Suomen metsätalous

Aurattua metsää Karstulassa.

Suomen metsätalous käsittelee Suomen valtion alueella harjoitettavaa metsätaloutta. Suomessa on metsää noin 230 000 neliökilometriä eli 78 prosenttia pinta-alasta. Metsien osuus pinta-alaan suhteutettuna on Euroopan valtioista suurin ja maailman valtioista kymmenes.

Suomen metsien lajimäärä ei ole suuri. Yleisimmät puut ovat mänty (50 %), ja metsäkuusi (30 %). Muita yleisiä lajeja ovat hieskoivu, rauduskoivu, kotipihlaja, haapa, harmaaleppä, tervaleppä, raita ja kataja. Etelä-Suomessa esiintyy myös jaloja lehtipuita (metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni, vuorijalava ja kynäjalava).

Metsänhoitoyhdistyksien pakkojäsenyys poistui vuoden 2014 alussa ja metsänhoitomaksun kerääminen veromuotoisena poistui vuoden 2015 alusta.

Kasvaneet puut myydään puunostajille, joita ovat muun muassa metsäyhtiöt. Puuta käytetään yleisimmin sellun- ja paperinvalmistuksen raaka-aineena sekä puutavaran tuotannossa. Puusta voi tehdä myös puupolttoaineita, kuten polttopuita ja pellettejä. Tähän tarkoitukseen käytetään yleensä puuta, joka ei käy teollisuuden käyttöön esimerkiksi pienen läpimitan tai huonon runkomuodon vuoksi. Myös hakkuutähteet, eli oksat ja kapeat latvukset, kannot kootaan usein energiakäyttöön.

Rahatalous

Metsätalous on sanansa mukaisesti taloudellista toimintaa, jolla tuotetaan uusiutuvaa raaka-ainetta metsäteollisuuden ja energiateollisuuden käyttöön. Hyvä metsänhoito takaa omistajalle parhaan puunmyyntitulon, koska sen ansiosta taloudellinen tulos on paras mahdollinen. Investointien kannattavuuslaskennassa käytetään yleisesti investointikustannusten diskonttausta eli tulevaisuudessa saatavien tulojen siirtämistä nykyaikaan.

Sadat tuhannet suomalaiset metsänomistajat saavat metsätaloudesta merkittäviä tuloja. Vuonna 2018 bruttokantorahatuloja laskettiin saatavan 2,66 miljardia euroa, mistä yksaityisten metsänomistajien osuus oli yli 2,3 miljardia euroa.

Suunnittelu

Metsänhoidon järjestelmällisyyttä helpottaa metsäsuunnitelma. Se sisältää kartan metsäalueesta, metsäalueen jaon kuvioihin, käsittelyehdotukset kullekin kuviolle sekä ennusteen metsikön tulevasta kasvusta, kehityksestä sekä tuotoksesta. Kuviolla tarkoitetaan metsikköä, joka on iältään, puulajiltaan ja kasvupaikkatyypiltään samankaltaista, eli jolle voidaan ehdottaa yhtä ja samaa käsittelyvaihtoehtoa. Kuviot on numeroitu. Metsänhoidolliset toimenpiteet tehdään aina koko kuviolle ja kuvioittain. Metsäsuunnitelma ei ole pakollinen. Se tehdään yleensä noin kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, mutta suositellaan päivitettäväksi tätä lyhyemmällä aikavälillä.^lähde?

Uudistaminen

Metsänhoitoon kuuluu maanmuokkaus ja puiden istutus, kylvö tai luontaisen uudistumisen odottaminen, taimikon perkaus ja hoito, ensiharvennus, harvennus ja lopuksi päätehakkuu. Päätehakkuun jälkeen huolehditaan uuden puuston syntymisestä joko istuttamalla taimia tai jättämällä siemenpuita hakkuualueelle. Uusien taimien nousu siemenistä tehostuu, jos metsämaan pintarakenne rikotaan, jotta siemenpuiksi jätetyistä puista karisevat siemenet päätyisivät suoraan kivennäismaahan. Metsälaki (1093/1996) määrittelee, kuinka tiheäksi taimikko tulee perustaa ja missä ajassa uusi metsä on saatava kasvamaan hakkuun jälkeen.

