Tämä on hyvä artikkeli.

Suomalainen elokuva

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Elokuva Suomessa
Finland film clapperboard.svg
Suomalaiset elokuvat vuosikymmenittäin
1900- ja 1910-luku
1920-luku
1930-luku
1940-luku
1950-luku
1960-luku
1970-luku
1980-luku
1990-luku
2000-luku
2010-luku
2020-luku
Muut luettelot
Kadonneet elokuvat
Kalleimmat elokuvat
Katsotuimmat elokuvat
Sotaelokuvat

Suomessa on tehty elokuvia 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä lähtien. Elokuvat olivat alussa joko lyhyitä dokumentteja tai näytelmäelokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät tulivat usein teatterin piiristä. Suomalaiset elokuvavalmistamot saivat teollisen luonteen 1930-luvulla, ja 1940-luvulla monet elokuvista keräsivät jopa 400 000–1 000 000 katsojaa. Elokuvien suuri yleisösuosio jatkui 1950-luvun loppupuolelle saakka. Näitä menestyksen vuosikymmeniä on kutsuttu suomalaisen elokuvan ”kulta-ajaksi”. 1960-luvun yhteiskunnan rakennemuutoksen ja television saapumisen myötä elokuvien katsojamäärät romahtivat ja elokuvien tuotantomäärät kokivat aallonpohjan 1970-luvulla. 1980-luvulla katsojaluvut alkoivat vähitellen kohota, notkahtivat 1990-luvun lamassa, jonka jälkeen ne kääntyivät jälleen kasvuun. 2010-luvulla yksittäinen suomalainen elokuva saavutti, lähes 50-vuoden tauon jälkeen, miljoonan katsojan rajan Tuntematon sotilas -elokuvan kolmannen filmatisoinnin myötä.

Suomalainen elokuvatuotanto on nykyisin hyvin riippuvainen julkisesta tuesta ja Suomen elokuvasäätiö on lähes aina mukana pitkien elokuvien rahoituksessa. Elokuva-alan merkittävimmät palkinnot Suomessa ovat Jussit, joita on jaettu vuodesta 1944. Suomen suurin elokuvatapahtuma on Helsingissä järjestettävä, vuonna 1988 perustettu, Rakkautta ja anarkiaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autonomian ajan yksittäiset elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiettävästi ensimmäinen suomalainen elokuvajuliste vuodelta 1897, tilaajana Oskar Alonen.

Suomalaisen elokuvakulttuurin lähtökohdaksi on katsottu ranskalaisten Lumièren veljesten elokuvien esityksien aloittaminen Helsingissä 28. kesäkuuta 1896. Seuraavien kymmenen vuoden aikana elokuvat levisivät erityisesti kiertävien esitysten ansiosta.[1] Tunnetuin esittäjistä, ”operatööreistä” kuten elokuvahistorian termi kuuluu, oli Oskar Alonen, jonka kiertue vuonna 1899 kattoi koko maan. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elokuvateatterien määrä eri paikkakunnilla alkoi kasvaa.[2] Ensimmäisten joukossa paikkansa vakiinnutti vuonna 1904 toimintansa aloittanut Maailman Ympäri -elokuvateatteri. Sen omisti valokuvaamo Atelier Apollon perustaja Karl Emil Ståhlberg, joka oli tehnyt ensimmäiset avaukset elokuvien esittämiseksi jo 1800-luvun lopulla.[3] Gustaf Nordinin omistama Kinematograf International Lundqvistin liikepalatsissa Helsingissä oli vielä sitäkin vanhempi, mutta Nordin teki vararikon jo vuonna 1902.[2][4]

