Museo

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen kansallismuseon pääsisäänkäynnin suunnalta.

Museo on laitos, joka kerää ja säilyttää historiallista, kulttuurihistorallista tai luonnontiedettä koskevaa aineistoa, joka on yleensä esillä erilaisissa näyttelyissä. Museoiden esine- ja taidekokoelmat ovat pääsääntöisesti huomattavasti laajemmat kuin esillä olevien esineiden tai taiteen määrä antaisi olettaa. Usein museoissa tehdään myös tutkimustyötä ja museoilla ja eri alojen asiantuntijoilla on tutkimuksellista yhteistyötä.

Museon tyyppi ei ole aina helposti määriteltävissä. Esimerkiksi koti- ja henkilömuseon raja on epätarkka. Lisäksi suurissa museoissa saattaa olla eri aloihin keskittyviä osastoja.

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana museo on kreikkalaista alkuperää; sen merkitys on kuitenkin muuttunut. Sana juontuu kreikkalaisesta sanasta museion, joka tarkoitti yhdeksälle muusalle omistettua paikkaa. Museion oli ensisijaisesti koulu tai tutkimuslaitos, ja tällaisia ”tieteellisiä keskuksia” perustettiin erityisesti helleenisellä ja hellenistisellä kaudella.[1]

Nykyaikainen museokäsite syntyi 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa, kun tiede alkoi erikoistua yhä suppeammille aloille ja postitivistinen tieteenfilosofia korostaa kokemuksin ja havainnoin kerättyä analyyttistä tietoa. Tämän seurauksena myös museoiden esinekokoelmat nostettiin tärkeiksi tieteellisen havainnoin kohteiksi.[2]

Kansainvälinen museoneuvosto ICOM päivittää nykyaikaisia museoita ja niiden toimintaa koskevaa yleismääritelmää,[2] jota ICOM on ylläpitänyt sen perustamisvuodesta 1946 saakka. Nykyinen määritelmä on vuodelta 2007.[3] ICOM:n mukaan ”Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”[4]

Museotyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jako keräyskohteen perusteella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luurankoja ja täytettyjä eläimiä Irlannin luonnonhistoriallisessa museossa Dublinissa.

Museoita voidaan määritellä usein eri tavoin, mutta yleensä museot jaetaan niiden keräyskohteen ja kokoelmien perusteella. Pääjako menee taidemuseoiden ja muiden museoiden välillä. Jako johtuu näiden museotyyppien teoreettisesta erosta, sillä taidemuseot keräävät lähinnä esteettisiä, yksilöllisiä ja ainutlaatuisia taideteoksia, kun taas muiden museoiden kokoelmiin halutaan todisteita tavallisista esineistä tai luonnonilmiöistä.[5]

Suomessa museot jaetaan kolmeen kategoriaan: taidemuseoihin, kulttuurihistoriallisiin museoihin ja luonnontieteellisiin museoihin. Anglosaksisissa maissa jako tehdään hieman toisin ja luonnontieteellisten museoiden sijaan puhutaan tiedemuseoista. Suomessa tieteen ja tekniikan museot kuuluvat kulttuurihistoriallisiin museoihin, mutta anglosaksisissa maissa ne ovat tiedemuseoita, jotka tulee erottaa museoiden kaltaisista tiedekeskuksista.[5]

Taidemuseot keräävät nimensä mukaan taidetta. Vaikka nekin ovat samanlaisia tutkimus- ja opetusorganisaatioita, niin taidemuseot pyrkivät myös tarjoamaan esteettisiä kokemuksia. Suomessa taidemuseot ovat paljon rajatumpia kuin muualla maailmassa, sillä esimerkiksi kansantaide on perinteisesti kuulunut kulttuurihistoriallisiin museoihin, vaikka monissa muissa maissa sitä sijoitetaan myös taidemuseoihin.[5] Taidemuseot ovat perinteisesti keränneet maalauksia, veistoksia ja koristetaidetta.[6] Niiden kokoelmiin on kuitenkin alkanut 1900-luvun lopulla tulla entistä enemmän myös arkkitehtuuria, käyttögrafiikkaa, valokuvia ja taideteollisuuden tuotteita.[5]

Kulttuurihistoriallisen museon keräyskohde voi käytännössä olla mikä tahansa ihmisen tekemä esine. Näin laaja-alaisen kohteen takia monet kulttuurihistorialliset museot erikoistuvat tiettyyn aiheeseen, aikaan tai maantieteelliseen alueeseen. Erikoistunut kulttuurihistoriallinen museo voi olla esimerkiksi tiemuseo, taiteilijakoti, myllymuseo tai urheilumuseo. Tieteeseen ja tekniikkaan keskittyneet museot lasketaan Suomessa myös kulttuurihistoriallisiksi museoiksi.[5]

Luonnontieteelliset museot voivat olla eläintieteellisiä, kasvitieteellisiä tai geologisia.[5] Isoimmilla luonnontieteellisillä museoilla, kuten Natural History Museumilla, National Museum of Natural Historyllä ja American Museum of Natural Historyllä, on laajat luonnontieteelliset kokoelmat. Tällaiset museot ovat myös merkittäviä taksonomisen työn ja luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta.[6]

Kokoelmien perusteella määritellyn kolmen museotyypin rinnalla on myös yleismuseoita, joiden kokoelmat ovat monialaisia. Tällaisia museoita ovat erityisesti jotain aluetta tai paikkaa palvelevat museot, kuten kansallismuseot. Lisäksi jollekin tietylle kohderyhmälle kohdennetut museot, kuten lastenmuseot, voivat olla yleismuseoita.[6]

Muut jaottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museot voidaan jakaa kokoelmien lisäksi myös omistajan, palvelualueen, yleisön tai näyttelytavan mukaan. Museon omistajan mukaan luokiteltuna erilaisia museoita ovat muun muassa kunnalliset museot, yliopistomuseot, asevoimien museot, itsenäiset museot ja yksityismuseot.[7]

Alueellisesti museot voidaan jaotella kansallismuseoihin, alueellisiin museoihin, kaupungin museoihin ja paikallismuseoihin.[7] Esimerkiksi Suomen museot on luokiteltu valtakunnallisiin ja maakunnallisiin museoihin sekä aluetaidemuseoihin ja valtakunnallisiin erikoismuseoihin. Valtakunnallisten museoiden tehtävänä on kehittää omaa alaansa, ja niitä Suomessa ovat Kansallismuseo, Kansallisgalleria ja Luonnontieteellinen keskusmuseo. Maakuntamuseoita on 22, ja ne edistivät ja ohjaavat museotoimintaa alueellaan. Samaa tekevät myös 16 aluetaidemuseota ja 17 valtakunnallista erikoismuseota, joilla jokaisella on oma erikoisalansa.[8]

Museokokoelma on yleensä sijoitettuna museota varten rakennettuun tai korjattuun rakennukseen. Tällaisen ”perinteisen museon” lisäksi on kotimuseoita ja ulkomuseoita.[7]

Museokokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Museokokoelma
Museot konservoivat esineitään niiden säilyttämiseksi.

