Rock

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rock
Alkuperä kantrimusiikki, rhythm and blues
Alkuperämaa Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta
1950-luku
Tyypillisiä
soittimia
sähkökitara, bassokitara, rummut, joskus mm. kosketinsoitin
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
folk rock, garage rock, glam rock, goottirock, grunge rock , hardcore, hard rock, heavy metal, indie rock, industrial, instrumentaalirock, poprock, post-rock, progressiivinen rock, punk, psykedeelinen rock, rap rock, rock and roll, rockabilly, suomirock, vaihtoehtorock, aikuisrock, technorock

Rock eli rokki on 1950-luvulla syntynyt populaarimusiikin tyyli, joka jakautuu useisiin alalajeihin. Rockmusiikin keskeisimpiin soittimiin kuuluvat rummut, sähköbasso ja erityisesti sähkökitara. Sana "rock" on lyhennys termistä "rock and roll", joka on rockin ensimmäisen suuntauksen nimi. Rock on muun populaarimusiikin ohessa keskeinen osa länsimaista nuorisokulttuuria.

Rock-yhtyeen kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillinen rock-yhtyeen kokoonpano: laulaja, sähkökitara, bassokitara ja rummut. U2 esiíntymässä New Yorkissa 2005.

Rock-yhtyeen tyypillinen kokoonpano vakiintui 1960-luvulla. “Beat comboon” perustuvaan rock-yhtyeeseen kuuluu yleensä laulaja, sähkökitara (rytmikitara ja soolokitara), bassokitara sekä rumpusetti, johon kuuluu bassorumpu, virveli, erikokoisia tom-tomeja ja symbaaleja sekä hi-hat-lautaset. Jotkin yhtyeet ovat korvanneet sähkökitarat kosketinsoittimilla kuten syntetisaattoreilla ja sähköuruilla. Näiden lisäksi rockissa on käytetty lukemattomia muitakin soittimia, kuten congarumpuja, marakasseja, tamburiinia, putkikelloja, pyykkilautaa, viuluja, huilua, saksofonia, tenorisaksofonia, pasuunaa ja trumpettia.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juuret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rock and roll syntyi useiden juurimusiikkien, kuten bluesin ja countryn synteesinä. Aiemmin paikallisena kansanperinteenä sukupolvelta toiselle siirtyneet musiikinlajit saavuttivat 1940-luvulla uutta yleisöä muuttoliikkeen ja radion avulla, ja lopulta niiden välinen rotumuuri alkoi murtua. Näihin aikoihin kehitettiin myös uusia soittimia, kuten sähkökitara. Uutta musiikkia olivat julkaisemassa etenkin itsenäiset levymerkit, sillä suuret levymerkit eivät rock and rollista vielä alussa kiinnostuneet.[2]

Rockin synty 1950-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chuck Berry vuonna 1957

Ensimmäisenä rock and roll -levynä pidetään usein Jackie Brenstonin kappaletta ”Rocket 88” vuodelta 1951.[3] Rockille myöhemmin tyypillinen särjetty kitarasoundi ei vielä kuulunut 1950-luvun musiikkiin, mutta rockin perusasenne - vauhdikkuus, räväkkyys ja tiukka yhteys nuorisokulttuuriin - oli jo musiikissa läsnä. 1950-luvun rock and rollin edustajia olivat esimerkiksi Chuck Berry, Little Richard, Bo Diddley, Elvis Presley ja Buddy Holly. Vuosikymmenen lopussa syntyi myös Dick Dalen ja Duane Eddyn johdolla instrumentaalinen, letkeää rytmiä painottanut rockin suuntaus, jota kutsutaan surf-musiikiksi.

1960-luvun monet muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatles esiintymässä televisiossa vuonna 1964

1960-luvulla rock muutti muotoaan. Tärkeä muutos rockin soundissa oli se, että särjetty sähkökitaran soundi tuli nyt keskeiseen asemaan. Sähköbasso korvasi akustisen kontrabasson.

Rhythm and bluesista otettiin edelleen paljon vaikutteita. Monet artistit varsinkin Englannissa hakivat vaikutteensa vielä kauempaa vanhasta bluesista. Vuosina 19631965 brittiläinen rockmusiikki nousi sekä innovatiivisuudessa että kaupallisessa menestyksessä maailman huipulle. Merkittäviä brittiyhtyeitä olivat muun muassa The Beatles, The Rolling Stones, The Who ja The Kinks.

Folkmusiikki oli myös tärkeä vaikutin rockmusiikille. Folkin uusi tuleminen ja siihen perustuva folk rock olivat 1960-luvun musiikin keskeisiä ilmiöitä. Nykyaikaisen, vakavasti otettavan rocklyriikan isänä pidetään folkartistina aloittanutta Bob Dylania. The Byrds oli toinen amerikkalaisen folk rockin klassikko. Tunnettu on myös duo Simon & Garfunkel.