Elokuvien vakiintuneiden esityspaikkojen ja -mahdollisuuksien myötä syntyi myös tarve suomalaiseen elokuvatuotantoon. Elokuvakiertuieiden pitäjät käyttivät kinematografia, joka oli sekä elokuvaprojektori että elokuvakamera. Niinpä he saattoivat kuvata esityspaikkakunnalla itse, kehittää filmin ja sitten esittää se saman tien. Helsingin Sirkusmaneesissa tilapäisesti toiminut American Bioscope oli ensimmäinen elokuvia Suomessa valmistanut yhtiö. Vuodenvaihteen 1904–1905 molemmin puolin Helsingissä esityksiä järjestänyt yritys esitti teatterissaan dokumenttielokuvia, joita se oli itse kuvannut kaupungissa. Ne eivät ole säilyneet nykypäivään.[5][6] Ensimmäisestä Suomessa tuotetusta elokuvasta ei ole täyttä varmuutta, mutta se on mahdollisesti voinut olla Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla (1904).[7]

Autonomian aikana Suomessa tehtiin yhteensä 25 fiktioelokuvaa, joista kaikki ovat sittemmin tuhoutuneet. Yli puolet näistä elokuvista olivat Hjalmar V. Pohjanheimon perustaman Lyyra Filmi -yhtiön tuottamia.[8] Muita merkittäviä autonomian ajan elokuvatuotantoyhtiöitä olivat: Atelier Apollo, Maat ja Kansat, Finladia Film sekä Nordiska Biograf Kompaniet Fernander & Hallseth.[1]

Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli käsikirjoituskilpailun tuloksena syntynyt, Louis Sparren ja Teuvo Puron ohjaama Salaviinanpolttajat (1907). Sen tavoin muutkin ensimmäiset näytelmäelokuvat olivat tyypillisesti lyhyitä komedioita. Ainoa autonomian ajan näytelmäelokuva, josta on säilynyt yksittäisiä kohtauksia on Teuvo Puron ohjaama Sylvi (1913), joka on myös ensimmäinen suomalainen pitkä (yli 37 minuutin pituinen)[9] näytelmäelokuva.[1] Yli tunnin mittaisia näytelmäelokuvia tehtiin kolme: Kun onni pettää (1913), Salainen perintömääräys (1914) ja Eräs elämän murhenäytelmä (1916).[1] Dokumentaarisia, ei-fiktiivisiä lyhytelokuvia tehtiin autonomian ajalla ainakin 327 kappaletta, joista hieman yli 20 on säilynyt nykypäivään.[8]

Paras säilynyt näyte autonomian ajan lyhytelokuvista on vuonna 1911 Berliinin matkamessuille valmistunut elokuva Finland. Elokuva oli Atelier Apollon tuotanto ja sen tilaajana toimi Suomen matkailuyhdistys. Lähes puolen tunnin kokonaisuus on syntynyt noin 30 lyhytelokuvasta.[10][11]

Myös suomalainen elokuvajournalismi otti ensiaskeleensa autonomian ajalla, jolloin julkaistiin ensimmäiset suomalaiset elokuvalehdet. Bio-lehdestä ilmestyi kaksi näytenumeroa vuonna 1910,[12] Biograafilehti ilmestyi suomen- ja ruotsinkielisinä versioina vuonna 1915[13][14] ja toinen Bio-nimeä kantanut lehti ilmestyi vuonna 1916.[15]

Autonomian ajan katsotuimmista suomalaisista elokuvista ei ole olemassa tilastoja, mutta elokuvien esityskertojen perusteella ajan suosituin elokuva oli Sylvi, jonka lisäksi suosittuja olivat Salaviinanpolttajat, Kun onni pettää sekä Kaarle Halmeen ohjaama Nuori Luotsi (1913).[1]

Suomalainen näytelmäelokuva ei koskaan kehittynyt teolliseen mittakaavaan autonomian ajalla, sillä Venäjällä määrättiin Ensimmäisen maailmansodan takia vuonna 1916 voimaan elokuvien kuvauskielto. Sodan vuoksi myös Konrad Tallrothin ohjaaman Eräs elämän murhenäytelmä -elokuvan esittäminen kiellettiin kokonaan. Suomalaisten dokumenttielokuvien kuvaaminen käynnistyi uudelleen maaliskuussa 1917,[16] mutta näytelmäelokuvien tuotanto heräsi henkiin vasta Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen vuonna 1919.[1]

Suomalainen elokuva syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden perustaja Erkki Karu (vas.) ja Eino Kari vuonna 1927.