Museon keräämä materiaali on museokokoelma, jonka esineet muodostavat ryhmän, jota yhdistää jokin tai jotkin yhteiset tekijät.[9] Museoiden tunnuspiirteinen ominaisuus on keräystoiminta, ja museokokoelman objektit valitaan yleensä tarkasti museon tehtävän mukaan. Esineillä on oltava jonkinlainen kulttuuriperinnöllinen arvo.[10] Merkittävin kokoelmaa rajoittava tekijä on sattuma, jonka takia osa esineistä katoaa, tuhoutuu tai kuluu loppuun.[11]

Museoiden tulee varmistaa hankintansa laillisuus.[10] Lainsäädäntö vaihtelee maittain, mutta museotyön taustalla on kansainvälisiä sopimuksia, joiden pohjalla ovat vuoden 1954 yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisen selkkauksen sattuessa ja vuoden 1970 yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi.[12]

Museoesineitä pyritään hoitamaan ja konservoimaan niiden säilyttämiseksi. Hoito alkaa jo esineen vastaanotossa, jolloin siitä kerätään kaikki tarvittava tieto ja tutkitaan sen kunto. Museot usein hylkäävät esineet, joista puuttuu olennaisia osia tai jotka ovat rikkinäisiä. Museokokoelmia säilytetään varastoissa, joihin ne siirretään puhdistamisen ja tarkistamisen jälkeen.[13] Varastotilat ovat usein tarkoin säädeltyjä, ja niiden pitää täyttää olosuhteiltaan sinne varastoitujen esineiden tarpeen.[14]

Museokokoelmia voi vahingoittaa uset eri tekijät, kuten ihmilliset, ympäristölliset, ilmastolliset ja biologiset tekijät. Konservoinnilla pyritään estämään vahinkojen sattumisen. Konservointia tehdään myös varsinkin taidemuseoissa esteettisistä syistä, koska niissä esineen ulkonäkö on tärkeää. Konservoinnin suorittaa yleensä konservaattori apunaan tutkija, joka tuntee kunnostuksen kohteena olevan esineen.[14]

Perulaisen Larco-museon varastotilaa.

Museokokoelmien kasvaminen on pakottanut museot miettimään poistopolitiikkaa. Kokoelmista saatetaan joutua poistamaan rikkoontuneita ja vaarallisia esineitä, käyttökelvottomia näytteitä sekä esineitä, joista ei ole omistus- tai käyttötietoja.[15] Museoesineitä pitää arvioida koko kokoelman kannalta, minkä takia poistettaviksi valitaan usein museoarvoltaan vähäisimmät esineet.[16] Museoesine voidaan poistaa kokoelmasta siirtämällä se museo-opetusesineeksi tai yleiseksi koristeeksi. Se voidaan myös lahjoittaa toiseen museoon tai muuhun julkiseen tai yksityiseen käyttöön tai palauttaa alkuperäiselle omistajalle tai alkuperäiseen sijaintiinsa.[17] Esine tuhotaan, jos sille ei löydy muuta poistotapaa tai se on huonokuntoinen tai vaarallinen.[18]

Museoarkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Museoarkkitehtuuri
Museoarkkitehtuuri on ollut pitkään monumentaalista. Esikuvana on toiminut vuonna 1830 rakennettu Altes Museum.

Museoarkkitehtuurissa on kaksi vastakkaista lähtökohtaa, jotka voivat joskus olla myös hankalasti yhteensovitettavissa. Toisaalta tarvitsee huomioida kokoelmia ja toisaalta yleisöä ja työntekijöitä koskevat turvallisuusmääräykset. Esimerkiksi jotkin esineet vaativat säilyäkseen sellaista kosteutta ja lämpöä, joka on ihmiselle haitallista, ja joitakin esineitä joutuu säilyttämään niin hämärässä, että se aiheuttaa ongelmia näyttelyille. Museoita pidetäänkin usein haastellisina ja kiinnostavina arkkitehtuurisuunnittelun kohteena, koska niissä yhdistyvät julkisen rakennuksen näyttävyys- ja kestävyysvaatimukset ja monimutkaiset toiminnalliset ja tekniset aspektit.[19]

Useat museorakennukset on sijoitettu puistoon, koska ne tarjoavat suurille näyttelyrakennuksille varsin vapaat mahdollisuudet. Lisäksi puistot ovat usein turvallisia ja saasteettomia sekä ne mahdollistivat näyttelyiden siirtämisen myös ulkotiloihin.[20]

Kansainvälisen museoneuvoston selvityksen mukaan noin 80 prosenttia museoista sijaitsee johonkin muuhun käyttöön suunnitelussa rakennuksessa. Monien vanhojen rakennuksen soveltaminen tai uudistaminen on vaikeaa, ja monet museorakennukset ovat itse suojeluja, jolloin sisäarkkitehtuurikin joudutaan säilyttämään ja museon sopeuduttava tiloihin.[21]

Tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelytoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelytyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museot asettavat esineet ja näytteensä yleisön ulottuville näyttelyissä. Ne edustavat suurimmalle osalle ihmisistä museoiden ensisijaista ja perinteista tehtävää, sillä niissä museo kohtaa yleisönsä.[22] Museot pyrkivät näyttelyissään vastaamaan sivistystehtäviinsä ja toisaalta kävijöidensä viihdeodotukseen tarjoamalla elämyksiä, jotka vetoavat erityisesti näköaistiin.[23]

Museot olivat aiemmin yhtä kuin niiden kokoelmat, mutta kokoelmien kasvaminen on vaikuttanut siihen, että esineiden määrää ja esilläolo aikaa jaetaan perusnäyttelyiden ja erikoisnäyttelyiden välillä. Museonäyttelyt olivat oikeastaan 1960-luvulle asti perusnäyttelyitä.[24] Perusnäyttelyllä tarkoitetaan pitkään pystyssä olevaa näyttelyä. Sen elinkaari on kymmenen vuotta tai jopa pidempään. Tällaisessa näyttelyssä käytetään usein kestäviä näyttelymateriaaleja ja ­rakenteita. Lisäksi esitetyn tiedon pitää olla hyvin tutkittua, sillä virheitä voi olla vaikea korjata.[25]

Kulttuurihistoriallisten museoiden perusnäyttelyssä pyritään yleensä kertomaan tarinaa, joka liittyy museon edustamaan alaan ja maantieteelliseen alueeseen. Taidemuseoissa perusnäyttelyt voivat rakentua pelkästään teosten ympärille, jolloin esille laitetaan yleensä kokoelman parhaimmat teokset. Taidemuseoiden perusnäyttelyt voidaan kuitenkin koota myös valitun opintokokonaisuuden tai paikallisen kuvataiteen esittelyn ympärille. Luonnontieteellisissä museoissa perusnäyttelyt ovat muodostuneet usein erilaisten lajien tai ekologisten elinympäristöjen esittelyyn.[26] Perusnäyttelyt esittävät museoiden viestinnällisen perussanoman. Niille annetaan usein kuvaileva nimi, jolla pyritään alleviivaamaan näyttelyn kerronallisuutta.[27]

