iglu ja sen sinistä neonvaloa loistava kirjoitus: chiaro, valoa." [3]
Marina Abramović performoi vuonna 2005.

Näin kirjoitti Kimmo Sarje Ars 83 näyttelyn avajaisten performanssin odottamisen tunnelmista. Happeningit olivat Suomessa 1960-luvulla yleensä teatterin ja musiikin piirissä järjestettyjä tapahtumia, mutta varsinainen performanssin käsite löi itsensä läpi kuvataiteen piirissä, tavallisesti taidegallerioissa tai taidenäyttelyiden yhteydessä usein pelkästään avajaisissa esitettynä 1980-luvun alussa.

Ars 83 taidenäyttelyssä oli kolme performanssia. Edellä mainittu ruotsalainen Pyramiderna-ryhmä ja länsiberliiniläisen Dieter Appeltin performanssi, jossa hän makasi liikkumatta kipsivedessä kahden ja puolen tunnin ajan kerrallaan. Jugoslaviassa syntyneen Marina Abramovićin ja saksalaisen Ulayn performanssissa Yli yön meren taiteilijat tuijottivat toisiaan pöydän ääressä. [4]

Performanssi on laajentunut koskemaan monien, joskus yllättävienkin taiteenalojen, esimerkiksi rock-musiikin ja performanssin yhdistämistä. Performanssit ovat tuoneet uutta, monen taiteen välistä yhteistyötä taiteiden kentälle. Ne ovat myös muuttaneet kuvataidetta, joka kuten kirjallisuus, on perinteisesti ollut ei-esittävää taidetta, lähemmäksi esityksenomaisia, ajallisia tapahtumia ja hetkellisyyttä, läsnäoloa. Perfomanssit ovat myös lisänneet ja tuoneet uusia näkökulmia esittävien taiteiden visuaalisuuteen.

Performanssitaiteilija Roi Vaara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Court esiintyy performanssifestivaaleilla Göteborgissa vuonna 2006.

Eräs kotimaassa ja ulkomailla tunnettu kokenut performanssitaiteilija on Roi Vaara, joka sai Ars Fennica -palkinnon vuonna 2005. Hän on tehnyt yli kaksikymmentä vuotta performansseja ja kertoo havainneensa uran alkuvaiheessa maalatessaan, että lopputulosta tärkeämpi on prosessi.

Saamastaan tunnustuksesta huolimatta Roi Vaara pitää performanssia Suomessa marginaalisena taidemuotona, jonka tuntee vain pieni, nykytaiteeseen perehtynyt yleisö. Taiteilijan mukaan performanssi ei esineellistä taidetta eikä teokselle jää vaihtoarvoa esityksen jälkeen.

Performanssitaiteilija Roi Vaaran mukaan tavoite on sama kuin muussakin taiteessa, elämysten tuottaminen ja ajatusten herättäminen. Häntä on kiitetty juuri museoihin ja gallerioihin keskittyvän taide-elämän arvostelemisesta, ihmisten häkellyttämisestä ja kysymysten herättämisestä.

Kotimaisia performanssitaiteilijoita ja -ryhmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Futurism, Futurist performance.Viitattu 18.5.2008.
  2. Steve Dixon, Futurism e-visited. Viitattu 18.5.2008.
  3. Kimmo Sarje, Laskeutuminen kalmistoon, Helsingin Sanomat 16.10.1983
  4. Kastemaa, Heikki: ”Uusia tuulia”, Nykyaikojen kampanjat, s. 68. Kuvataiteen keskusarkisto, Valtion taidemuseo, 2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Roselee Goldberg, Performance Art: From Futurism to the Present. Thames & Hudson. London 1988. ISBN 0-500-20214-1
  • Kirsti Karvonen ja Anja Närä (toim.), Roi Vaara. Ars Fennica 2005. Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiö. ISBN 9789519874937.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]



Nykytaiteen keinot
InstallaatioKäsitetaideMediataidePerformanssiValokuvataideVideotaideYhteisötaideYmpäristötaideÄänitaide