Ojitus ja metsäautotiet

Metsätalouteen kuuluvat myös soistuvien metsien ja soiden ojitus ja kunnostusojitus, sekä metsäautoteiden rakentaminen ja niiden kunnossapito. Metsäautotieverkosto on Suomessa maailman tiheimpiä, ja sen rakentamista on tuettu ja tuetaan verovaroin metsätalouden kannattavuuden parantamiseksi. Ojituksia Suomessa on tehty runsaimmin 1970-luvulla. Suometsien kasvatuksen ekologinen kestävyys on viime aikoina asetettu kyseenalaiseksi, sillä turpeen ravinnevarat hiipuvat karuimmilla suotyypeillä nopeasti. Tuhkalannoitus on todettu tehokkaaksi tavaksi lisätä ravinteita turvemaille.

Neuvonta

Metsänomistajan neuvojaksi ja toimenpiteiden tekijäksi on perustettu metsänhoitoyhdistyksiä. Samoja tehtäviä suorittavat myös monet yritykset. Valtion viranomaisina toimivat alueelliset metsäkeskukset neuvovat, ohjaavat ja valvovat metsissä tapahtuvaa taloudellista toimintaa.

Metsän rinnakkaiskäyttö

Suomessa on yleisenä tavoitteena, että metsätalouden harjoittaminen ei estäisi metsien rinnakkaiskäyttöä. Metsän rinnakkaiskäyttö tarkoittaa sitä, että metsää voidaan hyödyntää yhtä aikaa monella eri tavalla. Samaa metsää voi olla mahdollista hyödyntää yhtä aikaa esimerkiksi puuntuotantoon, marjastukseen ja virkistykseen. Virkistyskäyttäjät suosivat talousmetsiä, koska niihin pääseminen on suhteellisen helppoa kattavan metsäautotieverkoston ansiosta. Talousmetsissä on sallittu kattavammin erilaiset käyttömuodot, kuin suojelualueilla. Matkailualueilla matkailuyritykset tekevät usein metsänomistajan kanssa yhteistyötä matkailureittien suunnittelussa ja sopivat lumipeitteisten metsäautoteiden käytöstä esimerkiksi safarien järjestämiseen. Rinnakkaiskäytön monipuolisuuden vuoksi valtion talousmetsiä kutsutaan monikäyttömetsiksi.

Metsätalouden kestävä kehitys

Suomen metsätaloudessa tapahtui raju käänne 1990 -luvulla, kun metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemiseen herättiin. Tästä alkoi monimuotoisuustyö, joka jatkuu edelleen. Metsälaki, luonnonsuojelulaki, sertifiointi, luonnonhoidon koulutukset, uudet toimintamallit ja kevyemmät hakkuutavat ja maanmuokkaukset ovat saaneet talousmetsien monimuotoisuuden hyvään kehitykseen. 2019 julkaistu uhanalaisarviointi (punainen kirja) paljasti, että talousmetsien osalta uhanalaisella lajistolla menee paremmin, kuin millään muulla alueella. Metsälajien määrä oli vähentynyt vuodesta 2010 yli 5 % kaikista uhanalaisista. Suomen metsätaloudessa otetaan laajasti huomioon kaikki kestävän kehityksen osa-alueet.^lähde?

