Bysantin taide

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kristus Pantokratorin mosaiikki Hagia Sofiassa

Bysantin taide on Bysantin valtakunnassa vallinnut taidetyyli, joka syntyi hellenismin pohjalta Itä-Rooman keisarikunnassa. Nimensä Bysantin kulttuuri on saanut kreikkalaiskaupungin Byzantionin mukaan, jonka nimi vuonna 330 muutettiin Konstantinopoliksi. Ajallisesti Bysantin taide määritellään käsittäneen ajanjakson noin 330–1453[1] ja se oli pääasiassa kirkkotaidetta, jonka tärkeimmät ilmenemismuodot olivat mosaiikit ja maalaukset, ikonit, puu- ja luureliefit ja pyhät jalometalliesineet[2].

Bysanttilaisella taiteella on ollut keskeinen asema koko kristityssä maailmassa. Tästä syystä mukaan on luettava myös valtakunnan ulkopuolella syntynyt taide eli Italiassa, Venäjällä, Georgiassa ja Baltian maissa luodut teokset sekä taide, jota tehtiin eräillä keisarikunnan alueiden muukalaisherruuden alaisissa osissa kuten Vähässä-Aasiassa, Palestiinassa, Kyproksella, Kreetalla sekä Aigeian- ja Joonianmeren saarilla.[3]

Keisari Konstantinus laillisti kristinuskon vuonna 313.[4] Kristittyjen vainojen jälkeen patsaita ei haluttu uusiin kirkkorakennuksiin sijoittaa, sillä pelättiin kansan alkavan palvoa niitä pakanatemppelien jumalankuvien tapaan. Maalaukset kuitenkin hyväksyttiin, varsinkin kun paavi Gregorius Suuri (540–604) oli sitä mieltä, että niiden kautta tavallinen lukutaidoton kansanosa sai tietoa Raamatusta. Tämä ajattelu omaksuttiin Rooman valtakunnan läntisessä, niin sanotussa latinalaisessa osassa.[5]

Noin tuhat vuotta Konstantinopoli oli Välimeren alueen ja Idän ja Länsi-Euroopan välisen kaupan ja kulttuurin keskus.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin keisarikunnan nousu alkoi Rooman valtakunnan rappeutumisesta 200-luvulla[6]. Keskukseksi tuli Rooman keisarin Konstantinus Suuren (noin 274–337) vuonna 330 Bosporin rannalla sijainneen Byzantion-nimisen kreikkalaiskaupungin paikalle perustama Konstantinopoli (Istanbul). Konstantinus kohotti sen uuden keisarillisen Rooman ja uuden pyhän Jerusalemin paikaksi. Kristinusko laillistettiin vuonna 313[4] ja Konstantinopolista tuli Itä-Rooman eli Bysantin keisarikunnan keskus. Taiteilijoita ja oppineita tuli sinne eri puolilta Eurooppaa ja Lähi-idästä.[6] Kaupunkiin koottiin kaikkialta maailmasta antiikin kuuluisia taideteoksia ja rakennettiin palatseja ja kirkkoja.[7] Konstantinopoli peri koko Rooman keisarikunnan kuvamaailman tekniikkaa ja tyyliä myöten.[3]

Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinopoli oli kuitenkin oikeastaan vanhan Rooman jatke. Roomalaisia basilikoja rakennettiin, roomalaisia muistomerkkejä pystytettiin kuten esimerkiksi Theodosiuksen obeliski vuonna 390. Keisari Justinianus I:n (527–565) ajasta alkoi erikoisleimaisen Bysantin kulttuurin kehittyminen ja roomalaiset perinteet menettivät vaikutuksensa. Bysantin kulttuuri omaksui kreikankielen ja kreikkalaiset perinteet.[8]