Useimmat museot järjestävät joka vuosi vaihtuvia näyttelyitä, joiden sesonkiaikaa ovat lomakaudet, jolloin näyttelyihin käytetään enemmän resursseja. Muutamista viikoista kuukausiin esilläolevaa näyttelyä voidaan kutsua vaihtuvaksi, tilapäiseksi tai erikoisnäyttelyksi. Vaihtuvat näyttelyt luodaan rajatuksi ajaksi ja tietystä aiheesta.[27] Joskus tilapäisnäyttelyistä voi tulla puolipysyviä, sillä ne voivat jäädä pitkäksi aikaa paikalleen suosion tai määrärahojen puutteen vuoksi.[25] Vaihtuvaa näyttelyä voidaan kutsua myös erikoisnäyttelyksi, kun sinne on koottu esille harvoin nähtävillä olevaa esineistöä. Tällaiset näyttelyt tavoittelevat usein paljon yleisöä, ja niitä markkinoidaan voimakkaasti. Vaihtuvat näyttelyt voivat lisäksi muuttua kiertonäyttelyksi, joita toteutaan myös omina kokonaisuuksinaan. Kiertonäyttelyitä voidaan vuokrata tai lainata muille museoille.[28]

Vaihtuvissa näyttelyissä käsitellään jotain erityistä aihetta, esimerkiksi jotain museon erikoisaluetta, tutkimustulosta, paikallista merkkivuottai tai vuotuista juhlaa. Aihe voi liittyä henkilöön, tapahtumaan tai johonkin muuhun teemaan.[29] Vaihtuvat näyttelyt ovat usein yleisölle näkyvin osa museotyöstä, sillä museot saattavat markkinoida uutta avautuvaa näyttelyä.[27] Niissä museot voivat olla myös kokeilevimpia ja testata esimerkiksi uusia esitystapoja.[29]

Museonäyttelyt ovat levinneet myös internetiin, ja museot ovat julkaisseet verkkonäyttelyitä. Virtuaalimuseoissa voidaan jopa luoda verkkoon virtuaalinen kopio museorakennuksesta ja sen näyttelyistä.[30]

Näyttelytekniikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museoesineisiin liitetään usein näyttelyissä kuvaava teksti. Niiden avulla kävijät pystyvät ymmärtämään paremmin näytteen merkityksen.[31]

Museoissa käytettävät näyttelytekniikat voidaan jakaa staattisiin ja dynaamisiin. Staattisia elementtejä ovat yleensä itse esineet ja niiden lisäksi tekstit, pienoismallit, valokuvat, dioraamat, tiedotteet, opaskirjat ja tehtäväpaperit. Dynaamisia elementtejä ovat muun muassa draamat, opastetut kierrokset, luennot, videoesitykset, vuorovaikutteiset elementit ja kosketeltavat esineet.[32]

Yleisin, vanhin ja luonnollisin esitystekniikka on ihmisten välinen vuorovaikutus. Monet museot järjestävät opastettuja kierroksia, joissa oppaat kertovat museon esineistä ja niiden historiasta. Museot voivat järjestää myös luentoja ja tapahtumia, joissa pyritään historian elävöittämiseen.[33]

Jokainen museo käyttää jonkinlaista graafista tapaa, tekstiä ja kuvitusta, näyttelynsä tukena.[34] Museovierailija saapuu yleensä museoon oppimaan uutta. Näyttelyyn ja sen esineisiin liittyvät tekstit tukevat tätä oppimista.[35] Outi Turpeisen väitöskirjatutkimuksessa kävi ilmi, että ihmiset odottavat museoissa tekstejä, jotka auttavat heitä ymmärtämään esineistön merkityksen. Esinetekstin tulisikin vastata kysymykseen ”mikä tämä on?” Tekstien tulisi olla museologien mukaan alle sadan sanan mittaisia, rakenteeltaan ja typografialtaan selkeitä sekä lähellä siihen liittyvää esinettä.[31] Tekstien lisäksi näyttelyesineisiin voi liittyä valokuvia, jotka esittävät esimerkiksi arkeologisen kohteen nykytilaa, vertailukohteita tai museoon liian isoa esinettä, ja erilaisia maalauksia, karttoja tai muuta grafiikkaa.[36]

Kotimuseoiden näyttelytekniikkaan kuuluu usein alkuperäinen huonejärjestys huonekaluineen tai nykyaikaisine jäljitelmineen. Tällaisen tekniikan avulla pystyy esittämään myös historiallisia kontrasteja, kun kävijä pystyy vertaamaan köyhien ja rikkaiden asuintiloja.[36]

Dioraamat ovat erityisen suosittuja luonnontieteellisissä museoissa. Ne ovat eräänlaisia valokuvan ja mallin yhdistelmiä, joiden etualalla on esimerkiksi eläimiä ja taustalla elinympäristö maalauksena. Dioraama voi esittää myös esimerkiksi historiallista perhe-elämää tai historiallista taistelua. Erilaisia pienoismalleja käytetään museoissa usein esittämään arkeologisten kohteiden tai historiallisten rakennusten kehitysvaiheita. Malleja voi olla myös esimerkiksi laivoista, koneista tai dinosauruksista.[37]

Audiovisuaaliset näyttelytekniikat ovat museoissa hyvin yleisiä. Niillä pystyy tukemaan museoesineiden tai näyttelyn esittelyä ja luomaan tunnelmaa taidenäyttelyyn.[38] Multimediateoksella voidaan täydentää museonäyttelyn muuta kerrontaa ja tuomaan esiin elementtejä, joita muuten ei pysty tarjoamaan.[39]

Erilaiset osallistavat ja vuorovaikutteiset tekniikat ovat kehittyneet 1900-luvulla niin paljon, että tiedekeskusten ohella useat museot ovat ottaneet tällaisia tekniikoita käyttöönsä. Museot voivat osallistaa kävijoitään esimerkiksi peleillä, kosketettavilla esineillä tai historiallisilla vaatteilla, joita voi kokeilla.[40]

Opetus ja kasvatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koululaisryhmä Pariisin Musée d’Orsayssä.

Museoiden opetustoimintaa kutsutaan Suomessa yleisesti museopedagogiikaksi.[41] Pedagogiikalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sen väljempää merkitystä, johon kuuluvat myös museo-opetuksen taustalla olevat näkemykset ja siihen liittyvät käytännön toimet.[42] Museoilla voi olla opetustoiminnassa vain passiivinen rooli, kun ulkopuolinen taho käyttää sen kokoelmia tai julkaisuja opetukseen. Varsinaisessa museopedagogiikassa museo esimerkiksi järjestää näyttelynsä opetus- ja kasvatustavoitteiden perusteella.[43]

Pedagogiikka on jossain määrin aina liittynyt museokäsitteeseen, mutta sen asema, menetelmät ja tavoitteet ovat vaihdelleet. Euroopassa 1800-luvulla kehittynyt taiteellisen luomisen ja kansallistunteen käsitteet muotoilivat museot koululaitosta ja kirjastoa täydentäviksi opetuskeskuksi.[42] Museoiden opetus- ja kasvatustoiminta olivat kuitenkin 1960-luvulle saakka melko hajanaista, mutta sen jälkeen museoissa on alettu kiinnittää huomiota myös opetuksen teoriaan ja käytäntöihin.[44] Museot tekivät Englannissa kuitenkin yhteistyötä koulujen kanssa jo 1880-luvulla.[45] Monet museot tarjoavatkin kouluille niitä varten suunniteltuja palveluita. Joillain museoilla on jopa opetuskokoelmia. Vaativissa aiheissa, kuten arkeologiassa ja geologiassa, museokokoelman hyväksikäyttäminen on lähes korvaamatonta.[12]