Suomen elokuvatuotanto ei vielä vakiinnuttanut asemaansa autonomian aikana. Suomalaisen elokuvateollisuuden rakentamisen näkökulmasta 1920-luvun tärkein elokuvatuotantoyhtiö oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo, jonka nimi muutettiin vuonna 1921 Suomi-Filmiksi. Suomi-Filmi tähtäsi heti perustamisestaan korkealle, sillä sen tavoitteena oli tuottaa elokuvia teollisessa mittaluokassa. Se tuottikin vuosien 1919–1929 välisenä aikana 26 pitkää elokuvaa, joka kattaa lähes puolet aikakauden tuotannoista.[17] Yhtiön johtajan Erkki Karun (1887–1935) panos oli ratkaiseva sekä taiteellisesta että yritystoiminnan näkökulmasta. Karun suomalaiskansallinen linja on nähtävissä hänen ohjauksissaan Nummisuutarit (1923) ja kansainvälistäkin arvostusta saaneessa elokuvassa Koskenlaskijan morsian (1923) sekä armeijaa propagoineessa trilogiassa, jonka muodostivat Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934).[18]

Elokuva-ala laajeni jo 1920-luvun alussa sanomalehtien arvosteluihin, joita tehtiin yleensä nimimerkin suojissa. Vuonna 1921 Suomeen perustettiin ensimmäinen pitkäikäinen elokuvalehti Filmiaitta, jota julkaistiin vuosina 1921–1932.[17][19] Toinen tärkeä 1920-luvulla perustettu lehti oli Suomi-Filmin Elokuva-lehti, joka ilmestyi vuosien 1927–1931 välisenä aikana.[20] Sana elokuva oli keksitty suomen kieleen vuonna 1927. Muita tohtori Artturi Kanniston keksintöjä olivat sanat elokuvateatteri ja valkokangas.[21] Sitä ennen puhuttiin ”elävistä kuvista”, ”elävistä valokuvista”, ”filminäytelmistä” ja ”valkoisesta kankaasta”.

Suomalainen animaatioelokuva sai lähtölaukauksensa vuonna 1924, jolloin Turkulainen Lahyn-Filmi julkaisi Yrjö Nybergin ohjaaman suomen ensimmäisen animaation Aito sunnuntaimetsästäjä.[17] Elokuvasta on säilynyt nykypäivään noin 2-minuuttinen katkelma.[22] Toinen varhainen suomalainen animaatioelokuva oli sittemmin tuhoutunut, Ola Fogelbergin ensimmäinen Pekka Puupää -elokuva Vaimo on viisaampi kuin mies (1927).[23]

Suomalainen elokuva oli 1920-luvulla leimallisesti kansainvälistä. Jäger ei ollut ainoa ulkomaalainen toimija Suomen elokuva-alan alkuvaiheissa. Jo 1920-luvulla yleisölle tulivat tutuiksi monet ulkomaalaistaustaiset elokuvantekijät kuten Valentin Vaala ja Teuvo Tulio. Vaala oli venäläistä sukua ja Teuvo Tulion, eli Theodor Thugain, sukujuuret veivät Venäjälle ja Latviaan.[24][25][26] Jäger oli saksalainen, ja ensimmäisen näytelmäelokuvan kuvaaja Frans Engström oli muuttanut Ruotsista Suomeen.[27][28] Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomeen saapui Viron ensimmäisen näytelmäelokuvan ohjannut Theodor Luts.[29][30] Muita keskeisiä ohjaajia 1920-luvulla olivat Kalle Kaarna sekä kirjailija Juhani Ahon pojat, suomalaisen dokumentaarielokuvan pioneereihin laskettavat Heikki Aho ja Björn Soldan.[31]

