Aarre Merikanto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isä ja poika – Oskar ja Aarre Merikanto – yhteiskuvassa helmikuulta 1919.

Aarre Merikanto (29. kesäkuuta 1893 Helsinki28. syyskuuta 1958 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä. Hän oli Liisa Häyrysen ja säveltäjä Oskar Merikannon poika.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarre Merikanto opiskeli musiikkia Helsingissä (1911), Leipzigin konservatoriossa Max Regerin johdolla (1912–1914)[2] ja Moskovassa (1915–1916) Sergei Vasilenkon johdolla.[3]

Merikanto koetti oopperan säveltämistä ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana. Tuloksena oli Jalmari Finnen librettoon sävelletty yksinäytöksinen ooppera Helena, joka valmistui alkuvuodesta 1912.[4] Hänen varhaisimmat sävellyksensä olivat romanttisia, mutta 1920-luvulla hän kehitti oman modernistisen tyylinsä.

Merikanto palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. Vuodesta 1951 kuolemaansa saakka Merikanto toimi sävellyksen professorina Sibelius-Akatemiassa, jossa hänen oppilaitaan olivat mm. Einojuhani Rautavaara, Ilkka Kuusisto, Aulis Sallinen, Usko Meriläinen, Jaakko Linjama ja Paavo Heininen.

Vuonna 1957 Merikanto kuuli ensimmäistä kertaa oopperaansa Juha (1920–1922), kun sen kolmas näytös esitettiin Yleisradiossa.[5] Ensimmäinen ja toinen näytös radioitiin vuonna 1958, pari kuukautta säveltäjän kuoleman jälkeen.[6] Juhan kokonaisensiesitys tapahtui Lahdessa vuonna 1963,[7] minkä jälkeen ooppera on yksimielisesti todettu mestariteokseksi.

Merikannolla oli todettu keuhkosyöpä kesällä 1957, ja hän kuoli sairauteensa syyskuussa 1958.[8]

Kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010) oli Aarre Merikannon poika toisesta avioliitosta.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarre Merikanto sävellystyössä.

Merikanto kehitti nuorena omaperäisen modernistisen tyylin, jolle on vaikea löytää sen enempää koti- kuin ulkomaisiakaan esikuvia. Merikanto loi valtaosan tuotantonsa huippusaavutuksista 1920-luvulla. Näihin kuului mm. Juha-ooppera (19201922). Merikanto oli suvereeni ja värikäs orkesterinkäyttäjä. Teokset olivat tosin aikalaisyleisön ja kriitikoidenkin makuun liian radikaaleja, ja monet niistä jäivät odottamaan kantaesityksiä jopa vuosikymmenien ajaksi. Turhautunut Merikanto kääntyi 1930-luvulla selkeästi perinteisempään ja sovinnaisempaan tyyliin, lähinnä uusklassismiin. Myöhemmin hän tuhosi tai silpoi osan parasta tuotantoaan, mutta sitä on sittemmin saatu restauroiduksi.lähde?

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikinheimo (1985), s. 22–23.
  2. Heikinheimo (1985), s. 69–118.
  3. Urponen, Ville: Aarre Merikanto 2011. Urkuprojekti, Metropolia-ammattikorkeakoulu. Viitattu 2.7.2013.
  4. Heikinheimo (1985), s. 53–57.
  5. Heikinheimo (1985), s. 531.
  6. Heikinheimo (1985), s. 538.
  7. Teerisuo (1970), s. 49.
  8. Virtamo, Keijo (toim.): Otavan musiikkitieto (2. painos), s. 254. Helsinki: Otava, 1997.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikinheimo, Seppo: Aarre Merikanto: säveltäjänkohtalo itsenäisessä Suomessa. WSOY, Helsinki. 1985. ISBN 951-0-13319-1
  • Teerisuo, Timo: Aarre Merikannon ooppera Juha. (Väitöskirja.) Helsingin yliopisto. 1970.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]