Ekologinen kestävyys

Ekologinen kestävyyden huomioiminen on tullut metsätalouteen viime vuosikymmeninä. Nykyisissä metsänhoidon suosituksissa on 1990-luvulta lähtien pyritty ohjaamaan metsänomistajia käsittelymenetelmiin, joista koituisi vähemmän haittaa metsäluonnolle ja sen monimuotoisuudelle. Nykyiset suositukset sisältävät monipuolisesti erilaisia käsittelytapoja, joilla voidaan muun muassa parantaa monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä hakkuiden yhteydessä. Suosituksia on tehty erilaisiin olosuhteisiin ja eri lajeja ajatellen. Esimerkiksi riistametsänhoidolle on omat suosituksensa. Tätä kutsutaan talousmetsien luonnonhoidoksi. Metsälaki ja -asetus (1200/1996) sekä Luonnonsuojelulaki (1096/1996) ja -asetus (160/1997) määrittelevät vaaditun luonnonhoidon minimitason.

Talousmetsä on puuntuotannollista aluetta, jossa ihmisen toiminta vaikuttaa myös metsän lajistoon. Muutokset metsäelinympäristöissä arvioidaan ensisijaiseksi uhanalaisuuden syyksi 733 lajille ja uhanalaisista lajeista lähes kolmasosa elää metsissä. Yleisimpiä muutosten syitä ovat metsien uudistamis- ja hoitotoimet sekä vanhojen metsien, kookkaiden puiden ja lahopuun väheneminen. Metsien elinympäristöistä uhanalaisia lajeja löytyy etenkin erilaisista lehtometsistä ja vanhoista metsistä.

Metsälajistolle arvokasta lahopuuta ei talousmetsissä juuri esiintynyt aiemmin, mutta nykyään metsätaloustoimissa pyritään lisätään lahopuuta aktiivisesti mm. säästöpuuryhmien, kuolleiden puiden jättämisellä metsään sekä tekopökkelöiden tekemisellä. Lahopuun määrä toimii hyvin luonnon monimuotoisuutta kuvaavana indikaattorina, sillä kaikista metsälajeista joka neljäs on lahopuusta riippuvaisia ja uhanalaisista metsälajeista joka kolmas. Lahopuun määrän väheneminen on merkittävin metsissä elävien lajien uhanalaisuuden aiheuttaja. Etelä-Suomen oloissa luonnonmetsien lahopuun määräksi on arvioitu 60–120 m³/ha ja koko maan suojelualueiden metsä- ja kitumaalla on lahopuuta keskimäärin 13 m³/ha. Talousmetsässä on lahopuuta vain 2–10 m³ hehtaarilla.

Luonnonhoidon laadun seurannan tulosten valossa talousmetsien luonnonhoito on 20 vuoden aikana heijastellut sille lainsäädännössä ja sertifioinnissa asetettuja kriteereitä. Toisaalta luonnonhoidon taso ei suosituksista ja neuvonnasta huolimatta ole 2000-luvun alusta lähtien parantunut, vaan taso on päinvastoin laskenut 2010-luvulla. Tarkastelujakson viimeisten viiden vuoden (2014–2018) aikana luonnonhoidon taso on määrällisissä muuttujissa keskimäärin noin 20 prosenttia heikompi kuin se oli 2000-luvulla, ja lähes 30 prosenttia heikompi kuin se on ollut parhaalla viisivuotisjaksolla aikavälillä 1998–2009.

Suomessa on käytössä kaksi metsätalouden sertifiointijärjestelmää: ympäristöjärjestöjen luoman Forest Stewardship Councilin FSC ja yleisempi PEFC, joka kattaa lähes kaikki Suomen metsät.

Taloudellinen kestävyys

Metsätalouden harjoittamisen taloudellinen kestävyys on pyritty ottamaan Suomessa huomioon jo 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Tämä tarkoittaa, että metsiä on pyritty käsittelemään siten, että tulevaisuuden hakkuumahdollisuudet eivät kärsi nykyhetken toiminnasta, vaan seuraavan kiertoajan päätyttyä puustoa olisi jälleen sama määrä hakattavaksi. Tavoitteena on voinut olla myös tasaiset hakkuutulot, mikäli metsämaata on omistettu niin paljon, että puustoa on voitu hakata ja uudistaa esimerkiksi viiden vuoden välein. Tällöin on käytetty normaalimetsän käsitettä, jolloin vuotuinen hakkuumäärä ei ylitä vuotuista kasvua, ja kaikkia ikäluokkia edustavia metsiköitä on tilalla yhtä paljon.^lähde?