Ulkomaalaisten suuresta osuudesta huolimatta elokuvien aiheet löytyivät useimmiten suomalaiselta maaseudulta. Poikkeuksia oli oikeastaan vain kolme: Erkki Karun komedia Suvinen satu (1925), Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin kansainvälisyyttä tavoitellut Elämän maantiellä (1927) ja Carl von Haartmanin jännityselokuva Korkein voitto (1929). Von Haartmanin ura oli muutenkin kansainvälinen. Hän eli yläluokkaista elämää, valmisti yhteistyöelokuvia välillä myös epäonnistuen saksalaisissa hankkeissa, ja hän oli lisäksi aiemmin toiminut jonkin aikaa Hollywoodissa William Wellmanin sotilasneuvonantajana parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneessa kuuluisassa lentosotaelokuvassa Siivet (1927).[32] 1920-luvulla toiveita herättävää laajaa kansainvälistä levitystä sai ensi kerran jo vuonna 1911 kuvattu, mutta teknisistä syistä silloin vaille julkista esitystä jäänyt Anna-Liisa. Vuoden 1922 version, joka myytiin Ruotsiin, Norjaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ohjasivat jo Salaviinanpolttajissa mukana olleet Teuvo Puro ja Jussi Snellman. Anna-Liisan kuvaajana toimi Karun Suomeen löytämä Kurt Jäger.[33][27]

Kansainvälisen pääoman tulolla oli kansallisen elokuvayrittämisen kannalta myös riskinsä. Elokuvien esittäminen Suomessa oli vuosina 1926–1928 vaarassa joutua suurten kansainvälisten elokuvatoimistojen valtaan. Ruotsalaisen Gustaf Molinin hanke tyssäsi kuitenkin saksalais-amerikkalaisen kartellin kaatumiseen kesällä 1928. Sen jälkeen suuret amerikkalaiset yhtiöt perustivat Suomeen oman toimistonsa, ja saksalaisen UFA:n edustus tuli suomalaisille yhtiöille, vuodesta 1933 lähtien Adams-Filmille. Molinin Oy Kosmos-Filmi ja siihen kuuluneet elokuvateatterit jatkoivat olemassaoloaan vielä pitkään.[34]

Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta 1920-luvulta: propaganda-, järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. 1920-luvun tärkein lyhytelokuvavalmistamo oli Suomi-Filmi, jonka johtajan Erkki Karun merkittävin menestys oli juuri dokumenttielokuvassa. Vuosikymmenen puolessa välissä perustettu Aho & Soldan valmisti vielä samana vuosikymmenenä useita pitkiä dokumentteja Suomen teollisuudesta ja maa- ja metsätaloudesta. Vuonna 1922 maailmanmarkkinoille saatettiin ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyönä valmistama Finlandia (1922), kansakuntaa mainostava propagandafilmi, joka osoittautui maailmanmenestykseksi. Sillä on laskettu olleen yli kuusi miljoonaa katsojaa eri puolella maailmaa. Yli puolitoistatuntisesta elokuvasta on säilynyt nykypäivään vain murto-osa.[35]

Vuosien 1919-1929 välisenä aikana Suomessa tehtiin yhteensä 56 pitkää elokuvaa, joista 12 oli dokumentteja. Aikakauden katsotuin elokuva oli esityskertojen perusteella Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923). Muita suosittuja elokuvia olivat niinikään Karun ohjaamat: Nummisuutarit (1923), Myrskyluodon kalastaja (1924) ja Meidän poikamme (1929), Teuvo Puron Anna-Liisa (1922), Jalmari Lahdensuon Pohjalaisia (1925), Axel Slanguksen ja Wilho Ilmarin Tukkijoella (1928) sekä Kalle Kaarnan ohjaamat Miekan terällä (1928) ja Työn sankarilaulu (1929).[17]

Elokuvateollisuuden aika alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen elokuvateollisuus syntyi varsinaisesti 1930-luvulla, jonka kuluessa se kasvoi korkealaatuiseksi viihdealaksi. Vuosikymmenellä Suomessa tuotettiin yhteensä 98 pitkää elokuvaa, joista 7 oli dokumentteja. Aikakaudella eniten elokuvatuotantoja teki Suomi-Filmi, joka tuotti 33 elokuvaa. Suurimman kilpailijan se sai vuonna 1933 perustetusta Suomen Filmiteollisuudesta, joka tuotti 25 elokuvaa. Yhtiön perustajana toimi Suomi-Filmiltä riitaisissa merkeissä lähtenyt Erkki Karu. Karu menehtyi vuonna 1935 ja Suomen Filmiteollisuuden uudeksi johtajaksi nousi Toivo Särkkä. Muita merkittäviä 1930-luvulla toimineita tuotantoyhtiöitä olivat muun muassa Adams-Filmi, Aho & Soldan, Fennica-filmi, Adams-filmi sekä Eloseppo.[36]

