Satyyrit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Satyyri ja mainadi, pala attikalaisesta punakuviokulhosta, n. 510–500 eaa., Louvre.

Satyyrit (m.kreik. Σάτυροι, Sátyroi) ovat kreikkalaisessa mytologiassa miespuolisia luonnonhenkiä, jotka vaeltavat metsissä ja vuoristossa. Heidät kuvattiin puolittain eläimiksi, joilla on pukin sarvet sekä vuohen jalat ja häntä. Siten niillä on paimenjumala Panin piirteitä.[1]

Sanan satyros alkuperäksi arvellaan sanaa tityros, joka tarkoittaa oinasta. Vanhempia satyyrejä kutsuttiin yleensä sileeneiksi, kun taas nuoremmat tunnettiin nimellä satyriskoi. Satyyrien suvun kantaisänä pidetään Silenosta, ja heidän sanotaan olevan Hermeen poikia.[2]

Satyyrit ovat toisaalta ihmisen vihollisia, toisaalta halukkaita etsimään seksuaalisia nautintoja nymfien ja najadien kanssa. Yliaktiivisesta sukupuolivietistä on käytetty nimeä satyriasis.[1]

Homeros ei mainitse satyyreita lainkaan, mutta Hesiodos viittaa heihin monikossa ja kuvaa heitä kelvottomiksi ja hyödyttömiksi.

Satyyrit taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin satyyrit kuvailtiin antiikin kreikkalaisessa taiteessa ja kirjallisuudessa karkeamuotoisiksi ihmishahmoiksi, joskin heillä oli pienet sarvet ja pukin tai hevosen häntä. Satyyrit esitettiin usein päihtymyksen jumala Dionysoksen seuralaisiksi, jotka kantoivat viinimaljoja ja thyrsos-sauvoja. Kreikkalaisissa Dionysioksen juhlissa esitettiin karkeita ilveilyjä eli satyyrinäytelmiä, joista sana satiiri on kehittynyt.[1] Viimeistään Rooman valtakunnan aikana satyyreihin sekoittui vaikutteita fauneista, jolloin satyyreille ilmestyivät myös pukinjalat ja päähän ajoittain jopa täysikokoiset oinaansarvet. Samalla satyyrien muodot kuitenkin pyöristyivät ja inhimillistyivät.

Satyyri ja nymfejä William-Adolphe Bouguereaun maalauksessa vuodelta 1873.

Antiikin satyyrikertomuksiin sisältyvät usein lemmenseikkailut tai niiden yritykset nymfien kanssa villeine tansseineen ja takaa-ajoineen. Taiteessa satyyrit esitetään usein korostetusti irstailijoina ja seksuaalisesti kiihottuneina, mutta kun barokki ja klassismi ottivat satyyrit uudelleen aiheena mukaan taiteeseen, tällaiset piirteet olivat jo tyystin hävinneet.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Hans Biedermann: Suuri symbolikirja, s. 328–329. Suom. Pertti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.
  2. Theoi Project: Satyroi.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta satyyri.
Tämä mytologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.