Sosiaalinen kestävyys

Sosiaalinen kestävyys on ensisijaisesti paikallisen väestön työmahdollisuuksien lisäämistä ja kunnan tulojen muodostumista yhteiskunnallisten palveluiden järjestämiseksi. Metsien virkistyskäyttö kuuluu metsätalouden sosiaaliseen kestävyyteen. Monissa maissa metsien käyttö virkistykseen on kiellettyä ilman maanomistajien lupaa, mutta Suomessa on voimassa jokamiehen oikeudet, jotka takaavat kaikille oikeuden liikkua metsissä.^lähde?

Kulttuurinen kestävyys

Metsätalouden kulttuuriseen kestävyyteen on määritelty kuuluvaksi muun muassa uskonnon harjoittaminen. Monilla alkuperäiskansoilla on metsissä pyhiä paikkoja ja rituaaleja, jotka suoritetaan metsissä. Metsistä saadaan myös monia perinteisiä lääkeaineita sekä rituaalimenoissa käytettäviä kasveja. Metsän katoaminen tai rakenteen muuttuminen voi uhata kulttuurin olemassaoloa, mikäli sen harjoittamisen edellytykset katoaisivat. Kulttuuriperintökohteiden suojeleminen metsätalouden toimenpiteiden yhteydessä on yleisin tapa suojella kulttuuriperintöä. Pyyntikuoppien, tervahautojen ja rakennusten raunioiden päältä poistetaan puusto juuriston aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi ja kohteen ympäriltä katkaistaan puut noin kahden metrin korkeudelta merkiksi kulttuuriperintökohteesta.^lähde?

Metsälaki

Uusi metsälaki tuli voimaan 2014. Ympäristöjärjestöjen voimakkaan painostuksen vuoksi aiemmin voimassa olleet uudistamisrajat poistuivat laista. Uudistuksen tarkoitus oli antaa mahdollisuus ns. jatkuvan kasvatuksen hakkuiden tekemiseen laillisesti. Seurauksena oli myös ennenaikaiset hakkuut, koska Metsälaki ei enää rajoita avohakkuita keskenkasvuisissa metsissä.

Katso myös

• Suomen luonto
• Suomen metsäteollisuus
• Suomen maatalous
• Metsäala
• Metsätyyppioppi
• Metsänhakkuu
• Metsätieteet Suomessa

Kirjallisuutta

• Outi Rantala: Metsä matkailukäytössä - Etnografinen tutkimus luonnossa opastamisesta. Acta Universitatis Lapponiensis 217. Lapin yliopistokustannus: Rovaniemi 2011. ISBN 978-952-484-492-5. ISSN 0788-7604.
• Hyvämäki, Touko (toim.) (2002): Tapion Taskukirja. Helsinki: Metsälehti Kustannus Oy. ISBN 952-5118-32-0
• Huikari, Olavi: Arktisten metsien kasvun ihme. Helsinki: Terra cognita, 1998. ISBN N 952-5202-21-6.
• Anssi Niskanen (toim.): Menestyvä metsäala ja tulevaisuuden haasteet ISBN 952-5118-71-1
• Ari Lehtinen ja Pertti Rannikko (toim.): Leipäpuusta arvopaperia ISBN 952-5118-62-2
• Jari Hynynen, Sauli Valkonen ja Satu Rantala (toim.): Tuottava metsänkasvatus ISBN 952-5118-72-X
• Tyrväinen, Liisa ym. (toim.): Hyvinvointia metsästä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014. ISBN 978-952-222-587-0.

Aiheesta muualla

• Luonnonvarakeskus (Luke): Suomen metsät 2012 -raportti