Blues- ja folk-vaikutteisen rockin rinnalle syntyi vuosina 19661967 hippikulttuurin myötä psykedeelinen rock, jossa tietoisesti tavoiteltiin omaperäisiä sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja. Psykedeelisen rockin suuriin nimiin lukeutuivat esimerkiksi yhdysvaltalainen kitarataituri Jimi Hendrix ja brittiläinen Cream. Näiden antamalla esikuvalla oli suuri merkitys kokeelliselle rockille ja raskaalle rockille.

Muita amerikkalaisia 1960-luvun rocklegendoja olivat muun muassa ensimmäinen naispuolinen rocktähti Janis Joplin, synkeä The Doors ja hippihenkinen Jefferson Airplane. 1960-luvun amerikkalaisen rockin historiaan kuuluvat myös ns. kulttiyhtyeet, joiden musiikki oli usein liian hyökkäävää 1960-lukulaiseen makuun, ja jotka alkoivat saada laajaa huomiota osakseen vasta toimintansa jo päätyttyä. Tällaisia olivat esimerkiksi The Velvet Underground ja MC5.

1970-luvun alun uudet tyylit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960- ja 1970-luvun vaihteessa rockissa yhä lisääntyvä kokeellisuus johti progressiivisen rockin syntymiseen. Progressiivinen rock jatkoi psykedeeliselle rockille tyypillistä musiikin tietoisen omaperäisen kehittämisen linjaa. Kappaleet venyivät usein LP:n puoliskon mittaiseksi ja ne olivat sävellyksinä ja soundiensa puolesta monimutkaisia. Monet alkoivat pitää rockia taiteena. Progressiivista rockia edustivat esimerkiksi King Crimson, Yes, Jethro Tull, Pink Floyd ja Genesis.

Led Zeppelin vuonna 1975

Toinen psykedeelisen rockin perillinen oli heavy metal, joka syntyi Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja Deep Purplen kaltaisten yhtyeiden myötä. Heavy metalissa tärkeää oli raskaan soundin painottaminen. Jo varhain synkkä tematiikka tuli erottamattomaksi osaksi heviä. Se erkani pian omaksi metallimusiikin traditiokseen, joka nähdään usein muusta rockista selvästi erillisenä.

1970-luvun alussa myös monet jazzmuusikot innostuivat rocksoundista ja ns. fuusiojazzin parissa perustettiin jazz-rockia soittavia yhtyeitä, monet näistä Miles Davisin oppilaiden johdolla. Jimi Hendrixin aloittaman funk rockin parissa myös mustat artistit, merkittävimpänä Funkadelic-yhtye, kokeilivat rockmusiikin soundeja. Tämä suuntaus tosin jäi jonkinlaisena väliinputoajana varsin pieneen rooliin.

1970-luvun alkupuoliskon ilmiöihin lukeutui myös melodramaattinen glam rock, joka korosti rockin visuaalisuutta ja tähtikulttia, usein ironisella ja seksuaali-identiteettejä sekoittavalla tavalla. Musiikillisesti glam rock lähestyi toisinaan heavy metalia. Tyylin kuuluisimmat edustajat olivat David Bowie ja Marc Bolanin yhtye T. Rex, glam-henkisen hard rock -suuntauksen puolella Kiss ja Queen. Glam rockin varhaisena edelläkävijänä pidetään esimerkiksi jo 1960-luvulla kiiltäviä vaatteita ja silmämeikkiä käyttänyttä Alice Cooperia.

Yhdysvalloissa säilyi folk rockin perinne, jota 1970-luvulla vaalivat muun muassa Joni Mitchell ja Neil Young. The Eagles popularisoi country rockin. Bruce Springsteen vei kantaaottavan lauluntekijän perinnettä urbaanimpaan suuntaan. Carlos Santana teki suosituksi latinalaisamerikkalaisen populaarimusiikin ja rockin fuusion. Yhdysvaltojen "syvästä etelästä" nousi southern rock, jota edustivat muun muassa Allman Brothers Band, Creedence Clearwater Revival ja Lynyrd Skynyrd.

Punk rock ja muut 1970-luvun lopun ilmiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punk-yhtye Ramones vuonna 1977

1970-luvun puolivälin jälkeen progressiivinen rock alkoi menettää vauhdilla suosiotaan. Samalla päätään nosti yksinkertaisempi punk-musiikki, joka otti taas vaikutteita perinteisestä rock and rollista ja amerikkalaisesta underground-musiikista. Punkia voitiin soittaa joko humoristisella tai poliittisella asenteella. Musiikki synnytti uuden alakulttuurin muodon, jonka edustajia kutsutaan punkkareiksi. Tärkeimpiä punk-yhteitä olivat yhdysvaltalainen Ramones, Patti Smith sekä brittiläiset Sex Pistols ja The Clash. Punkin rinnalla kehittyi hillitympi uuden aallon rock, jonka pohjalta syntyi monenlaisia tyylisuuntia. Esimerkkejä suosituista uuden aallon edustajista olivat urbaanin kovapintainen The Jam, synkeän goottirockin pioneeri Joy Division ja muodikkaita reggae-vaikutteita hyödyntänyt The Police.

