Maarit Niiniluoto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Maarit Niiniluoto ihailee Metro-tyttöjen kenkää Asikkalan Toivo Kärki -juhlilla vuonna 2005.

Leena Maarit Anneli Niiniluoto (s. 28. heinäkuuta 1943 Helsinki) on suomalainen kirjailija, journalisti ja suomalaisen viihteen historioitsija. Hänen isänsä oli Helsingin Sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto (1900–1961) ja äitinsä saman lehden kulttuuriosaston päällikkö Marja Niiniluoto, o.s. Linturi (1919–1995). Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto on hänen veljensä.

Maarit Niiniluoto on opiskellut humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta, ja hän on suorittanut myös Diplome d’études supérieures (3éme dégré) -tutkinnon Strasbourgin yliopistossa.

Vuodesta 1962 alkaen muun muassa Ilta-Sanomien, Suomen Kuvalehden ja Uuden Suomen toimittajana työskennellyt Niiniluoto siirtyi vuonna 1991 freelanceriksi. Hän on uransa mittaan perehtynyt suomalaisen populaarimusiikin vaiheisiin ja ylipäänsä kotimaisen viihteen historian suuriin nimiin. Hänet tunnetaan suomalaisen tangon puolestapuhujana, lavatanssiperinteen tutkijana sekä 1950-luvun rillumareikulttuurin spesialistina. Yksi hänen merkittävimmistä alueistaan on sotavuosien viihdytystoiminta, jonka hän näkee tuon vaikean ajan merkittävänä selviytymisstrategiana. Hän on myös erityisesti paneutunut suomalaisten naissanoittajien tuotantoon ja elämänkohtaloihin.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maarit Niiniluoto päätyi viihteen yhä kiehtovammalle alueelle vähitellen kirjojensa kautta. Hänen esikoiskirjansa, Kari Suomalaisen Ihmisen ääni (1978), oli ensimmäinen vakava teos suomalaisesta pilapiirtäjästä, joka itse sanoi olevansa populaarikulttuuria. Kansantaiteilija Esa Pakarisen elämäkerta Hanuri ja hattu (1980) kertoi jo viihteen katkerista juurista. Säveltäjä Toivo Kärjen elämäkerta Siks' oon mä suruinen (1982) on syväluotaus lahjakkaan säveltäjän ja vaikuttajan elämään ja tuntoihin. Kaustinen soi (1984) kertoo suomalaisen populaarimusiikin kansanomaisista juurista.

1930-luvun suursuosikin, Harmony Sisters -lauluyhtyeen vaiheet Niiniluoto dokumentoi teoksessaan Sulle salaisuuden kertoa mä voisin – Harmony Sistersin tarina (1992). Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 ja neuvostovastaisiksi tuomitut sota-ajan iskelmät vapautuivat lopullisesti pannasta, ne alkoivat jälleen soida radiossa, ja Korsuorkesterin kaltaiset nostalgiayhtyeet ryhtyivät esittämään niitä lavoilla. Tällöin Niiniluoto tarttui otolliseen tilaisuuteen ja kirjoitti toistaiseksi ainoan kattavan teoksen sota-ajan viihdytystoiminnasta. On elon retki näin (1995) kertoi rintamaradioista ja -teattereista, viihdytyskiertueista sekä kotirintaman asemiesilloista.

Radio- ja televisio-ohjelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niiniluoto toimi vuosina 1977–1990 yhtenä Yleisradion asiaviihdeohjelman Yhtä köyttä -yhdistyksen käsikirjoittajista. Vuodesta 1990 lähtien hän on tehnyt freelancerina Radio Suomen Iskelmäradio-ohjelmaa ja oli edesmenneen Ilpo Hakasalon pitkäaikainen työtoveri. Hänen ideanaan on ollut laatia ohjelmakokonaisuuksia eri aiheista ja henkilöistä, ja näissä lähetyksissä on soinut jopa 1920-luvun gramofonilevyjä.

Niiniluoto on satojen kotimaisten esiintymisten ja juontojen lisäksi luennoinut suomalaisesta tangosta ja sotavuosien viihdytystoiminnasta muun muassa Tukholmassa, Brysselissä, Pariisissa, Buenos Airesissa ja Montevideossa. Hän juonsi kymmenen vuoden ajan sotavuosien viimeisen esiintyvän naistaiteilijan Tuire Orrin ja tämän pitkäaikaisen säestäjän Aarno Wallin konsertteja. Hänet nähtiin myös television kesäohjelmissa Tanssit stadissa sekä Vadelmakallion iltamat (1996–1998). Hän on tehnyt käsikirjoituksen televisioelokuvaan Toivo Kärki – Siks' oon mä suruinen (1997), ja hän esitti itseään Timo Koivusalon elokuvassa Rentun ruusu (2001).

Asikkalassa järjestettyjen Toivo Kärki -juhlien taiteellisena johtajana Niiniluoto toimi vuodet 1999–2005.

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uransa aikana Maarit Niiniluoto on saanut Yleisradion sivistyspalkinnon 1995, Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n Prix Elvis -palkinnon 1996, Kaustinen Folk Music Festival -plaketin 1998 ja Topelius-mitalin suomalaisen kulttuurin hyväksi tehdystä työstä 1998. Vuonna 2000 Suomen freelance-journalistit ry. valitsi hänet Vuoden freelanceriksi. Viihdemusiikin Ystävien Seuran kunniajäsen hänestä tuli 2006. Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjailijapalkinnon laajasta ja ansiokkaasta urasta hän sai 2008. Stadin slangi ry nimitti hänet Stadin Friiduksi Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta 2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]