Ekspressionismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
August Macke, Nainen vihreässä takissa, 1913.

Ekspressionismi on 1900-luvun alussa noussut taiteen tekemisen tapa, johon kuuluvat taiteilijan sisäisen tunteen ilmaiseminen sekä voimakkaat värit ja aiheet.[1]

Suuren yleisön edessä nimitystä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1901 Julien-Auguste Hervén taidenäyttelyssä. Ekspressionistinen liike oli voimakkaimmillaan vuosien 1905–1920 aikana, ja siihen kuului maalaustaiteen ohella myös arkkitehtuuri, näyttämötaide, musiikki ja kirjallisuus.[2]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekspressionistitaiteilijoiden mielestä taiteella piti olla jotain sanottavaa, ja heille teoksen sisältö ja muoto olivat yhtä. Ekspressionistit käyttivät voimakkaita siveltimenvetoja ja vahvoja värejä. Heidän aiheensa olivat usein surullisia, eriskummallisia tai irvokkaita ja ilmaisunsa groteskia, pessimististä tai väkivaltaista.[1]

Ekspressionistit esittelivät maailman tyypillisesti subjektiivisesta näkökulmasta käsin. Heidän tavoitteenaan oli herättää ajatuksia, tunteita tai inspiraatiota. Ekspressionismi oli reaktio positiiviselle, impressionistiselle ja naturalistiselle taiteelle.[2] Ekspressionismi voidaan nähdä romantiikan jatkeena.[3] Ekspressionistit ottivat vaikutteita myös eurooppalaisen taiteen ulkopuolelta ja vierailivat etnografisissa museoissa sekä afrikkalaisen ja oseanialaisen taiteen näyttelyissä.[4]

Kuvataiteissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekspressionismi kehittyi Ranskassa ja kukoisti Saksassa. Joitain ekspressionismin kehitykseen eniten vaikuttaneita taiteilijoita olivat Vincent van Gogh, Paul Gauguin, Edvard Munch ja Henri de Toulouse-Lautrec.[1]

Liike yhdistetään useimmin saksalaisiin taiteilijaryhmiin Die Brücke ja Der Blaue Reiter. Muita merkittäviä ekspressionistitaiteilijoita olivat Georges Rouault, Egon Schiele, Oskar Kokoschka, Paul Klee, Max Beckmann, Pablo Picasso (osin), Henry Moore, Graham Sutherland, Francis Bacon, Alberto Giacometti, Jean Dubuffet, Georg Baselitz ja Anselm Kiefer. Myös fauvistit kuten Henri Matisse voidaan lukea ekspressionisteihin. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi Yhdysvalloissa ekspressionismin muunnelma abstrakti ekspressionismi. 1980-luvulla syntyi uusekspressionistinen liike.[3]

Natsi-Saksassa ekspressionismi oli eräs niistä modernismin taidesuuntauksista, joita kansallissosialistit tuomitsivat ja joita esitettiin ”rappiotaiteen” näyttelyissä. Aluksi jotkut natsijohtajat, esimerkiksi Hermann Göring kannattivat ekspressionismia, varsinkin Die Brücke -ryhmän maalauksia ”aitosaksalaisena” taiteena. Tämän niin sanotun ekspressionismikiistan ratkaisi Adolf Hitler, ja vuoteen 1937 mennessä ekspressionismi ja ekspressionistit oli julistettu pannaan.

Galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidemusiikissa ekspressionismi näkyi teosten lyhenemisenä ja ilmaisun tiivistymisenä, mutta draamallisuus kuitenkin säilyi. Ekspressionistinen melodiikka on luonteeltaan soittimellista, koska laulullisuuden ihannetta ei enää pidetty keskeisenä. Harmonian ja sointivärin merkitys korostui, ja alettiin lähestyä atonaalisuutta. Rytmiikka monimuotoistui: tahtilajit vaihtuvat tiheästi ja rytmit ovat poikkeusjakoisia.[5]