Ominaispiirteitä ja levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin taide oli täysin keisarin hovin ja kirkon taidetta. Kuvattiin taivaallisia asioita ja maallista valtaa. Kieleltään ja perinteiltään se oli kreikkalaista ja syntyi Konstantinopolin keisarihovissa ja levisi kreikkalaisortodoksisen kirkon alueille. Tärkeimmät alueet olivat Balkanin niemimaa ja ydinalueet Vähässä-Aasiassa. Myös Italian kirkkotaiteessa on bysanttilaisia vaikutteita (Ravenna, Palermo). Samoin Nubiassa (Sudan) näyttää esiinkaivetuissa kirkoissa olleen bysanttilaistyylisiä freskoja.[8]

Aiheet olivat pääasiassa uskonnollisia. Tältä ajalta on peräisin sädekehä enkelien ja Jeesuksen pään ympärillä. Kristuksen puoli- tai kokovartalokuvista käytettiin nimitystä Pantokrator eli Kristus kaikkivaltias. Tyyli oli koristeellista, jäykkää, klassisen ja itämaisen sekoitusta. Henkilöt kuvattiin suoraan edestä seremonialliseen tapaan. Taustalla näkyy varhaiskristillinen ja myöhäisantiikin vaikutus. Taideteoksissa ympäristö esitettiin viitteellisesti, perspektiivi ja syvyysvaikutelma ilmeni vain vaatteiden laskoksista. Mosaiikkityöt, seinämaalaukset ja ikonit olivat tärkeimmät taidemuodot. Uutena mukaan tuli kirjamaalaus.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin taide voidaan jakaa kolmeen kauteen[1]

I kukoistuskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Justinianuksen hovi Ravennassa.

Keisari Justinianuksen hallituskaudella ja sen jälkeisellä ajalla 530–720 Bysanttiin liitettiin suurin osa vanhaa Rooman valtakuntaa. Kauppa ja taide-elämä kukoisti. Islaminuskoiset arabit valloittivat Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueet vuoteen 642 mennessä. Tähän aikaan sattui kuvariidan eli ikonoklasmin aika (730–843)[2] Ikonoklasmi Bysantin keisarikunnassa jakautuu kahteen vaiheeseen.

Ikonoklasmi lähti kehittymään keisari Leo III:n ediktistä, jossa määrättiin että Kristusta, Neitsyt Mariaa, enkeleitä ja pyhimyksiä ei saanut kuvata ja kaikki tällaiset kuvat oli hävitettävä. Jopa niiden omistaminen oli rangaistavaa, saati tekeminen. Ihmisen kuvaaminen oli kiellettyä (vrt. Islam), ja haluttiin estää kaikenlainen kuvainpalvonta.[1]

II kukoistuskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makedonialainen norsunluureliefi. Sivasin 40 marttyyria. Konstantinopoli, 900-luku.

Makedonialaisten keisarien ja Komnenos-suvun hallituskausi noin 850–1200.[1] Keisarikunta menetti koko ajan alueita sekä Vähässä-Aasiassa (Turkissa) ja Kaakkois-Euroopassa.[6] Ortodoksinen oppi syveni ja oikeaoppiset (ortodoksi = oikeaoppinen, pravosalvnij) irrottautuivat kokonaan Rooman katolisuudesta. Kirkkojen mosaiikkeihin tuli uusi koristelukaava: Kristus Pantokrator istuu kupolitaivaan keskellä valtaistuimella enkelien ympäröimänä säteillen valoa seiniä koristavien apostolien, profeettojen, patriarkkojen ja marttyyrien keskellä. Jumalanäiti, Maria istuu alttarintakaisessa aspiksessa. Kuvaohjelman hierarkkinen järjestys on verrattavissa maalliseen vallankäyttöön, Pantokratorin paikka on taivaankannen keskellä ja koska Jeesus kuvataan Pantokratorina, niin Jeesus kuvataan keisarillisen majesteetillisena kuten roomalaisissa keisarimuotokuvissa.[9]

Myös ikonostaasissa vallitsee taivaallinen arvojärjestys, väliseinässä, joka erottaa alttaritilan seurakuntalaisista, ikonit ovat siksi myös arvojärjestyksessä. Ikonostaasin kolmesta portista keskimmäinen on nimeltään Herran portti ja sen ympärillä ovat kunnianarvoisimmat ikonit.[9]

III Kukoistuskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palaiologos-suvun hallintokausi 1261–1453. Osmanit (turkkilaiset) valloittivat Konstantinopolin 1453; siihen Bysantin keisarikunnan aika loppui.[2]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin arkkitehtuuri

Kun keisari Konstantinus oli määrännyt vuonna 323 kristinuskon valtion uskonnoksi, pakanatemppelien kaltaisia rakennuksia jumalanpalveluksiin ei enää tarvittu. Pakanalliset uhrimenot suoritettiin temppelin ulkopuolella, ja temppeliosa oli yleensä pieni huone, jossa säilytettiin jumalankuvaa. Kristittyjen vainojen aikana jumalanpalveluspaikkoja ei voitu rakentaa. Kristityt kokoontuivat seurakuntana kuulemaan messua tai papin saarnaa, joten kristillisten kirkkorakennusten esikuviksi tulivat kokoushuoneet ja hallit, joita antiikin aikoina nimitettiin basilikoiksi, jonka vapaa suomennos voisi olla ”kuninkaallinen halli”. Tällaisia rakennuksia oli käytetty julkisina lakitupina ja kauppahalleina. [10]

Kirkot olivat keskeisiä rakennuksia. Pääasiallisia kirkkotyyppejä olivat basilikat ja keskeiskirkot. Kirkkojen tunnuspiirteitä olivat kupolit, joiden holvauksissa yleisin muoto oli pendentiivitekniikka. Koristelu rakennusten ulkopuolella oli niukkaa, rappausta ei käytetty, tiilen ja kiven yhdistelmät olivat lähes ainoat koristeet. Sisäpuolelta kirkot olivat kuitenkin juhlavasti koristeltuja pääasiassa hienoin mosaiikkikuvioin. Keisari Justinianus rakennutti useita kirkkoja, joissa kokeiltiin eri tavoin kupolin yhdistämistä kolmilaivaiseen basilikaan, esimerkiksi Pyhän Irenen kirkossa, ja ristinmuotoiseen pohjakaavaan kuten Pyhän Sergioksen ja Bacchoksen kirkossa.[8]

Hagia Sofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisin rakennus on Anthemios Tralleslaisen ja Isidoros Miletoslaisen rakentama, Justinianuksen rakennuttama[8] Hagia Sofian kirkkorakennus (532–537) Istanbulissa.[1], joka oli mahtavine kupukattoineen 500-luvun suurin rakennusihme. "Salomo, olen voittanut sinut!" kerrotaan keisari Justinianuksen huudahtaneen kirkkoa vihkiessään.[11] Jo ennen Bysantin kulttuurikautta kupoleja ja holvikattoa oli käytetty taivaankannen vertauskuvana. Kirkon pohjakaava on neliön sisään piirretty risti. Ristivarsien leikkauskohdan yläpuolella on valtava kupoli, joka vaikuttaa ikään kuin leijuvan ilmassa ilman tukea. Vaikutelma johtuu siitä, että kupoli on niin sanottujen pendentiivien varassa, joista paino tukeutuu – katsojalta näkymättömissä olevien – holvien, pylväiden ja seinien tukijärjestelmään.

Niin sanottu Theodoran mosaiikki Ravennan San Vitalen basilikassa.
Theodoran mosaiikin kopio mosaiikkityönä Ateneumin kahvilassa Helsingissä vuonna 2009.

