Martti Innanen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Martti Mikko Sakari Innanen
Syntynyt 20. maaliskuuta 1931
Kotoisin Helsinki
Kuollut 3. joulukuuta 2014 (83 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Taiteilijanimet Huuhaa
Tyylilajit parodiamusiikki, huumorimusiikki, jazz
Ammatit muusikko, kirjailija, taidemaalari
Soittimet kitara, laulu

Martti Mikko Sakari ”Huuhaa” Innanen (20. maaliskuuta 1931 Helsinki[1]3. joulukuuta 2014 Helsinki[2]) oli suomalainen laulaja-lauluntekijä, kirjailija ja taidemaalari. Hän tuli tunnetuksi kappaleillaan ”Elsa, kohtalon lapsi”, ”Urjalan taikayö”, ”Gunnar vierasmaalainen” ja ”Kumiteräsaappaat”. Innanen tunnettiin erityisesti parodisista kappaleistaan, joilla hän pilkkasi mielestään huonoa suomalaista musiikkimakua, kuten iskelmää ja tangoa. Martti Innaselle on vuonna 1968 ainoana suomalaisena myönnetty yhdysvaltalaisen Billboard-lehden vuotuinen tunnustuspalkinto.

Martti Innanen teki myös ohjelmia Yleisradiolle, kirjoitti kirjoja ja piti naivistisen taiteensa näyttelyitä. Innasen lisänimi "Huuhaa" muotoutui hänen itsensä 1970-luvun yhdysvaltalaisten jazz-piirien innoittamana omaksumasta Hoohey-lempinimestä. Innanen itse ei pitänyt sen luomasta leimasta.[3] Innasen satiirinen asenne suomalaisuuteen yhdisti hänen musiikkiaan ja maalauksiaan.

Martti Innanen menehtyi 3. joulukuuta 2014 Meilahden sairaalassa Helsingissä lyhyen sairauden jälkeen. Hän oli kuollessaan 83-vuotias.[4]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Innanen syntyi Helsingin Sörnäisissä virkamiesperheen lapseksi. Hänen isänsä oli poliisi. Perhe asui vuoteen 1937 asti Toisella linjalla ja myöhemmin Ullanlinnan Pietarinkadulla. Koulua Innanen kävi ensin Tehtaankadun kansakoulussa, mistä hän siirtyi vuonna 1942 oppikouluun Helsingin Norssiin.[3] Norssin aikoina, noin 15-vuotiaana, Innanen löysi tavaramerkikseen muodostuneen parodisen ilmaisutavan.[1][5]

Musiikkiura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norssin päätyttyä vuonna 1949 Innasta eivät jatko-opinnot kiinnostaneet. Taide ja erityisesti jazz-musiikki oli viehättänyt häntä lapsesta asti, joten Innanen ryhtyi ammattimuusikoksi soittaen aluksi rumpuja. Vuonna 1952 hänen soittimekseen vakiintui kuitenkin kitara. Martti Innanen perusti vuonna 1954 oman MI-yhtyeen, joka läpäisi Yleisradion koesoittotilaisuuden, ja teki keikkoja tanssimusiikkia soittaen aina vuoteen 1964 asti. Sen jälkeen hän toimi kolme vuotta kitaristina Åke Sjöblomin yhtyeessä ja sitten vuoden Rolf Kronqvistin orkesterissa.[1]

Martti Innanen löi itsensä läpi vuonna 1967, jolloin hän levytti ensilevynsä, Erik Lindströmin säveltämän tangoparodian ”Elsa, kohtalon lapsi”. Single oli listaykkösenä neljä kuukautta,[1] ja sitä myytiin yli 25 000 kappaletta.[6] Sitä seurasivat samana vuonna niin ikään Innasen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat ”Esteri, tyttö sadepisarain” ja ”Urjalan taikayö”. Myös Innasen esikoisalbumi Rakkauden ja onnensatumaan täysivaltainen suurlähettiläs oli myyntimenestys.[1] Parodioiden tekoon Innasta innoitti maaseudun tanssilavojen yleisö, jolla oli tapana vaatia yhtyeitä soittamaan tangoa. Innaselle tällaiset kehotukset olivat tulleet tutuiksi hänen kierrettyä Suomea tanssiorkesterien kitaristina.[7] Innasen hiteissä satirisoitiin iskelmäkliseitä ja suomalaista tuohikulttuuria.[5]

