Louhisaaren kartano

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Museoitu päärakennus kesällä 2007.
Louhisaaren kartano 1900-luvun alussa.

Louhisaari (ruots. Villnäs) on Askaisissa nykyisen Maskun kunnan alueella Varsinais-Suomessa sijaitseva kartanolinna. Päärakennusta sekä sivurakennuksia ympäröi englantilaistyylinen puisto, ja kokonaisuus muodostaa yhden Suomen parhaiten säilyneistä kartanomiljöistä. Päärakennus ja sivurakennukset ovat valmistuneet vuonna 1655.

Louhisaari kuului Fleming-suvulle noin 340 vuoden ajan ja Mannerheim-suvulle runsaan sadan vuoden ajan. Se on Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkoti. Kartano päätyi vuonna 1961 Suomen valtion omistukseen ja Muinaistieteellisen toimikunnan eli nykyisen Museoviraston hallintaan[1]. Päärakennus sivurakennuksineen restauroitiin ja avattiin museoksi sisustettuna yleisölle 1. kesäkuuta 1967[2].

Louhisaaren kartano ja sen mahtisuvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louhisaaren kartano on ollut alueen merkittävä maanomistaja, päätilan lisäksi kokonaisuuteen kuului useita sivutiloja[1]. Päätilan pinta-ala 1930-luvulla oli noin 770 hehtaaria[1]. Louhisaarella oli myös torppia, vuonna 1900 niitä oli kahdeksantoista[1].

Kartanon historiaan kuuluu kaksi merkittävää aatelissukua: Flemingit, jotka omistivat Louhisaaren noin vuodesta 1450 vuoteen 1791 eli noin 340 vuotta ja Mannerheim-suku, jonka hallussa kartano oli runsaan sadan vuoden ajan vuodesta 1795 vuoteen 1903[3]. Ensimmäinen Fleming-sukuinen omistaja oli suomalaissyntyinen aseenkantaja Magnus Fleming, joka solmi avioliiton kartanon varhaisimman tunnetun omistajan Elin Korken kanssa[4]. Fleming-suku luopui kartanosta, kun ”viimeiseksi rikkaaksi Flemingiksi” mainitun hovijunkkari Herman Klaunpoika Flemingin (1734–1789) perilliset joutuivat Flemingin velkojen takia myymään Louhisaaren parin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan[5]. Ensimmäinen Mannerheim-sukuinen omistaja oli ruotsalaissyntyinen majuri ja kreivi Carl Erik Mannerheim[6] ja viimeinen vapaaherratar Vilhelmina Mannerheim (1836–1905), joka oli marsalkka Mannerheimin isän sisar[7].

Ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louhisaaren kunniapihaa ja luoteinen sivurakennus.

Louhisaarta lähestyttäessä avautuu eteen pitkälti sama näkymä kuin 1650-luvun lopullakin: kartanoon johtaa pitkä puukuja ja sen päässä avautuu päärakennuksen, toisiinsa nähden symmetristen sivurakennusten ja aidan rajaama niin kutsuttu kunniapiha (ransk. Cour d'honneur)[4][8]. Louhisaaren kunniapiha on ranskalaisten esikuviensa mukaisesti ankaran karu eli vailla mitään istutuksia[8]. Piha on hiekkapintainen ja alun perin sitä rajasi tulosuunnasta sivurakennusten päätyjen kohdalla sijainnut muuri, josta on vielä näkyvissä jäänteitä[9]. Myöhemmin rakennettiin uusi muuri hieman loitommaksi rakennuksista, sen paikkaa merkitsee nykyisen pihahiekan ja nurmikon raja[9]. Kolmannen muurin paikka sijaitsi vielä etäämpänä nykyisen rauta-aidan kohdalla[9]. Aita on rakennettu 1960-luvulla, mallia on otettu ruotsalaisista aidoista[9]. Päärakennuksen ja sivurakennusten väli oli suljettu myös muureilla, jotka nekin on nykyään korvattu aidalla[9].

