Ottolainen taide

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sclavinia, Saksa, Gaul ja Rooma tuovat lahjoja Otto III:lle, Otto III:n evankeliumikirja, noin 1000.

Ottolainen taide on Euroopassa vallinnut taiteen tyylikausi, jolloin pyrittiin tietoisesti elvyttämään karolingisen renessanssin tyyli ja jota keisari Otto I Suuri tuki voimakkaasti. Ottolaisen taiteen kausi kesti Otto I Suuren ja hänen jälkeläistensä valtakauden 9361056, ja sitä seurasi taiteessa romaaninen tyyli.[1]

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottolaisessa taiteessa pyrittiin entistä voimakkaammin tunneperäiseen ilmaisuun. Tällöin alkoivat yleistyä uudenlaiset liturgiset kirjat perikoopit, ja toisin kuin karolingisissa käsikirjoituksissa, perikoopeissa kuvattiin muotokuvien ja symbolien sijasta kohtauksia Kristuksen elämästä. Kohtaukset oli järjestetty kirkkovuoden juhlapyhien mukaisesti, ja niiden kuvausta innoitti bysanttilainen taide.[2]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ottolainen arkkitehtuuri
Hildesheimin Mikaelinkirkon sisäkuva, noin 1001-1031.

Ottolaiseen arkkitehtuuriin kuuluvat olennaisena osana vaikuttavat länsiköt niiden karolingisen alkuperän takia. Esimerkiksi Otto I:n nuorimman veljen arkkipiispa Brunon vuonna 980 Kölniin rakennuttama St. Pantaleonin luostarikirkko[1] sekä piispa Bernwardin suunnittelema Hildesheimin Mikaelinkirkko[3] noudattavat pohjakaavaltaan tätä perinnettä. Näiden ottolaisten kirkkojen pohjakaavoissa yhtä suuriin matemaattisiin neliöihin pohjautuva järjestelmä yhdistää rakennuksen eri osia: esimerkiksi keskilaiva muodostuu kolmesta neliöstä, joiden kulmissa on pilarit ja välissä pylväät, joita yhdistävät arkadikaaret, kun taas varhaiskristillisessä taiteessa keskilaivaa reunustivat monotoniset pylväsrivistöt.[3]

Mikaelinkirkko on monissa kohdin koristeltu korkeilla reliefeillä. Muun muassa yhtä pylväistä kiertää spiraalina reliefinauha, jossa on kuvia Kristuksen elämästä ja jonka tekijää ovat ilmeisesti innoittaneet Roomassa sijaitsevat Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen pylväät. Myös pronssisissa ovissa on reliefejä, joissa on kohtauksia Vanhasta ja Uudesta testamentista. Ottolaisena aikana tällaiset aiheet oli esitetty hyvin ihmisläheisesti ja dramaattisesti, eikä alastomien vartaloiden kuvaus ole enää yhteydessä klassisen tradition herooisuuteen vaan pyrkii kömpelyydellään ennemminkin korostamaan hengen haurautta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Honour, Hugh & Fleming, John: ”Euroopan keskiaika”, Maailman taiteen historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1992. ISBN 951-1-16753-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Honour & Fleming, s. 367
  2. Honour & Fleming, s. 369
  3. a b c Honour & Fleming, s. 368


Tämä taiteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.