Vuonna 1968 Martti Innanen jätti vahtimestarin työnsä Yleisradiossa ja ryhtyi ammattimuusikkona vapaaksi taiteilijaksi. Samana vuonna Innanen osallistui ensimmäiseen Syksyn säveleen Erik Lindstömin säveltämällä ja Saukin sanoittamalla kappaleella ”Miesten mies”. Kyseinen tangoparodia sijoittui kilpailun kahdeksanneksi. Innaselta ilmestyi myös hitti, iskelmäparodia ”Gunnar vierasmaalainen”, jonka innoittamana Innanen teki seuraavan vuoden puolella viisi kuukautta kestäneen kiertueen Gunnar-nimisen pässin kanssa.[1] Innanen perusteli tempausta ironisesti sillä, että pässin täytyi kiinnostaa suomalaista yleisöä, koska se mainittiin ulkomaalaisena, ja siksi sen täytyisi olla ”jotain todella erikoista ja parempaa”.[7] Samana vuonna yhdysvaltalainen Billboard-lehti myönsi Innaselle vuotuisen tunnustuspalkintonsa, ja hän on toistaiseksi ainoa kyseisen palkinnon saanut suomalainen.[1]

1970-luvulle tultaessa Martti Innasen keikkatahti ja suosio hiipuivat.[1] Vuonna 1971 häneltä ilmestyi kommunistinuoria pilkannut single ”Radikaalipentujen laulu”, joka kuitenkin joutui radiossa soittokieltoon.[5] Vuonna 1978 Innaselta ilmestyi Discophon-yhtiön tuottama albumi Päreitä kainalossa, ja vuoden 1980 Syksyn sävel -kilpailussa hän sijoittui neljänneksi omalla kappaleellaan ”Marduusialainen kissantervauslaulu”. Samana vuonna ilmestyi albumi Kissantervaaja.[1]

Innanen lopetti keikkailun vuonna 1985 ja ryhtyi radiopakinoitsijaksi.[5] Vuonna 1993 hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke. Innasen viimeiset levytykset olivat kolme vuotta myöhemmin äänitetyt kappaleet ”Orpo pihalaulaja” ja ”Sudennahkaviitta”, jotka ilmestyivät CD-levyllä Umpirautaa.[1] Vuonna 2011 Helsingin Sanomille antamassaan 80-vuotishaastattelussa Innanen suhtautui laulu-uraansa nuivasti, eikä halunnut juuri puhua siitä. Hän kertoi kuitenkin oppineensa, että ”tämän umpitollon kansan musiikillista sivistystä ja huumorintajua ei voi aliarvioida koskaan liikaa”.[4]

Muu toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1953 Martti Innanen toimi muusikonuransa lisäksi Yleisradion vahtimestarina. Vuodesta 1965 hän luki radiossa parodista seikkailusarjaansa Seikkailija Joe Smith. Hän kirjoitti myös kuunnelmia.[1] Tuolloin Innanen tarjosi Joe Smithin tarinoita myös levy-yhtiölle, mutta päätyi lopulta levyttämään inhoamiaan tangoja vuonna 1967.[5] Vuonna 1974 radiossa kuultiin salapoliisiparodia ”Synccä linna”.[1] Vuonna 1990 aloittaneelle Radiomafialle Innanen teki kolme ohjelmasarjaa. Hän kirjoitti myös pakinoita paikallisradioille.[4]