Mosaiikkitaide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyli ja aiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mosaiikkitaiteen keskeisimmät paikat olivat Konstantinopoli ja Ravenna, jotka toimivat kuvien sisällön suhteen suunnannäyttäjinä ja joissa mosaiikkitaiteen tyyli syntyi. Vielä 400-luvun puolivälin aikoihin klassinen tyyli realistisine sinitaivastaustoineen ja yksityiskohtaisesti kuvattuine taustoineen (Plagidian mausoleumi Ravenna, Santa Maria Maggiore Rooma) oli vallitsevana mosaiikeissa.[9]

Justinianuksen aikana tyyli muuttui papillisemmaksi, figuurit kuvattiin jäykästi edestä katsoen ja kultatausta on abstrakti, mutta aiheet olivat edelleen kertovia. Sant' Apolloninaire Nuovo Ravennassa on tällainen mosaiikki, jossa lisäksi on kaksi Kristus-tyyppiä, kreikkalainen Jeesus-hahmo nuorukaisena ja itämainen Jeesus, joka kuvataan keski-ikäisenä miehenä.[9] Vallitseva Kristushahmo mosaiikeissa on vaivalloisesti pienistä mosaiikkipaloista kootun suuren arvokkaan näköisen taideteoksen keskellä oleva rauhallinen ylevä Jeesus, joka ei ole parrakas, vaan pitkähiuksinen nuorukainen, jollaisena Jeesus koettiin varhaisten kristittyjen mielikuvituksessa. Puettuna purppuraviittaan hän ojentaa siunaten kätensä sivuilleen.[12] Vähitellen kreikkalainen tapa kuvata Jeesusta nuorukaisena väistyi itämaisen tieltä. Tunnetuin mosaiikkityö on Kristus Pantokrator-mosaiikki (1100) Dafnen kirkossa Kreikassa[1] (Kristus maailman valtiaana) edustaa itämaista Jeesus-hahmoa, jota alettiin käyttää kirkoissa ja sittemmin myös 600-luvulla rahojen Kristus-kuvissa. Bysanttilaisessa maailmansyntyopissa maailmankaikkeuden keskellä ei ole aurinko vaan Kristus.[9]

Tekotapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mosaiikkitaiteilijat osasivat käyttää tietoisesti myös optisia tehokeinoja. Yksityiset mosaiikkipalaset, tesserae, sijoitettiin niin, että valo heijastui niistä halutunlaisesti. Holvien ja kaarien figuurihahmot tehtiin tahallisesti optisista ja perspektiivisistä syistä luonnottoman pitkiksi ja kapeiksi. Vähitellen näistä muodoista tuli ihanteita, jotka siirtyivät mosaiikeista ikoneihin, jotka maalattiin puulevyille ja joita katsottiin läheltä.[9]

Ikonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi kirkon ikonit olivat vain koristeita tai opetuskuvia, myöhemmin niille annettiin pyhäinjäännösten arvo ja uskottiin niiden vaikuttavan kosketuksen kautta.[13] Niitä alettiin rukoilla ja siksi niissä olevat pyhimykset kuvattiin suoraan edestä. Tästä ikonien palvonnasta alkoi kuvakielto ja Bysantin kulttuurissa vaikuttanut pitkään kestänyt kuvariita, ikonoklasmi (730 – 843). Pitkällisen vaiheen jälkeen ikonit jälleen sallittiin, mutta niitä ei saanut palvoa.[9]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet
  1. a b c d e f g Taidehistorian aikajana. Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, 2006.
  2. a b c Kämäräinen s. 740
  3. a b André Held ja D. W. Bloemena, s. 6
  4. a b Frassetto, Michael: Encyclopedia of Barbarian Europe: Society in Transformation. ABC-CLIO, 2003. ISBN 9781576072639. (englanniksi)
  5. E.H. Gombrich: Maailman taiteen historia s. 91–98, WSOY 1955
  6. a b c Bysantti, Lasten kuvitettu tietosanakirja – Uuden ajan kuvaensyklopedia, Helsinki Media 1994, 2. p., ISBN 951-875-521-3
  7. Hans Furuhagen s. 228
  8. a b c d Furuhagen s. 229
  9. a b c d e f g Furuhagen s. 230
  10. E.H. Gombrich: Maailman taiteen historia s. 91–92, WSOY 1955
  11. Lauri Santamäki, Ilmari Heikinheimo s. 59
  12. E.H. Gombrich: Maailman taiteen historia s. 95, WSOY 1955
  13. Furuhagen s. 239

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]