1970-luvun puolestavälistä 1980-luvulle saakka nousi suureen suosioon myös hard rock, joka käyttää tavanomaisien rock-kaavojen soittamista raskaammalla tyylillä. Tämän tyylilajin tunnetuin edustaja 1970-luvulla oli AC/DC.

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bruce Springsteen esiintymässä DDR:ssä 1988

1980-luvun alkua rockin kentällä hallitsivat vielä uuden aallon perilliset. Kaupallisen uuden aallon vastapainoksi oli kehittynyt 1970-luvun lopulta alkaen hardcore-punk. Vuosikymmenen jälkipuolella rockin valtavirtaan nousivat muun muassa Bon Jovin suurieleinen stadionrock ja Guns N' Rosesin sleaze-henkinen hard rock. Yksi 1980-luvun hallitsevista uusista tyylilajeista oli glam metal eli "tukkahevi". Sitä edustivat muun muassa amerikkalaiset Ratt, Skid Row, Poison, Mötley Crue ja Twisted Sister, sekä brittiläinen Def Leppard. The Smiths oli vuosikymmenen arvostetuimpia brittiläisiä yhtyeitä. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa huomiota herätti The Stone Roses, joka heijasteli aikaisempien vuosikymmenten musiikkia hyödyntävien kierrätystyylien kasvavaa merkitystä rockissa. Mustan populaarimusiikin (R & B) ja rockin fuusiota edusti muun muassa Prince.

Myös uuden nousun kokenut ja moniksi eri tyylilajeiksi hajonnut metallimusiikki oli 1980-luvulla erittäin suosittua. Hardcore punkin vaikutuksesta kehittyi thrash metalin kaltaisia entistä hyökkäävämpiä tyylejä, joiden edustajista tunnetumpia ovat Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Perinteisen melodisen heavy metalin uutta suuntausta edusti muun muassa Iron Maiden.

Vuosikymmenen lopun menestyksekkäisiin stadionrock-yhtyeisiin lukeutui muun muassa Dire Straits.

1990-luku ja 2000-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun alun ehkä merkittävimmät rock-tyylit olivat Nirvanan esiin nostamat grunge ja muu vaihtoehtorock, jotka syrjäyttivät 1980-luvulla hallinneen "tukkahevin". Vaihtoehtorock sisälsi monia erilaisia tyylejä, joka olivat kehittyneet Yhdysvalloissa 1980-luvun mittaan ja nousivat nyt rockin valtavirtaan. Esimerkkejä 1980-luvulla aloittaneista, mutta vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen lopullisesti nousseista vaihtoehtorockin edustajista olivat Red Hot Chili Peppers ja R.E.M.. Ensin mainittu sekoitti 1970-luvun alusta juontuvaan funk rockiin rapvaikutteita ja jälkimmäinen edusti vaihtoehtorockin pehmeämpää, folkhenkistä suuntaa. Metallican ja Faith No Moren kaltaiset yhtyeet (jotka olivat nekin aloittaneet toimintansa jo edellisen vuosikymmenen aikana) puolestaan viitoittivat raskaan rockin uusia suuntaviivoja. Metallimusiikin kenttää leimasi 1990-luvun edetessä pirstaloituminen monenlaisiin alatyyleihin.

Oasis vuonna 2005

1990-luvun mittaan rockissa saivat yhä suuremman jalansijan kierrätystyylit, jotka jäljittelevät aikaisempien vuosikymmenten musiikkia. 1990-luvulla pinnalle nousi uudestaan punk (esimerkiksi yhtyeet Offspring ja Green Day) sekä 1960-luvun tyylinen brittipop (esimerkiksi yhtyeet Oasis ja Blur). Kierrätyshenkeä jatkoivat 2000-luvun alussa glam rock, garage rock ja post-punk.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heatley, Michael (toimittanut): Rock: suuri ensyklopedia. Readme.fi, 2010 (alkuteos 2006). ISBN 978-952-220-246-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heatley 2010, s. 434–442.
  2. Heatley 2010, s. 12–17.
  3. Heatley 2010, s. 18.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paytress, Mark: Rock kautta aikojen: Aikakaudet, tyylit ja artistit. (The History of Rock: The Definitive Guide to Rock, Punk, Metal and Beyond, 2012.) Suomennos: Hannu Virtanen. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8929-1.
  • Saaristo, Kimmo (toim.): Hyvää pahaa rock ’n’ roll: Sosiologisia kirjoituksia rockista ja rockkulttuurista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-498-3.