Heikki Tuomela

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Heikki Matteus Tuomela
Heikki Tuomela vuonna 1985
Heikki Tuomela vuonna 1985
Syntynyt 21. syyskuuta 1922
Helsinki
Kuollut 14. joulukuuta 1991 (69 vuotta)
Helsinki
Ammatti taidemaalari
Puoliso Elsa Patvikko[1]
Vanhemmat Sulo Herman Tuomela ja Ester Holmberg[1]

Heikki Matteus Tuomela (21. syyskuuta 1922 Helsinki14. joulukuuta 1991 Helsinki)[1] oli suomalainen taidemaalari. Hänen tunnetuimpiin töihinsä kuuluvat Kuumat löylyt (1985–1986) sekä Naamiaiset (1989), joka kuuluu Eduskunnan kokoelmiin[2].

Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomelan äiti kuoli miliaarituberkuloosiin hänen ja hänen kaksoisveljensä ollessa puolitoistavuotiaita. Perheen isä kuoli Tuomelan ollessa 12-vuotias, jolloin hänen oli aloitettava työnteko. Toimeentulo oli niukkaaa ja Tuomela kokeili useita ammatteja ennen taideopintoihin päätymistä. Jatkosodan jälkeen vuonna 1944 hän aloitti opinnot Taideteollisuuden keskuskoulussa koristemaalarin opissa. Tuomela ei kokenut alaa omakseen ja siirtyi vuosiksi 1947–1951 opiskelemaan Vapaassa taidekoulussa, jossa opettivat tuolloin Unto Pusa, Sulho Sipilä ja Sigrid Schauman. Ulkomaisiksi vaikutteikseen Tuomela mainitsi Vincent van Goghin ja Chaïm Soutinen sekä saksalaisen ekspressionismin. Suomalaisista aikalaistaiteilijoista hän arvosti Rafael Wardia.[1]

Tuomela työskenteli maalaamisen ohessa postissa 1960-luvun lopulle saakka. Ennen 1960-lukua hänellä ei ollut omaa ateljeeta eikä perheen pienessä asunnossa ollut tilaa maalata. Vuonna 1961 Tuomela hankki pienen työtilan Pasilasta ja 1970-luvulla ullakkohuoneiston Munkkivuoresta. Myöhemmin hän työskenteli kerrostaloyksiössä Alppilassa. Tuomelan ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1961 Artegraficassa, Helsingissä.[1]

Taiteellinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teosten aiheet ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomela maalasi taiteessa yleensä väheksyttyjä aiheita kuten yhteiskunnan marginaalissa olevia ihmisiä ja ilmiöitä.[1] Hänen maalauksissaan on muun muassa palaneita taloja (esimerkiksi vanhassa Puu-Pasilassa), maaseudun elämää, romaninaisia sekä sirkusaiheita. Viettäessään kesiä Keuruulla hän saattoi pyytää kadulla vastaan tulevia ihmisiä mallikseen.[3][4][5] Tuomela piti Åke Gulinia ensimmäisenä taiteensa pyrkimysten oivaltajana. Carl-Johan af Forselles kuvaili Tuomelan teosten henkilöitä ”antisankareiksi”. Tuomela maalasi myös omakuvia, joissa hän esiintyy toisinaan klovnin naamiossa, minkä on nähty kuvaavan hänen käsitystään taiteilijaminänsä yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Uusien tyylien tulva erityisesti 1960-luvulla jätti virtauksista piittaamattoman Tuomelan marginaaliin ja vasta eläkkeellä hän pystyi omistautumaan kokonaan maalaamiselle. Hänen töissään ovat aina näkyneet siveltimenjäljet, mitä on välillä karsastettu. Hän käytti aina runsaasti maalia ja murrettuja värejä. Hänen tyylinsä on kuvattu olevan ekspressionismia, kolorismia tai naivismia.[6]

Teokset näyttelyissä ja kokoelmissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1990 Tuomelalla oli näyttely Helsingissä Galleria Sculptorissa ja syksyllä 1991 hänen elämäntyötään 1954–1990 esiteltiin Rovaniemen taidemuseossa. Tuomela oli läsnä avajaisissa, mutta menehtyi muutaman päivän kuluttua munuaissairauteen. Näyttely siirtyi Rovaniemeltä Helsinkiin Amos Andersonin taidemuseoon ja vuonna 1992 Turun Wäinö Aaltosen museooon ja Keravan taidemuseoon. Muistonäyttely pidettiin Taidesalongissa Helsingissä syksyllä 1996.[1] Tuomelan teoksia on muun muassa Kiasman, Amos Andersonin taidemuseon, Aineen taidemuseon, Helsingin taidemuseon, Helsingin kaupunginmuseon, Joensuun taidemuseon, Lahden taidemuseon, Keravan taidemuseon, Kajaanin taidemuseon, Kuopion taidemuseon, Wäinö Aaltosen museon ja Rovaniemen taidemuseon kokoelmissa.[1]

Apurahat ja palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen valtionapurahan Tuomela sai vasta 58-vuotiaana 1981. Vuonna 1986 hän sai Kalevalan palkinnon.[1] Tuomela onkin todennut: "Olin tosiaankin Vapaassa taidekoulussa 50-luvulla ja siellä Sigrid Schauman sanoi minulle: Teistä kuullaan vielä paljon, mutta se vie kauan aikaa. No se on vienyt tosi kauan... ihmisiän."[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Sinisalo, Soili: Tuomela, Heikki (1922 - 1991) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 11.3.2016.
  2. Heikki Tuomela taiteilijamatrikkelissa
  3. Pirtola, Erkki: Heikki Tuomelan sivellin laulaa. Ilta-Sanomat, 1985, nro 28.2..
  4. a b Pirtola, Erkki: Ei taiteilija koskaan löydä itseään, mutta hänen lohtunsa on se, että hän on yrittänyt. Nuori Voima, 1990, nro 10.
  5. Sinisalo, Soili: Taiteilijaa tapaamassa -näyttelyluettelo. Rovaniemen taidemuseo, 1985.
  6. Sinisalo, Soili: Maalauksia 1954-1990 -näyttelyluettelo. Suomen Taideakatemia, 1991.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]