Louhisaarentie[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louhisaaren koivukujaa nähtynä kartanolta.

Askaisten kirkon ja Louhisaaren välinen Louhisaarentie eli yhdystie 1932 on pituudeltaan runsaat kaksi kilometriä ja tekee niin kutsutun Temppelinmutkan kohdalla 90 asteen käännöksen[10]. Tienvarren puuistutuksista 1600-luvulta ei ole säilynyt tietoja ja alkuperäisiin puihin kohdistuvat oletukset perustuvat Louhisaaren kartanon arvoon ja 1600-luvun yleisiin ihanteisiin[10]. Niiden perusteella Louhisaareen olisi alun perin istutettu tammikuja[10]. Vuodelta 1757 olevassa matkakuvauksessa on mainittu, ettei kartanolla ole tammia, vaikka ne kaunistavat maisemaa ja ovat laivanrakennuksen hyötypuita[10]. Samassa matkakertomuksessa sanotaan, että Nousiaisissa olleen kartanon tammet oli viety isonvihan (1700–1721) aikana, joten Louhisaaren tammet olisivat voineet kokea saman kohtalon[10]. Myös suurina nälkävuosina vuosien 1696 ja 1697 välinen talvi oli poikkeuksellisen kylmä ja alkuperäinen puusto olisi voinut paleltua silloin[10]. Nykyään Louhisaarentien varressa Temppelinmutkan kohdalla ja myös muissa maisemakohdissa on hyvin vanhoja tammia, joiden ikää ei ole tutkittu, samoin tien varrella on vanhoja maisemamäntyjä[10]. Kirkon ja kartanon välille istutettiin koivukuja viimeistään 1810- tai 1820 luvulla, jolloin Vendla Sofia Mannerheim uudisti myös Louhisaaren puutarhaa[10]. Nykyään Temppelinmutkan ja kirkon välillä ei ole puukujaa[10]. Temppelinmutkasta kartanoon johtava nykyinen koivukuja on istutettu 1960-luvulla, kun kartano oli tullut valtion omistukseen[10].

Päärakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1655 valmistunut kartanon päärakennus on yksi Suomen harvoista italialaisesta palladiolaisesta arkkitehtuurista vaikutteita saaneista linnoista. Suurvalta-ajalta on Suomessa vain kaksi ylhäisaatelin arkkitehtuurioppien mukaan rakennettua kartanoa: Louhisaari ja sitä hieman nuorempi Suur-Sarvilahden kartano, joka on tyylillisesti hollantilaista klassismia[11]. Louhisaaren päärakennuksen ja sivurakennukset rakennutti Herman Klaunpoika Fleming[4] Samaan aikaan Fleming rakennutti myös Askaisten kirkon kartanon kappelikirkoksi[12].

Kolmikerroksinen kivilinna on muurattu tiilestä, rapattu ja kalkittu valkoiseksi, kivijalan ylin osa on suorakulmaiseksi hakattua hiekkakiveä[13]. Julkisivut ovat tiukan symmetriset[13]. Paanuilla verhottu katto on korkea niin kutsuttu hollantilaiskatto eli aumakatto, jossa on kaartuvat lappeet[13]. Katolla on kattokolmiot jokaisella neljällä sivulla[13], ja räystään alla konsolirivi – muita julkisivukoristeita ei portaalin lisäksi ole[13]. Rakennuksen nykyiset ikkunat ovat rokokootyyliset, alinta kerrosta lukuun ottamatta 16-ruutuiset[13].

Linnan sisäänkäyntiä korostaa kivestä veistetty näyttävä portaali, joka on tyyliltään kuten samaan aikaan Tukholmaan tehdyt portaalit[9]. Tekijä oli tukholmalainen kivenhakkaaja Johan Wendestam[9]. Portaalin kivi on harmaanvihreää gotlantilaista hiekkakiveä ja yläosan kirjoituslaatta on punaista kalkkikiveä[13]. Nykyinen ulko-ovi on 1960-luvulta, mallina oli Askaisten kirkon 1600-luvulta oleva pääovi, lukko on 1600-luvulta[9]. Linnassa oli alun perin turvallisuussyistä vain yksi ulko-ovi, toinen ovi tehtiin luoteispäätyyn palvelusväen käyttöön vasta 1800-luvulla[14].