Näyttelyt ovat museo-opetuksen keskeisin toimintamuoto. Opetus- ja kasvatustavoitteiden perusteella museot käyttävät aikaa näyttelyn saavutettavuuden puolesta. Näyttelyissä käytetään erilaisia menetelmiä sanoman kertomiseksi. Näyttelyissä on 1900-luvun loppupuolella alettu kiinnittää huomiota myös moniaistillisiin kokemuksiin, vaikka jo 1900-luvun alussa Deutsches Museumin laajassa perusnäyttelyssä oli mahdollisuus tutustua erilaisiin tekniikan ja luonnon ilmiöihin.[46]

Museot käyttävät opetustoiminnassaan näyttelyiden lisäksi hyväkseen internetiä, erilaisia työpajoja, joissa yleisö pystyy toteuttamaan omia ideoitaan, sekä painotuotteita.[47]

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museot eroavat esimerkiksi kirjastoista ja arkistoista siinä, että harjoittavat tutkimustoimintaa. Ne tiedottavat lisäksi itsenäisesti tutkimustuloksistaan näyttelyissä ja julkaisuissa.[48] Museoiden tutkimuksellinen tehtävä on tärkeä, koska niissä on paljon materiaalia, jotka liittyvät ihmisen toimintaan ja ympäristöön liittyviin kysymyksiin.[12] Tutkimus museossa on monitieteistä, sillä esimerkiksi kulttuurihistoriallisissa museoissa perehtymisalana voi olla historia, kansatiede, arkeologia ja taidehistoria ja luonnontieteellisissä museoissa kasvi- ja eläintiede, geologia ja paleontologia.[49]

Museon tutkimustoiminta lähtee sen toiminta-ajatuksesta ja päämäärästä.[49] Tutkimus voi keskittyä suoraan sen tehtäviin, kuten näyttelyiden järjestämiseen, luettelointiin tai julkaisujen tekemiseen. Se voi kuitenkin myös pyrkiä oman alansa tai alueensa parempaan ymmärtämiseen. Suurimmissa museoissa ja yliopistomuseoissa tehdään perustutkimusta ja soveltavaa tutkimusta, joilla voi olla jopa kansainvälistä merkitystä.[12]

Museoissa näyttelytoiminnalla ja tutkimuksella on selkeä yhteys. Tutkimusprojektin tulosten julkaisu on usein helpointa ja nopeinta tehdä näyttelyn yhteydessä. Näyttelyn suunnittelun aloittaminen merkitsee samalla usein tutkimuksen käynnistämistä. Museotutkimus liittyy myös kulttuuriympäristön suojelulle. Kiinteiden muinaisjäännösten, rakennusmuistomerkkien, kulttuurimaiseman tai luontokohteen suojelusuunnitelman laatiminen vaatii tieteellistä asiantuntemusta.[49]

Museoiden perustutkimuksen keskeisenä lähtökohtana on kokoelmien saattaminen tutkijoiden ulottuville. Siihen sisältyy dokumentointi, joka käsittää luetteloinnin, luokittelun, taustamateriaalin hankinnan ja arkistoviitteiden laadinnan. Perustutkimuksen päämääränä onkin usein museon kokoelman tieteellinen luettelointi, jossa esitetään esineistön perustiedot. Soveltavassa tutkimuksessa puolestaan pyritään luomaan uutta tietoa museon toimialalta.[50]

Museot tekevät paitsi omaa tutkimusta mutta myös antavat tiloja tutkijoille museokokoelmien tutkimiseen. Tällaisia tiloja ovat esimerkiksi työtilat ja tutkimusta tukevat kirjastot. Lisäksi museoissa voi olla laitteistoa kokoelmien tutkimisen helpottamiseksi.[12] Museoiden materiaalia voivat hyödyntää ammattimaisten tutkijoiden lisäksi harrastajatutkijat sekä yritykset, viranomaiset ja muut organisaatiot. Yleisö ja tiedotusvälineet käyttävät museoita yksityiskohtaisen tiedon lähteinä ja koulut ja muut kansansivistykselliset tahot tutkimuksen popularisoitujen tulosten saamiseen opettajien ja virkamiesten käyttöön.[51]

Julkaisutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisutoiminta on nostettu ympäri maailmaa museoiden perustehtäviin. Niiden määrä on toisen maailmansodan jälkeen noussut todella nopeasti, ja vuonna 1982 tehty luettelo World Museum Publications tunsi 22 000 julkaisua.[52]

Julkaisutoiminnan perustana ovat olleet perusnäyttelyitä esittelevät teokset. Peruskokoelmasta julkaistaan monenlaista materiaalia. Suppeimmillaan ne ovat 1–2 liuskan opaslehtisiä, mutta perusnäyttelyoppaat voivat olla jopa laajoja 300-sivuisia esittelyitä, joissa on yleiskatsauksen lisäksi yksityiskohtaisia selostuksia merkittävimmistä kohteista ja runsasta kuvitusta. Erikoisnäyttelyiden julkaisut esittelevät taiteilijaa, taiteilijaryhmää, aikakautta tai jotain tiettyä teemaa. Taidemuseoissa näyttelyluetteloiden rinnalla julkaistaan taiteilijaesittelyjä, jotka ovat parhaimmillaan laajoja monografioita. Kulttuurihistoriallisissa ja luonnontieteellisissä museoissa sen sijaan julkaistsaan usein tutkimuksia näyttelyn teemasta tai aikakaudesta. Tällaiset teokset saattavat nousta jopa itse näyttelyä merkittävämmäksi, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseon ”Venäläisyys Helsingissä” -näyttelyn yhteydessä tapahtui.[53]

Hallinto ja talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinto ja henkilökunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museot ovat yhteiskunnan palveluksessa olevia yleishyödyllisiä organisaatiota, mutta niiden laillinen asema vaihtelee paljon. Monissa maissa käytetään julkisen viranomaisen tai museoliiton hoitamaa rekisteröintijärjestelmää, jolla erotetaan museot esimerkiksi kokoelmista ja kotiseututaloista. Suomessa tällaista järjestelmää ei ole.[54]

Museoilla ei maailmanlaajuisesti ole yhtenäistä hallintojärjestelmää.[12] Jokaisella museolla on kuitenkin jonkinlainen hallintoelin, kuten hallitus, johtokunta tai lautakunta. Hallintoelin päättää museon toimintapolitiikasta, huolehtii määrärahoista ja muista resursseista ja valitsee museonjohtajan. Hallintoelin päättää museon tarkoituksen, päämäärät, tavoitteet ja tehtävät ja valvoo näiden toteutumista.[54] Museot ovat kuitenkin usein päällikkövaltaisia, joten toimintapolitiikan lopullinen päätäntävalta on usein museonjohtajalla.[55]

Keskeinen museotyöntekijä on sitä ylläpitävä tutkija tai amanuenssi. Museon jokaisella amanuenssilla on oma vastuualueensa. Suuremmissa museoissa intendentit ja amanuenssit johtavat museoammattilaisten ryhmää, johon kuuluu esimerkiksi konservaattoreita, valokuvaajia sekä museo- ja näyttelymestareita.[55]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museot saavat rahoituksensa joko julkisilta tahoilta tai yksityisiltä. Julkisissa museoissa rahoittaja on useimmiten paikallinen tai kansallinen hallitus. Tällaisissa tapauksissa museon mahdollisuudet käyttää varojaan eivät välttämättä ole joustavia, koska se joutuu ottamaan huomioon politiikan. Lisäksi julkiset museot joutuvat kilpailemaan rahoituksesta muun muassa koulutuksen, julkispalveluiden ja puolustusvoimien kanssa. Monia museoita puolestaan rahoittaa yksityinen lahjoittaja, ja joidenkin taustalla on rahastoja.[12]