Läpimurtonsa kirjailijana Innanen teki samoihin aikoihin kuin hän nousi suosioon muusikkona, vuonna 1967. Tuolloin ilmestyi hänen ensimmäinen teoksensa Seikkailu viitakossa. Toinen kirja, Lippa vinossa, julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin.[1] Kun Innasen keikkakysyntyä 1970-luvun alussa väheni, hän panosti erityisesti kirjallisiin töihinsä.[1] Samalla vuosikymmnellä Innanen kirjoitti miestenlehtiin, kuten Jalluun, ja levytti myös pornografisia huumorilauluja.[4] Vuonna 1981 hän julkaisi siihen asti kunnianhimoisimman kirjansa, jännitysromaanin Frank Armoton.[1]

Innanen oli kiinnostunut myös naivistisesta kuvataiteesta ja 1970-luvun alussa hän alkoi maalata itse. Viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan Innanen työskenteli yksinomaan kuvataiteilijana. Innanen järjesti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1974, ja kohosi sittemmin kansainvälisesti tunnustetuksi naivistiksi.[4]

Henkilökuva ja luonnehdintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satiirinen asenne suomalaisuuteen yhdistää Innasen iskelmäparodioita ja maalaustuotantoa. Omien sanojensa mukaan Innanen ei koskaan pyrkinyt suuren yleisön suosioon.[8] Populaarimusiikin museon, Pomuksen, mukaan Martti Innasen 1960-luvun sanoitustyyli oli uskalias, koska hän teki selkeitä tangoparodioita ivaamaan suomalaisten huonoa musiikkimakua. Rohkeaksi asian tekee se, että tangoa on pidetty suomalaiselle tanssilavayleisölle ”vakavana, suorastaan pyhänä asiana”. Sivuston mukaan Innasen musiikki tullaankin aina muistamaan nimenomaan tango- ja iskelmäparodioista.[1]

Maarit Niiniluoto kuvaa Martti Innasta monilahjakkuudeksi, joka kirjoitti, puhui, lauloi ja maalasi, muttei koskaan kertonut mitään itsestään. Hänen tauluissaan oli visioita, jotka olisivat voineet olla hänen lauluistaan. Niiniluoto uskoo Innasen olleen herkkä ihminen, mutta salanneen sen.[9]

Maaseudun Tulevaisuus -yhtyeen solisti Juissi Vainiolan mukaan Innanen oli suomalaisen huumorimusiikin saralla mestari, jonka tuotanto oli ylitse muiden. Osaamista korostaa, että sekin osa kansasta, joka ottaa iskelmämusiikin vakavasti, arvostaa hänen tuotantoaan. Vainiolan mukaan Innasen sanoitukset loivat mielikuvan metsäsuomalaisesta onnenmaasta, jossa oltiin köyhiä, mutta onnellisia ja työteliäitä – ja jos rakkaudessa ei aina tullutkaan menestystä, olivat tallella kauniit muistot.[7]

Ylen musiikkitoimittaja Josper Knutas kertoo, että Innasella on pieni merkitys jazz-musiikille ja suunnaton merkitys parodiselle musiikille, mutta hänen suurin merkityksensä on kuvataiteessa. Knutaksen mukaan Innasen taulut ovat kuvia hänen musiikistaan. Knutas kuvaa Innasta Suomen ykkösnaivistiksi ja tylyksi totuuden puhujaksi. Innanen oli muun muassa sanonut suomalaisen olevan ”ihmisen ja ryssän risteytys”.[10]

Lisänimen Huuhaa Innanen otti käyttöön 1970-luvulla. Se oli hänen mukaansa suomennos jazz-muusikko Dizzy Gillespien taiteilijanimestä. Innasen mukaan sana dizzy tarkoittaa suomeksi huuhaata.[1] Toisen version mukaan nimi on peräisin jazz-muusikoiden käyttämästä sanasta hoohey.[11] Innasen mukaan huuhaa on muusikkohuumoria, jota on mahdoton selittää.[8]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Innanen oli naimisissa Pirkko Innasen kanssa.[11] Urheiluselostaja Mikko Innanen (s. 1967) on Martti Innasen poika.[12]

Salanimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Topi Kutvonen (sanoituksissa)
  • Tauno Taunola (sävellyksissä ja sanoituksissa)

[1]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elsa, kohtalon lapsi / Aavehiihtäjä (1967)
  • Esteri, tyttö sadepisarain / Jurban leddu (1967)
  • Urjalan taikayö / Kilpauinti kuunsillalla (1967)
  • Gunnar vierasmaalainen / Saunajenkka (1967)
  • Tangokuningas / Yö Turengissa (1967)
  • Kumiteräsaappaat / Hiljaista on (1968)
  • Hellurei / Se oli ilmaa vain (1968)
  • Miesten mies / Suurin ja puhtain (1968)
  • Mitäs menneistä / Muistatko Tiltun (1969)
  • Hikiänkoski kuohuu / Dasvidania (1969)
  • Yövieras / Radikaalipentujen laulu (1971)
  • Vanhat välihousut / Tyrvään närhet (1973)
  • Borneolaisen passipoliisin parempi huuhaalaulu / Joutsenhumppa (1978)
  • Himalajan panttilainaamon iltasoitto / Vessavanla (1980)
  • Kuutamoa Tyrnävän yllä / Marduusialainen kissantervauslaulu (1980)
  • Helsinkiläisten laulu / Korven äidin kehtolaulu (1981)

[1]

Puhenäytelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Veikko Tiitto: Innanen Martti Pomus.net. Viitattu 6.11.2017.
  2. Tapiola, Paula: Muusikko-taidemaalari Martti "Huuhaa" Innanen on kuollut Yle Uutiset. 4.12.2014. Viitattu 4.12.2014.
  3. a b Ahola, Suvi, Mattila, Ilkka & Koivuranta, Riitta: Kuolleet: Martti Innanen 1931-2014 - Parodiasta naivistiseen taiteeseen. Helsingin Sanomat, 5.12.2014, s. B 19.
  4. a b c d e Ahola, Suvi: Kulttitaiteilija Martti Innanen kuoli keskiviikkona 4.12.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.12.2015.
  5. a b c d e Kauhistuttava karvahattu! – Martti Innasen vaiheita: Lapsuuden saunat ja Norssin vuodet YLE Elävä arkisto. Viitattu 2.5.2013.
  6. Tilastot: Martti Innanen Ifpi. Viitattu 1.3.2011.
  7. a b c Levylöytö: Martti Huuhaa Innanen 29.3.2009. YLE. Viitattu 25.12.2015.
  8. a b Huuhaata ei voi selittää Ylen Elävä artkisto. 18.3.2011. Yleisradio. Viitattu 9.11.2017.
  9. Martti "Huuhaa" Innanen on kuollut 83-vuotiaana 4.12.2014. Iltalehti. Viitattu 25.12.2015.
  10. Muusikko-taidemaalari Martti "Huuhaa" Innanen on kuollut 4.12.2014. Yle. Viitattu 26.12.2015.
  11. a b Jalkanen, Timo-Olavi: Mistä on peräisin "Huuhaa" Innasen nimi ja miten mies muuntui muusikosta taiteilijaksi? – Leski paljastaa teosten syntytarinat 29.7.2017. Aamulehti. Viitattu 8.11.2017.
  12. Laitinen, Ilkka: Suosikkiselostaja kertoo lähdöstään MTV:stä - "Sanaan ei voinut luottaa" 5.2.2017. Iltalehti. Viitattu 6.11.2017.
  13. Kysy kirjastonhoitajalta -kysymys Kirjastot.fi. Viitattu 1.3.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Martti Innanen.