Pääportaikko, näkymä toisesta kerroksesta ylöspäin.

Rakennuksen kaikissa kerroksissa on sama huonejako: kaksi rakennuksen päätyseinien suuntaista seinää jakavat kerrokset kolmeen osaan, keskiosaan sijoittuu pihan puolella eteishalli ja hallit ja puiston puolella kamari tai salonki[13]. Rakennuksen itänurkassa on pääportaikko, joka johtaa kellarista ullakolle[13]. Toinen portaikko on palvelusväen käyttämä kierreporras, joka sijaitsee eteläkulman lähellä[13]. Huonejaosta on kaksi poikkeusta: kolmannen kerroksen juhlasali, joka kohdalla alemmissa kerroksissa on kaksi huonetta ja toisen kerroksen kreivin eteinen, jonka tila ensimmäisessä kerroksessa kuuluu eteishalliin ja kolmannessa halliin[13][15].

Kolmikerroksisen kivilinnan kerroksilla oli kullakin oma käyttötarkoituksensa[16]. Alin kerros oli taloustilaa ja palvelusväen käytössä, kerroksen huoneita on käytetty myös säilytys- ja varastotiloina[16]. Toinen kerros oli varsinainen asuinkerros ja kolmas kerros oli juhlakerros, joka oli varsinkin hovin kanssa tekemisissä olevalle 1600-luvun aatelille välttämätön[16] – Herman Klaunpoika Fleming oli merkittävässä asemassa Ruotsissa ja Louhisaaren rakennuttaminen loi hänen yhteiskunnalliselle asemalleen näkyvät puitteet[17]. Myös Ruotsin puolella vaurastunut aatelisto rakennutti maaseutulinnoja ja kaupunkipalatseja ja kunnostutti vanhoja sukulinnoja[17]. Fleming valitsi rakennuspaikaksi synnyintilansa Louhisaaren, vaikka hänellä olisi ollut linnoja myös Ruotsissa[17].

Ensimmäinen ja kolmas kerros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhlasali ja sen kattomaalauksia.
Pieni sininen makuukamari, jossa marsalkka Mannerheim on perimätiedon mukaan syntynyt.
Ison makuukamarin barokkityylinen katosvuode ja Suomen ainoat säilyneet barokkisängyn verhot.

Louhisaaren ensimmäinen ja kolmas kerros ovat nykyään 1600-luvun asussa[16]. Linnan keittiö oli alun perin siipirakennuksessa ja vasta vuodesta 1792 lähtien päärakennuksen alimassa kerroksessa[14]. Ensimmäisen kerroksen huoneita ovat muun muassa eteishalli[14], kivisali[18] ja linnantupa[19]. Kivisalin tähtiholvia pidetään linnan komeimpana ja sali on kokonaisuutena kerroksen edustavin huone, sen arvellaan voineen toimia myös vastaanottohuoneena[18]. Linnantuvassa on Louhisaaren ainoa alkuperäinen 1600-luvulta peräisin oleva avotakka[19]. Eteishallista on käynti linnan kellariin, joka on verrattain tilava ja koostuu neljästä huoneesta[14]. Eteishallista yläkerroksiin nouseva portaikko on ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä entistetty 1600-luvun koruttomaan asuun, toisen ja kolmannen kerroksen välillä portaikossa on koristemaalauksia osoittamassa siirtymistä juhlakerrokseen[20].