Museot ovat mukana myös varainhankintatoiminnassa. Varainhankintaa voi järjestää itse museo tai esimerkiksi museoa tukeva järjestö. Varainhankinta ja sponsorointi suuntautuvat usein suoraan johonkin tiettyyn projektiin tai kehityskohteeseen.[12] Monissa maissa museot saavat suuren osan rahoituksestaan yritysten sponsoroimana, ja niissäkin maissa, joissa julkishallinnon osuus on ollut aiemmin lähes sataprosenttinen, yksityisten tahojen taloudellinen panos on kasvanut 1900-luvun lopulla.[56]

Monissa museoissa on sisäänpääsymaksu, joille he rahoittavat toimintaansa, ja osaan museoista on sisäänpääsymaksu vain suurimpien näyttelyiden yhteydessä. Kaikkiin museoihin ei kuitenkaan tarvitse maksaa päästäkseen sisään, ja joissain museoissa on käytössä vapaaehtoinen kävijämaksu.[12] Pääsymaksutulot ovat yleensä keskeisin osa museon omasta tulonhankinnasta, ja suurnäyttelyt voivat tuoda museoon huomattavia summia rahaa.[57]

Museoiden yhteydessä on myös monia kaupallisia palveluita, kuten ravintoloita ja museokauppoja, jotka tuovat lisätuloja museoille.[12] Museokaupan tuotto voi parhaassa tapauksessa olla noin puolet pääsymaksutuloista. Yhdysvalloissa kaupan myynti on noin euron kävijää kohden, kun se Kanadassa on 1,2 euroa ja Suomessa 0,5–1 euroa.[57] Yhdysvaltain ja Britannian suurimmat museot ovat perustaneet sivukauppoja ja julkaisevat postimyyntiluetteloita.[58]

Järjestöt ja kansainvälinen yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museoiden järjestäytynyt kansainvälinen yhteistyö käynnistyi 1922, kun Kansainliiton International Committee on Intellectual Cooperation perusti Kansainvälisen museotoimiston. Se lakkautettiin 1946, jolloin perustettiin Kansainvälinen museoneuvosto ICOM.[12] ICOM on hallituksista riippumaton järjestö, ja sen keskeisinä tehtävinä on tarjota kaikille museoalan ammattilaisille mahdollisuuden osallistua luonnon ja kulttuuriperinnön säilymistä koskevaan päätöksentekoon ja vahvistaa museoiden asemaa. ICOMin yleiskokous kokoontuu joka kolmas vuosi päättämään järjestön toimintalinjoista ja valitsemaan hallintoelimet. Järjestön työskentelyn pohjalla on kolmisenkymmentä kansainvälistä komiteaa. ICOMin aloitteesta on vuodesta 1978 vietetty 18. toukokuuta Kansainvälistä museopäivää.[59]

YK:n perustaman kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon kulttuurijaoston toimialaan kuuluvat muun muassa museot, monumentit ja kiinteät muinaisjäännökset. Vaikka museoita koskevat päätökset koskevat vain pientä osaa Unescon toiminnasta, järjestö on antanut neljä kulttuuriperintöä koskevaa yleissopimusta. Niistä eniten on saanut huomiota ja tuottanut merkitystä museoille maailmanperintösopimus, jonka tavoitteena on turvata keskeisen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyminen.[60] Museoneuvosto ICOM on yksi Unescon tunnustetuista neuvonantajista museoita koskevissa kysymyksissä.[12] Unescon perustama ICCROM puolestaan on hallitusten välinen kulttuuriperintöä edistävä koulutus- ja tutkimuslaitos.[59]

Maailmanlaajuisten järjestöjen lisäksi on pienempi alueellisia kansainvälisiä järjestöjä, joiden ohjelmistossa on museotyön edistäminen.[12] Skandinaavinen museoliitto perustettiin Kööpenhaminassa jo 1915. Sen jäseniksi hyväksytään kaikki Pohjoismaissa työskentelevät tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt. Jokaisessa jäsenmaassa on oma kansallisen osastonsa. Pohjoismainen konservaattoriliitto puolestaan edistää Pohjoismaissa toimivien konservaattorien yhteistyötä. EU-maiden museoliittojen verkosto on NEMO, joka toimii museoiden edunvalvojana EU:ssa.[59] Euroopan unioni on myös itsessään edistänyt museoiden välistä yhteistyötä.[12]

Suomessa museoiden valtakunnallinen etujärjestö on vuonna 1923 perustettu Suomen museoliitto. Se valvoo ja ajaa jäsentensä etuja, edistää museolaitoksen kehitystä, tekee alaa tunnetummaksi ja kehittää yhteistyötä alan sisällä.[61]

Museot ja matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurimatkailun vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka museoiden päätehtävä onkin tallentaa ja säilyttää kulttuuriperintöä eikä niitä voida varsinaisesti pitää osana matkailuelinkeinoa, monet museot ovat merkittäviä matkailukohteita. Museot ovat osa kulttuurimatkailua, ja monille ne ovat matkojen ensisijaisia tutustumiskohteita. Museot lisäävätkin itsessään matkailua ja vaikuttavat näin paikkakuntansa tai alueensa talouteen.[62]

Vaikka museot joutuvatkin kilpailemaan muiden vapaa-ajanviettoon liittyvien toimintojen kanssa, museot ovat silti pystyneet pitämään asemansa matkailukohteena. Kävijämäärät ovat monin paikoin jopa kasvaneet.[63] Museoiden suosio on kasvanut 2010-luvulla muun muassa Pohjoismaissa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, Venäjällä ja Kiinassa.[64]

Museomatkailu tuo moniin maihin runsaasti ulkomaisia kävijöitä. Monille museo on jopa tärkein tai vähintään tärkeä matkapäätökseen vaikuttanut tekijä. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan museokävijöistä noin 16 prosenttia olivat matkalla museon takia.[63] Suomalaistutkimuksen mukaan jokainen museokävijä vaikuttaa alueensa talouteen 33–49 euron verran.[65]

Kävijätutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museokävijä voidaan nimetä tarkemmin sen mukaan, miten hän museota käyttää. Museovieraan motiivina on museon normaaliin näyttelytoimintaan osallistuminen, asiakkaan motiivina esimerkiksi kuva-arkiston käyttäminen, kuluttaja on puolestaan museokaupan tai kahvilan asiakas, vieraan motiivina on viihtyminen, oppijan oppiminen, ja osalllistuja osallistuu museon järjestämään toimintaan.[66]

Länsimaissa tehtyjen kävijätutkimusten perusteella keskivertokävijä on korkeakoulun käynyt. Eri maissa ja museoissa tehdyt tutkimukset ovat antaneet pitkälti samanlaisen profiilin. Suomessa vuosina 1982, 1992 ja 2003 tehtyjen tutkimusten mukaan tyypillinen kävijä on 25–44-vuotias, korkeakoulu- tai opistotasoisen tukinnon suorittanut nainen. Yli 80 prosenttia kävijöistä tulee ystävien tai perheen kanssa. Miehet vierailevat useimmiten perheensä kanssa. Kävijäprofiili on hieman erilainen museotyypin mukaan: kotiseutumuseoissa käy iäkkäämpää väestöä ja erikoismuseoissa hieman enemmän miehiä.[66]