Ekspressionismia tyypillisimmillään edustavat säveltäjät Arnold Schönberg, Alban Berg ja Anton Webern 1910-luvun tuotannoillaan. Igor Stravinskyn baleteissa Tulilintu (1905), Petruška (1911) ja Kevätuhri (1913) on ekspressionistisia piirteitä. Aarre Merikanto ja Väinö Raitio ovat suomalaisia ekspressionisteja.[5]

Kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuudessa sisäisen kokemuksen ilmentämisen vaatimus merkitsi kapinaa naturalistista todellisuuden jäljentämistä vastaan. Ekspressionistiseen kirjallisuuteen kuului voimakas ilmaisu, provokaatio, sokkivaikutelmat sekä protesti pikkuporvarillista moralismia ja väljähtänyttä arvomaailmaa vastaan. Kirjallisuuden ekspressionismi syntyi noin vuonna 1910, ja vahvimmillaan se oli 1920-luvulla. Kirjallisia ekspressionisteja olivat muun muassa Franz Werfel, Gottfried Benn, Georg Trakl ja Alfred Döblin. Myös Franz Kafka ja Hermann Hesse olivat osin ekspressionisteja.[6]

Elokuvassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tri Caligarin kabinetin elokuvajuliste.

Tunnetuimpia saksalaisia ekspressionistisia elokuvia ovat esimerkiksi Tri Caligarin kabinetti (1920), Nosferatu (1922) ja Metropolis (1927).[7]

Arkkitehtuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekspressionismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernismin ”ismeistä” juuri ekspressionismi on ollut suosituin Suomen taiteessa. Syitä siihen on etsitty niin pohjoisesta luonnosta kuin karkeasta kansanluonteesta. Ekspressionismin läpimurto oli tapahtunut Suomessa jo ennen 1910-luvun lopulla perustetun Marraskuun ryhmän esiintymistä. Ryhmässä olivat muun muassa Tyko Sallinen, Marcus Collin, Alvar Cawén, Jalmari Ruokokoski, Valle Rosenberg, William Lönnberg ja Ilmari Aalto. Myös esimerkiksi Aimo Kanerva sekä naivistisen tyylisuunnan edustaja Heikki Tuomela kuuluvat tunnettuihin ekspressionisteihin. Liminkalainen taidemaalari Vilho Lampi maalasi nuoruudessaan Tyko Sallisen, Alvar Cawénin ja Marraskuun ryhmän vaikutuksen sävyttämää ekspressionismia.[8]

Suomalaista uusekspressionismia 1980-luvulta alkaen edustavat muun muassa Leena Luostarinen symbolistisella ekspressionismillaan, Cris af Enehielm satirisoivalla ja karikatyristisellä tyylillään, Jukka Mäkelä ja Hannu Rönkkönen abstraktilla ekspressionismilla. Limingan taidekoulussa maalausta opettava Hannu Lukin tunnetaan isokokoisista varma- ja isolyöntisen ekspressionismin hengessä tehdyistä maalauksistaan[9] ja taidegraafikko Antti Holman taiteessa on nähty yhteyksiä saksalaisen ekspressionismin perinteeseen.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ekspressionismi Mikkelin taidemuseo. Viitattu 23.5.2020.
  2. a b Ekspressionismi on 1900-luvulla puhjennut taidesuuntaus 10.10.2017. Galleriajohans.fi. Viitattu 23.5.2020.
  3. a b Expressionism Tate. Viitattu 23.5.2020.
  4. Expressionism The Museum of Modern Art. Viitattu 23.5.2020.
  5. a b Ekspressionismi Sibelius-akatemia. Viitattu 24.5.2020.
  6. ekspressionismi Kirjasampo. Viitattu 23.5.2020.
  7. Michael Delahoyde: Expressionism in Film Washington State University. Viitattu 23.5.2020.
  8. Lampi, Matti: Henkilögalleria KirjastoVirma. Viitattu 6.2.2009.
  9. Pessi Rautio: Hannu Lukin - Nettinäyttely - maalauksia/paintings Helsingin Sanomat. galleriat.net. Viitattu 6.2.2009.
  10. Elina Vieru: Graphica Creativa 2002: Antti Holma Jyväskylän taidemuseo. Viitattu 6.2.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]