Kolmas kerros oli juhlakerros ja se on restauroitu pääosin 1600-luvun asuun[21]. Kerroksen juhlavuutta korostaa jo eteishallin kalkkikivilattia, joka muista rakennuksen kivilattioista poiketen on kaksivärinen: se on tehty punaisesta öölantilaisesta ja harmaasta gotlantilaisesta kalkkikivestä ja peräisin vuodelta 1792[21]. Louhisaaren juhlasali on linnan suurin huone ja sen arvioidaan olleen 1600-luvulla Suomen komein maallinen juhlatila[22]. Siinä on vuonna 1796 tehty lankkulattia[22]. Juhlasalin palkkikatossa ja sitä kiertävässä seinän yläosan friisissä on runsaasti koristemaalauksia[22]. Maalaukset ovat linnan parhaiten säilyneet, niitä ei ole korjailtu eikä niiden päälle ole maalattu[22]. Osa maalauksista on kopioita keskieurooppalaisista 1600-luvun alun kaiverruksista ja osa kuvaa Herman Klaunpoika Flemingin elämään liittyneitä paikkoja ja tapahtumia[22]. Maalaukset on signeerannut lyypekkiläissyntyinen Jochim Langh (k. 1705), joka vaikutti Ruotsissa 1650-luvulta lähtien[22]. Langh työskenteli muun muassa amiraliteetissa kuten Flemingkin[22]. Juhlasali on ainoa kolmannen kerroksen huone, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus on tiedossa[21]. Myöhemmin 1830-luvulla huone oli ruokasalina ja 1880-luvulla kirjastona[22].

Muita kolmannen kerroksen huoneita ovat pirunkamari[23], iso makuukamari[24] ja pieni sininen makuukamari, joka perimätiedon mukaan on marsalkka Mannerheimin synnyinhuone[25]. Pieni sininen makuukamari on nykyään kalustettu 1860-luvun tyyliin[25]. Huonekalut ovat biedermeier- ja uusrokokootyyliset ja ne ovat kuuluneet Mannerheim-suvulle[25]. Tapetti on 1850- tai 1860-luvulta[25]. Huonetta on kutsuttu siniseksi makuukamariksi ja myöhemmin 1800-luvun loppupuolella vierashuoneeksi[25]. Pienen sinisen makuukamarin edessä on välikkö, josta johtaa kapeahko kierreporras rakennuksen kellariin asti[25].

Pirunkamarin piru.

Pirunkamarin seinät on verhoiltu 1700-luvulta olevin pellavatapetein, joihin on maalattu erilaisia koriste- ja maisemamaalauksia[23]. Rokokootyylisissä tapeteissa on kuvattu muun muassa puistomaisemaa ja metsästysaiheita ja myös satyyrinpää, josta huone on saanut nimensä[23]. Maalaukset on tehty eri aikoina, ja osaa niistä on korjailtu päällemaalauksin[23]. Huoneen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta ei ole säilynyt tietoa ja asiakirjoista on päätelty, että se on saattanut olla 1830-luvulla jaettu kahtia vierashuoneeksi ja herrainhuoneeksi[23].

Ison makuukamarin nimenä on Carl Erik Mannerheimin perukirjassa ollut ”nuoren kreivin huone”, jolla viitattiin Carl Gustaf Mannerheimiin[24]. Myöhemmin vuonna 1867 huonetta kutsuttiin ”kreivin kamariksi” ja ”papan huoneeksi”, josta päätelleen huoneen haltija olisi tuolloin ollut Carl Robert Mannerheim[24]. Carl Robert Mannerheim siirrätti huoneeseen rokokootyylisen kaakeliuunin Karunan kartanosta[24]. Nykyisin iso makuukamari on sisustettu edustusmakuuhuoneen tyyliin[24]. Huoneen kookkaan ja edustavan katossängyn verhot ovat peräisin 1700-luvun alusta ja alun perin Sjögårdin kartanosta Pernajasta[24]. Kukkamaljakkoaihein koristellut verhot ovat ainoat Suomessa säilyneet barokkisängyn verhot[24]. Isossa makuukamarissa oli 1600-luvulla runsaat koristemaalaukset[24]. Katon koristemaalauksissa oli kenttiin maalattuja maisemakuvia, maalaukset ovat säilyneet vain osittain[24].