Suomessa museoissa käy keskimäärin noin 16 000 ihmistä vuodessa. Kävijämäärä vaihtelee paljon, sillä suurimmat museot vetävät 200 000 – 300 000 kävijää vuodessa, kun pienimissä käy vain muutama sata ihmistä. Kävijämäärään vaikuttavat museotyyppi, näyttelyn ohjelmisto, sijainti, avoinnaoloaika ja hinta. Helsingin kaupunginmuseon kävijämäärä on kasvanut selvästi, kun se luopui pääsymaksusta. Samanlainen suuntaus on havaittu myös Englannissa ja Ruotsissa.[67]

Maailman suosituimmat museot (top-20)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museo Paikkakunta Kävijämäärä (2015)[68]
Kielletyn kaupungin palatsimuseo Peking, Kiina 15,1 miljoonaa[69]
Louvre Pariisi, Ranska 8,6 miljoonaa
Kiinan kansallismuseo Peking, Kiina 7,290 miljoonaa[70]
Kansallinen luonnonhistorian museo/ Smithsonian-instituutti Washington, D.C., USA 6,900 miljoonaa[70]
National Air and Space Museum Washington, D.C., Yhdysvallat 6,900 miljoonaa[70]
British Museum Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta 6,821 miljoonaa
Metropolitan Museum of Art New York, Yhdysvallat 6,533 miljoonaa
Vatikaanin museot Vatikaanivaltio 6,002 miljoonaa
Shanghain tiede- ja teknologiamuseo Shanghai, Kiina 5,948 miljoonaa[70]
National Gallery Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta 5,908 miljoonaa
Kansallinen palatsimuseo Taipei, Taiwan 5,292 miljoonaa
Natural History Museum Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta 5,284 miljoonaa[70]
American Museum of Natural History New York, Yhdysvallat 5,000 miljoonaa[70]
Tate Modern Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta 4,713 miljoonaa
National Gallery of Art Washington, D.C., Yhdysvallat 4,104 miljoonaa
National Museum of American History Washington, D.C., Yhdysvallat 4,000 miljoonaa[70]
Eremitaaši Pietari, Venäjä 3,668 miljoonaa
Musée d’Orsay Pariisi, Ranska 3,440 miljoonaa
Victoria & Albert Museum Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta 3,432 miljoonaa[70]
Hagia Sofia Istanbul, Turkki 3,425 miljoonaa[71]

Suomen suosituimmat museot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museo Paikkakunta Kävijämäärä (2015)[72]
Ateneum Helsinki 263 960
Kiasma Helsinki 235 560
Luonnontieteellinen museo Helsinki 167 395
Suomen kansallismuseo Helsinki 152 691
Turun linna Turku 138 115
EMMA Espoo 101 628
Merikeskus Vellamo Kotka 101 395
Vapriikki Tampere 101 284

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Museoiden historia

Varhaishistoriasta keskiaikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museoiden taustalla on ihmisten taipumus kerätä ja tutkia. Ensimmäisiä todisteita museoiden ideasta on Mesopotamiasta, josta on löytnyt opetuskäyttöön tarkoitettuja kopioita vanhoista kirjoituksista.[73]

Museo-sana tulee antiikin kreikan sanasta Μουσεῖον (museion), jolla tarkoitettiin muusille pyhitettyä paikkaa, koulua tai tutkimuslaitosta.[74] Vaikka sana onkin peräisin antiikin Kreikasta, niin museoita siellä ei ollut. Lähin vastine oli jumalille pyhitetty taidekokoelma, pinakoteekki.[73] Museoajatuksen kannalta tärkeä oli silti Aleksandrian Museion, jossa oli muun muassa kuuluisa kirjasto, taidekokoelma, eläintarha ja kasvitieteellinen puutarha. Vaikka Museion vastaakin enemmän yliopistoa kuin museota, se on silti selvä esikuva myös nykyisille museoille, koska siellä yhdistyivät esinekokoelmat ja niiden opetuksellinen funktio.[75]

Monet roomalaiset ihailivat kreikkalaista kulttuuria, ja Kreikasta ryöstettiin paljon veistoksia aukioiden ja rakennusten koristeiksi.[76]

Keskiajalla suuria esinekokoelmia oli kuninkaallisilla ja kirkolla, joka oli keskiajan merkittävin kulttuurielämän kannattelija. Sen kokoelmiin kertyi erikoisia esineitä, luonnon kuriositeetteja ja pyhäinjäänöksiä, joista syntyi niin sanottuja ”keskiajan museoita” eli mirabilioita.[76]

Arabimaailma jatkoi antiikin perintöä, ja siellä käännettiin 900–1200-luvuilla monia kreikkalaisia tekstejä arabiaksi ja kerättiin laajoja taide-esinekokoelmia. Keräily liittyi myös kiinteästä waqf-periaatteeseen. Arabitieteijöiden tutkimuksia ja käännöstekstejä alettiin 1100-luvulla kääntää Euroopassa latinaksi, mikä oli puolestaan vaikuttamassa renessanssin syntymiseen.[77]

Nykymuseon juuret renessanssissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssin aikana ihmisten kiinnostus palasi antiikin kulttuuriin. Sen aikana myös tapahtui selvää kehittymistä tieteessä ja taiteessa ja esinekokoelmia alettiin järjestää sisällöllisesti, esteettisesti ja systemaattisesti. Monet paavit lahjoittivat esineistöjään kokoelmiin, esimerkiksi Sixtus IV:n antiikin pronssiveistoskokoelmasta tuli 1571 Musei Capitolini. Näiden kokoelmien lisäksi syntyi taidegallerioita, jotka lainasivat nimensä pitkästä käytävämaisesta tilasta, galleriasta.[76]

Taidemuseoiden lisäksi renessanssiaikana kehittyivät myös historialliset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Piispa Paolo Giovio loi Comossa ensimmäisen historiallisen kriteerein järjestetyn kokoelman, jossa oli kuuluisien henkilöiden muotokuvia ja henkilökohtaista esineistöä. Ennen Giovion Museum Jovianumia luonnontieteellisia kokoelmia oli kerätty vain lääketieteellisistä, maagisista ja kuriositeettiarvoon liittyvistä syistä.[78]

Valistus ja nykyaikaisen museon synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistuksen ajan airuina oli 1600-luvulla yliopistolaitoksen voimakas kasvu. Tieteellisen kehityksen myötä syntyivät myös yliopistojen museot ja kokoelmat.[79] Moderni museo syntyi 1700-luvun aikana, kun monet kokoelmat siirtyivät yksityisistä omistuksista julkisiksi, ja niitä alettiin tämän jälkeen avata yleisölle entistä laajemmin.[80] Ajatus museoiden opettavasta ja kasvattavasta asemasta levisi saman vuosisadan aikana, ja esimerkiksi British Museum avattiin yleisölle 1759.[81]

Museoajatus levisi Euroopasta siirtomaapolitiikan ja kaupankäynnin seurauksena myös muualle. Yhdysvaltain museolaitoksen perusta on 1770-luvulla vapaussodan henkisessä ja poliittisessa ilmapiirissä. Maan ensimmäinen museo oli luonnontieteellisen kokoelman ympärille vuonna 1773 perustettu Charlestonin museo. Sen mukana Yhdysvaltain museolaitoksissa on jo alusta alkaen korostettu opetus- ja kasvatustavotteita.[82]