Toinen kerros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreivin kirjasto.
Ruokasali.

Louhisaaren omistajat asuivat linnassa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa hyvin vähän[5]. Isonvihan aikana linna vaurioitui venäläisjoukkojen ryöstelyn takia[5], rappeutui ja oli asumaton[26]. Sitä alettiin kunnostaa vasta vuonna 1738, jolloin sen sai sivuperintönä omistukseensa karoliini[26], vapaaherra, eversti[27] Klaus Hermaninpoika Fleming (1685–1766)[26]. 1700-luvulle tultaessa aatelisten edustustarpeet olivat muuttuneet ja kolmannen kerroksen juhlatilojen merkitys vähentynyt, koska tarvetta muodollisiin seremonioihin ei enää ollut[16]. Louhisaaren kolmas kerros oli muuttunut vanhanaikaiseksi[16]. Tulevat uudistustoimet kohdistuivat linnan toisen kerroksen asuintiloihin ja kolmas kerros säilyi kohtalaisen hyvin 1600-luvun asussa[16]. Karoliini Klaus Flemingin poika[26] ja Louhisaaren rakennuttajan amiraali Herman Flemingin pojanpojan poika, hovijunkkari Herman Klaunpoika Fleming (1734–1789) korjautti linnan toisen kerroksen sellaiseksi, että asuintilat soveltuivat myös edustustiloiksi[16]. Kerroksen ikkunat uusittiin rokokootyylisiksi ja ne varustettiin ikkunaluukuin[16]. Huoneisiin tuli rintapaneelit ja 1600-luvulta peräisin olevat kattopalkit laudoitettiin piiloon[16]. Korjaus- ja uudistyöt valmistuivat vuonna 1761[9]. Louhisaaren linna eli loiston aikaa[26]. Hovijunkkari Fleming oli naimisissa kolmasti ja hänellä oli avioliitoistaan yhteensä 14 lasta[28]. Samoihin aikoihin Herman Flemingillä oli myös toinen rakennushanke: hän rakennutti omistamaansa Lempisaaren kartanoon uuden päärakennuksen, joka valmistui 1767[29].

Toisen kerroksen huoneita ovat muun muassa ruokasali[30], isoäidin makuukamari[31], vihreä kamari[32] ja kreivin kirjasto[33]. Kirjaston nykyinen kalustus on 1800-luvun alun empire- ja biedermeiertyyliä[33]. Huoneen kirjakaapit ovat Louhisaaresta, osa kaapeista on upotettu seinään[33]. Kirjasto oli kreivi Carl Erik Mannerheimin huoneena 1830-luvulla, myöhemmin se on ollut lastenhuoneena ja 1900-luvun alussa ruokasalina[33].

”Isoäidin makuukamarin” isoäiti oli Eva Vilhelmina Mannerheim, joka hallitsi Louhisaaren taloutta huoneesta käsin ja asui siinä viimeiset vuosikymmenensä[31]. Häntä ennen 1830-luvulla huone oli Vendla Sofia Mannerheimin makuuhuoneena[31]. 1860-luvulla Eva Vilhelmina Mannerheim käytti vihreäksi kamariksi kutsuttua huonetta[32]. Huoneen seinistä löytyi restauroinnin yhteydessä koko seinäpinnan peittävä palmettikuvio ja katonrajasta rokokoofriisi[32]. Louhisaarta korjattiin myös 1790-luvulla ja vihreän huoneen kaakeliuunin arvioidaan olevan peräisin siitä korjauksesta[32]. Kaakeliuuni on myöhäiskustavilainen ja sen vihreä ja violetti koristemaalaus uusklassista tyyliä[32]. Huonetta kutsuttiin vuoden 1880 asiakirjassa ”fasterin huoneeksi”, faster eli isän sisko oli Louhisaaren viimeiseksi Mannerheim-sukuiseksi omistajaksi jäänyt Vilhelmina Mannerheim[32].

Nykyinen ruokasaliksi kalustettu huone on nimetty ruokasaliksi asiakirjoissa vuodelta 1880[30]. Huoneen ikkunakomerot on paneloitu hovijunkkari Herman Klaunpoika Flemingin teettämissä vuonna 1761 valmistuneessa korjauksessa, jossa myös salin viereinen huone, nykyinen isoäidin makuukamari liitettiin tähän tilaan makuualkoviksi[30]. Herman Flemingin tarkoitus oli noudattaa linnan rakentamisajan edustuskulttuuria[30]: edustustilana olleeseen huoneeseen liittyi yksityinen tila, jonne saattoi vetäytyä julkisuudelta piiloon[30]. Louhisaaren arkkitehtuuri oli kuitenkin aikansa elänyttä ja makuualkovi vanhanaikainen, joten 1790-luvulla alkovi purettiin ja oviaukko sen ja salin välillä suljettiin[30]. Ruokasaliin oli alun perin 1600-luvulla muurattu avotakka, joka korvattiin 1800-luvun lopussa sileällä kaakeliuunilla[30]. Uunin etuseinään on upotettu ovien taakse hyllyt – syvennyksessä lautaset säilyivät lämpiminä[30]. Ruokasalin nykyinen kalustus kuvastaa eri tyylisuuntien kerroksellisuutta kodeissa: isossa barokkikaapissa säilytettiin liinavaatteita, ruokasalin tuolit ovat kustavilaistyyliset ja maalattu mahongin sävyyn, astiakaappi on varhaisrokokoota ja rokokookattokruunu on Louhisaaresta[30].

Sivurakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louhisaaren kunniapihaa rajaavat sivurakennukset on rakennettu samaan aikaan kuin päärakennus ja ne ovat barokkiarkkitehtuurin mukaisesti olleet toistensa täydelliset peilikuvat[13]. Rakennuksissa on alun perin ollut hollantilaistyylinen satulakatto, joka on 1760- ja 1770-luvuilla tehdyissä korjauksissa muutettu päädyistä viistotuksi aumakatoksi[13].

Kartanon keittiö oli alun perin päärakennuksesta katsoen vasemmanpuoleisessa eli luoteisessa (läntisessä) sivurakennuksessa[13]. Keittiö siirrettiin päärakennuksen pohjakerrokseen vuonna 1792[13]. Leivinuuni sai 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla kylkeensä pyykkipadan ja huoneesta tuli pyykkitupa[13]. Rakennuksessa on myös käsikamariksi kutsuttu huone, jossa on nykyään esillä erilaisia Louhisaaren taloudenpidossa käytettyjä puuastioita[13]. Vuonna 1962 läntiseen sivurakennukseen tehtiin vahtimestarin asunto, vuosituhannen vaihteen aikaisessa korjauksessa siihen tuli museon lipunmyynti[13].

Koillisen (itäisen) sivurakennuksen alla on holvattu kellari ja rakennuksen muodon perusteella pidetään mahdollisena, että kellari olisi muuta rakennusta vanhempi, ja että Louhisaaren aikaisempi päärakennus olisi ollut tällä paikalla[13]. Koillisessa sivurakennuksessa on neljä huonetta, joista yksi on sisustettu huoneen 1800-luvun käyttötarkoituksen mukaan käsityöhuoneeksi[13]. Biljardihuoneessa oleva biljardipöytä oli 1830-luvulla päärakennuksen juhlakerroksen eteishallissa, jossa se oli Carl Erik Mannerheimin ahkerassa käytössä[13]. Huone on perimätiedon mukaan ollut nuoren Gustaf Mannerheimin käytössä hänen nuoruudessaan[13].

Valtiolle ja museoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon perinyt Suomen marsalkan isä Carl Robert Mannerheim ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja myi sen sisarelleen Vilhelminalle vuonna 1881. Vilhelmina Mannerheim myi kartanon vuonna 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle ja muutti Ruotsiin.