1800-luku: kansallismuseoaate ja maailmannäyttelyiden vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistusajan museokehityksen symboliksi nousi kuitenkin Louvren taidemuseon avaaminen Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen 1793. Louvre on perustellusti maailman ensimmäinen kansallismuseo.[82] Monet pitävät sitä jopa nykymuseon alkuna.[80] Vuodesta 1803 nimellä Musée Napoleon tunnettuun Louvreen tuotiin paljon taideaarteita kaikkialta Euroopasta ja Egyptistä. Napoleon tavoitteli Ranskaan eurooppalaisen kulttuurin keskusmuseota. Se herätti kuitenkin reaktion, jonka seurauksena muihinkin Euroopan maihin alettiin suunnitella kansallismuseoita.[83]

Ranskan suuren vallankumouksen jälkeistä muutamaa vuosikymmentä aikaa on pidetty museoiden kulta-aikana. Museoiden syntymiseen vaikutti ajatus museon asemasta kansakunnan yhteisenä omaisuuteena. Napeolonin kaatumisen jälkeen Berliinissä avattiin 1815 näyttely, jossa olivat esillä Pariisista palautetut taideaarteet. Tapahtuma johti Altes Museumin perustamiseen 1830. Baijerin kuningas Ludvig I halusi puolestaan luoda pääkaupungistaan Münchenistä uuden Ateenan, ja sinne perustettiin veistoskokoelmille 1830 Glyptothek ja maalauskokoelmille 1833 Pinakothek. Uudet saksalaiset museot vaikuttivat museoarkkitehtuuriin ympäri maailmaa.[84]

Teollistuminen, kaupungistuminen ja kaupallistuminen kiihtyivät 1800-luvun lopulla, mistä todistavat myös jättimäiset maailmannäyttelyt.[85] Ne edistivät vahvasti museoiden demokratisoitumista sekä museorakennusten ja -näyttelyiden kehittymistä. Niiden herättämä mielenkiinto sai myös museot panostamaan enemmän näyttelyrakenteisiin ja -tekniikoihin sekä viihtymiseen. Maailmannäyttelyt ovat antaneet myös sysäyksen monien uusien museoiden perustamiselle. Niitä varten on kerätty esineistö ovat johtaneet muun muassa Victoria and Albert Museumin, Science Museumin ja Metropolitan Museum of Artin perustamiseen.[86]

Modernin museon kehitys 1800-luvun lopulta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikainen julkinen museo, jonka tehtävänä on kerätä, säilyttää ja pitää esillä kokoelmiaan sekä tieteellisin että kasvatuksillisin tavoittein, syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kehitykseen vaikuttivat museolaitoksen sisäiset muutokset ja tieteen virtaukset. Tiede erikoistui entistä suppeampiin aloihin, ja positivismi korosti kokemuksiin ja havainnointihin perustuvaa tietoa. Näin myös museokohteiden tutkimus- ja havainnointi korostui.[86]

Museot haluttiin sitoa 1800-luvun lopulla yhteiskunnan kehittymiseen, ja tietoisesti pyrittiin säilyttämään kansakunnan lähihistoriaa. Ruotsalainen Artur Hazelius perusti 1870-luvulla Tukholmaan maailman ensimmäisen kansatieteellisen museon Nordiska museetin ja parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäisen ulkoilmamuseon, Skansenin. Kansatieteellisille museoille asetettiin aattellisia, lähihistoriaan liittyviä ja kansan yhteistä perinnettä korostavia tarkoituksia. Skansenissa Hazeliuksella oli puolestaan päämääränä näyttää historialliset esineet aidossa yhteydessä kokonaisessa kulttuuriympäristössä. Hazeliuksen idea levisi nopeasti, ja ulkoilmamuseista tuli suosittuja. Niiden ansiosta historian elävöittäminen työnäytöksin ja tapahtumin levisi myös muihin museoihin.[87]

Tekniikan museot seurasivat myös kansatieteellisten ja ulkoilmamuseoiden kehitystä ja toivat kokoelmansa lähemmäksi nykyaikaa. Tieteen ja tekniikan uutudet olivat olleet maailmannäyttelyiden vetonauloja, ja museotkin alkoivat keskittyä tieteen ja tekniikan popularisoinnille. Tiedekeskusten esikuvaksi muodostui Münchenissä vuonna 1925 avattu Deutsches Museum, jonka pääpaino oli nykytekniikassa. Museo teki myös uraauurtavaa museopedagogista tutkimusta, jonka menetelmiä on käytetty muuntyyppisissäkin museoissa.[87]

Taidemuseoiden kehittymistä ovat 1900-luvulla ohjanneet niin museoiden yleinen kehittyminen kuin taiteen teoriassa 1800-luvun lopulla tapahtuneet muutokset. Taiteen tekeminen, esittäminen, myyminen ja siitä kirjoittaminen ovat muodostaneet taidemaailman, jossa on tiukasti määritellyt normit. Taidemuseoilla on ollut kehityksessä aktiivinen rooli, sillä ne ovat toteajien lisäksi olleet kehittämässä ja luomassa taidehistoriaa. Esimerkiksi New Yorkin Modenin taiteen museolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun kuvataiteeseen.[88] Taidemuseoiden tilat ovat muuttuneet samalla hallimaisiksi, ja samalla monien taidemuseoiden toiminnassa vaihtuvat näyttelyt ovat saaneet tärkeämmän aseman. [89]

Ranskassa ja Kanadassa kehittynyt uusi museologinen ajattelu nosti museon keskeiseksi tehtäväksi yhteiskunnan identiteetin ylläpitämisen ja voimistamisen. Tehtävän keskeisin instrumentti on paikallismuseo, eli niin sanottu ekomuseo, jonka pyrkimyksenä on asettaa museo sosiokulttuuiseen yhteyteen, josa tieteet, tekniikka, historia ja taide muodostavat oman kokonaisuutensa. Kokemukset Ranskasta ovat kuitenkin osoittaneet, että ekomuseoajattelu ei ole pitänyt yllä paikallisten kiinnostusta.[90]