Suomen valtiolle Louhisaari ostettiin 1961 lahjoituksena varoilla, joita oli jäänyt yli Mannerheimin ratsastajapatsaskeräyksestä. Linna restauroitiin tyylihistorialliseksi museoksi. Päärakennus avattiin yleisölle kesäkuussa 1967. Nykyisin kartanolinna toimii Museoviraston alaisena museona. Museovirasto julkaisi kohteen 350-vuotisjuhlavuonna 2005 kirjan Louhisaaresta. Kartano ja Askaisten kirkko muodostavat valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön[12].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuurne, Jouni & Frondelius, Satu: Louhisaaren opaskirja. 10. uudistettu painos. Helsinki: Museovirasto, 2011. ISBN 978-951-616-122-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kuurne & Frondelius, 2011, s. 12
  2. Kuurne & Frondelius, 2011, s. 14
  3. Kuurne & Frondelius, 2011, s. 61
  4. a b c Kuurne & Frondelius, 2011, s. 5
  5. a b c Kuurne & Frondelius, 2011, s. 7
  6. Kuurne & Frondelius, 2011, s. 8
  7. Kuurne & Frondelius, 2011, s. 11
  8. a b Kuurne & Frondelius, 2011, s. 15
  9. a b c d e f g h i Kuurne & Frondelius, 2011, s. 16
  10. a b c d e f g h i j Hemgård, Gretel (vast. suunnittelija): Louhisaatentie – MT 1932 – Puukujanteen kunnostus- ja hoitosuunnitelma, s. 3–4. Museovirasto, 2004. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 30.10.2016).
  11. Sarvilahden kartano ympäristöineen Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 23.10.2016.
  12. a b Louhisaaren kartano ja Askaisten kirkko Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 1.10.2010.
  13. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Louhisaaren kartano (rakennusperintörekisteri) Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 6.2.2014. Museovirasto. Viitattu 25.10.2016.
  14. a b c d Kuurne & Frondelius, 2011, s. 19
  15. Louhisaari: Arkkitehtuuri Museovirasto. Viitattu 27.10.2016.
  16. a b c d e f g h i j Kuurne & Frondelius, 2011, s. 17
  17. a b c Kuurne & Frondelius, 2011, s. 6
  18. a b Kuurne & Frondelius, 2011, s. 21
  19. a b Kuurne & Frondelius, 2011, s. 22–23
  20. Kuurne & Frondelius, 2011, s. 24
  21. a b c Kuurne & Frondelius, 2011, s. 24–25
  22. a b c d e f g h Kuurne & Frondelius, 2011, s. 26–27
  23. a b c d e Kuurne & Frondelius, 2011, s. 30–33
  24. a b c d e f g h i Kuurne & Frondelius, 2011, s. 34–36
  25. a b c d e f Kuurne & Frondelius, 2011, s. 37
  26. a b c d e Louhisaari: Omistajat Museovirasto. Viitattu 23.10.2016.
  27. Kuurne & Frondelius, 2011, s. 62
  28. Fleming af Liebblitz: Tab. 5 (Runeberg.org) Svenska Adelns Ättar-Taflor. 1858. Stockholm: P. A. Nordstedt & Söner. Viitattu 23.10.2016. (ruotsiksi)
  29. Lempisaaren kartano Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 27.10.2016.
  30. a b c d e f g h i Kuurne & Frondelius, 2011, s. 39–40
  31. a b c Kuurne & Frondelius, 2011, s. 38–39
  32. a b c d e f Kuurne & Frondelius, 2011, s. 46–47
  33. a b c d Kuurne & Frondelius, 2011, s. 48–49

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lounatvuori, Irma ja Knapas, Marja Terttu: Louhisaaren kartano: suku ja rälssi – säteri ja kirkko. Helsinki: Museovirasto, 2005. ISBN 951-616-128-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]