Museorakennuksista on tullut 1900-luvun lopulla oman aikansa merkkipaaluja. Ne ovat olleet suuria rakennuskohteita, joiden rakentamiseen on järjestetty kansainvälisiä arkkitehtuurikilpailuja ja käytetty valtavia rahasummia. Kehitys on näkynyt erityisen vahvasti taidemuseoissa, ja esimerkiksi 1990-luvulla Bilbaoon rakennettu yli 500 miljoonaa euroa maksanut Guggenheim-museosta on tullut Baskimaan suurin nähtävyys. Varsinainen taidekokoelma on jäänyt Bilbaossa omaperäisen museoarkkitehtuurin varjoon.[91]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ambrose, Timothy & Paine, Crispin: Museum Basics. Abingdon: Routledge, 2002. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.2.2017).
  • Heinonen, Jouko & Lahti, Markku: Museologian perusteet. Helsinki: Suomen museoliitto, 2001.
  • Hällström, Jaana af: Näyttelyviestintä. Helsinki: Suomen museoliitto, 2011. ISBN 978-951-9426-37-2.
  • Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa: Pauliina Kinanen (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007.
  • Kostet, Juhani: Mikä museo? Muutamia ajatuksia museokäsitteen sisällöstä ja sen ongelmista. Teoksessa: Janne Vilkuna (toim.): Näkökulmia museoihin ja museologiaan. Helsinki: Ethnos, 2000.
  • Latham, Kiersten F. & Simmons, John E.: Foundations of Museum Studies. Santa Barbara, California: ABC-CLIO, 2014. ISBN 978-1-61069-282-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.1.2017).
  • Malmisalo-Lensu, Anne-Maija & Mäkinen, Minna: Museo oppimisen paikkana. Teoksessa: Pauliina Kinanen (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007.
  • Piekkola, Hannu & Suojanen, Otto & Vainio, Arttu: Museoiden taloudellinen vaikutus. Vaasa: Vaasan yliopisto Levón-instituutti, 2013. ISBN 978-952-476-503-9. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 2.2.2017).
  • Rönkko, Marja-Liisa: Museon idea ja historia. Teoksessa: Pauliina Kinanen (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007.
  • Västi, Emilia & Sarantola-Weiss Minna: Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt. Suomen museoliiton julkaisuja 65. Helsinki: Suomen museoliitto, 2015.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kostet 2000, s. 13.
  2. a b Kostet 2000, s. 15.
  3. Museum Definition Icom. Viitattu 31.5.2015. (englanniksi)
  4. ICOM:in museomääritelmä Museot.fi. Viitattu 31.5.2015.
  5. a b c d e f Heinonen & Lahti, s. 73–74.
  6. a b c Types of Museum Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 22.8.2016. (englanniksi)
  7. a b c Ambrose & Paine, s. 10.
  8. Museolaitos Suomessa Museot.fi. Suomen museoliitto. Viitattu 5.10.2015. (englanniksi)
  9. Kostet 2007, s. 136.
  10. a b Heinonen & Lahti, s. 75–77.
  11. Kostet 2007, s. 153.
  12. a b c d e f g h i j k l m n Operation of museum Encyclopædia Britannica. 2016. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 23.8.2016. (englanniksi)
  13. Heinonen & Lahti, s. 116–117.
  14. a b Heinonen & Lahti, s. 118–120.
  15. Heinonen & Lahti, s. 86–87.
  16. Västi & Sarantola-Weiss, s. 23.
  17. Västi & Sarantola-Weiss, s. 26–27.
  18. Västi & Sarantola-Weiss, s. 28.
  19. Heinonen & Lahti, s. 129.
  20. Heinonen & Lahti, s. 130.
  21. Heinonen & Lahti, s. 132.
  22. Heinonen & Lahti, s. 152.
  23. Hällström, s. 15.
  24. Hällström, s. 94.
  25. a b Heinonen & Lahti, s. 153.
  26. Heinonen & Lahti, s. 164–­165.
  27. a b c Hällström, s. 95.
  28. Hällström, s. 97.
  29. a b Hällström, s. 96.
  30. Hällström, s. 98–99.
  31. a b Hällström, s. 82–83.
  32. Hällström, s. 77.
  33. Ambrose & Paine, s. 134–135.
  34. Ambrose & Paine, s. 123.
  35. Hällström, s. 76.
  36. a b Ambrose & Paine, s. 125.
  37. Ambrose & Paine, s. 126–127.
  38. Ambrose & Paine, s. 128.
  39. Hällström, s. 91.
  40. Ambrose & Paine, s. 131–132.
  41. Malmisalo-Lensu & Mäkinen, s. 296.
  42. a b Malmisalo-Lensu & Mäkinen, s. 297–298.
  43. Heinonen & Lahti, s. 180–181.
  44. Heinonen & Lahti, s. 176.
  45. Heinonen & Lahti, s. 192.
  46. Heinonen & Lahti, s. 183–185.
  47. Heinonen & Lahti, s. 189.
  48. Heinonen & Lahti, s. 136.
  49. a b c Heinonen & Lahti, s. 137–138.
  50. Heinonen & Lahti, s. 139–140.
  51. Heinonen & Lahti, s. 150.
  52. Heinonen & Lahti, s. 208.
  53. Heinonen & Lahti, s. 210–211.
  54. a b Heinonen & Lahti, s. 231.
  55. a b Heinonen & Lahti, s. 232.
  56. Heinonen & Lahti, s. 236–237.
  57. a b Heinonen & Lahti, s. 235.
  58. Heinonen & Lahti, s. 238.
  59. a b c Heinonen & Lahti, s. 250–252.
  60. Heinonen & Lahti, s. 249.
  61. Heinonen & Lahti, s. 247–248.
  62. Piekkola & Suojanen & Vainio, s. 14–15.
  63. a b Piekkola & Suojanen & Vainio, s. 18.
  64. Museoiden suosio kasvussa kautta maailman 13.12.2016. Tilastokeskus. Viitattu 2.2.2017.
  65. Piekkola & Suojanen & Vainio, s. 48.
  66. a b Hällström, s. 20.
  67. Hällström, s. 19.
  68. Javier Pes & José da Silva & Emily Sharpe: Visitor Figures 2015: Jeff Koons is the toast of Paris and Bilbao 31.3.2016. The Art Newspaper. Viitattu 10.1.2017.
  69. Palace Museum receives 16 mln visitors in 2016 (vuoden 2015 vierailijamäärä 15,1 milj. laskettu vuoden 2016 lukemasta (tiedetään että kasvua oli 6,19 % prosenttia edellisvuoteen ja että 31.12.2016 16,0 milj. kävijän raja ylittyi)) 1.1.2017. China Daily, chinadaily.com.cn. Viitattu 13.1.2017. (englanniksi)
  70. a b c d e f g h TEA/AECOM 2015 Theme Index and Museum Index: The Global Attractions Attendance Report (pdf) (Top 20 Museums Worldwide) 2016. Themed Entertainment Association (TEA), teaconnect.org. Viitattu 13.1.2017. (englanniksi)
  71. Hagia Sophia Museum Statistics Hagia Sophia Museum, ayasofyamuzesi.gov.tr. Viitattu 13.1.2017. (englanniksi)
  72. Museotilasto 2015 Helsinki: Museovirasto, Museoalan kehittäminen. Viitattu 10.1.2017.
  73. a b History of museums Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 23.8.2016. (englanniksi)
  74. Heinonen & Lahti, s. 26.
  75. Latham & Simmons, s. 25.
  76. a b c Rönkkö, s. 73–75.
  77. Latham & Simmons, s. 26.
  78. Heinonen & Lahti, s. 30–31.
  79. Heinonen & Lahti, s. 32.
  80. a b Rönkko, s. 79.
  81. Heinonen & Lahti, s. 33.
  82. a b Heinonen & Lahti, s. 34.
  83. Heinonen & Lahti, s. 35.
  84. Heinonen & Lahti, s. 36–37.
  85. Rönkkö, s. 83.
  86. a b Heinonen & Lahti, s. 38–39.
  87. a b Heinonen & Lahti, s. 40–41.
  88. Heinonen & Lahti, s. 42.
  89. Heinonen & Lahti, s. 43.
  90. Heinonen & Lahti, s. 44.
  91. Heinonen & Lahti, s. 45.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pettersson, Susanna, (toim.): Tulevaisuuden taidemuseo (Kehys/Valtion taidemuseo, 2009)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta museo.