Eräs leimallinen piirre 1930-luvun elokuvatuotannoissa oli elokuvateollisuuden siirtyminen mykkäelokuvien kaudesta äänielokuvan aikaan. Ensimmäiset pitkät äänielokuvat Suomessa olivat vuonna 1931 ilmestyneet Jaakko Korhosen Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sekä Yrjö Nybergin ”Sano se suomeksi”. Samana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen kokonaan äänielokuvana tehty, Erkki Karun Tukkipojan morsian.[36]

Tärkeimpiä 1930-luvulla aloittaneita elokuvalehtiä olivat vuonna 1932 ensi kertaa ilmestyneet Suomen kinolehti[37] ja Elokuva-aitta[38] sekä vuodesta 1937 lähtien ilmestynyt Elokuvalukemisto.[39]

Myös suomalainen elokuvakerhotoiminta sai varsinaisen alkunsa 1930-luvulla, jolloin Helsinkiin perustettiin vuonna 1934 elokuvakerho Filmistudio Projektio. Kerhossa esitettiin muun muassa Valtion filmitarkastamon kieltämiä elokuvia, joihin kuului esimerkiksi Josef von Sternbergin Sininen enkeli (1930). Kiellettyjä elokuvia voitiin näyttää, koska kerhon elokuvanäytökset olivat suljettuja tilaisuuksia. Kerhon jäsenistöön kuuluivat muun muassa Alvar Aalto, Erik Blomberg, Nyrki Tapiovaara, Teuvo Tulio sekä Valentin Vaala.[40]

Vuonna 1934 Risto Orko ohjasi peräti miljoonan, siis silloin joka neljännen, suomalaisen katsojan saavuttaneen elokuvan Siltalan pehtoori.[41] Suomi-Filmin johdossa Karun lähdön jälkeen vuonna 1933 aloittanut Orko palkkasi yhtiöön korkeatasoisia ohjaajia ja antoi heille suuret vapaudet luovuuteen. Ensimmäinen ja pitkäaikaiseksi osoittautunut kiinnitys oli Valentin Vaala, joka osoittikin monipuolisuutensa maalaisdraamoissa, melodraamoissa ja kaupunkikomedioissa. Häntä seurasivat Orvo Saarikivi, Ilmari Unho ja Wilho Ilmari. Vastaavasti Toivo Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus oli maalaismaisempi ja teki sarjatuotantoa. Kansanomainen komiikka nousi 1930-luvulla esille tähtinään Aku Korhonen ja Uuno Laakso. Vastaavasti nähtiin suuria romanttisia tähtiä kuten Regina Linnanheimo, Helena Kara ja Irma Seikkula sekä suurimpina Tauno Palo ja Ansa Ikonen.[42] Toinen 1930-luvun menestyneimmistä elokuvista, joka sai myös arviolta noin miljoona katsojaa oli Valentin Vaalan ohjaama Juurakon Hulda (1937).[36]

1930-luvun loppupuolella elokuvayhtiöiden suomalaiskansallinen linja ylsi myös nationalistisiin aatedraamoihin, joista tunnetuimmat olivat Toivo Särkän ohjaama Helmikuun manifesti (1939) sekä Risto Orkon ohjaamat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). Näihin voidaan lisätä myös monipuolisen sensuurikohtalon jo sotavuosina saanut Kalle Kaarnan Isoviha (1939). Nämä elokuvat joutuivat ainoina sotaa edeltävän ajan elokuvina esityskieltoon sodan jälkeen, sillä ne arveltiin poliittisesti vihamieliseksi suhteessa venäläisiin ja Neuvostoliittoon.[43]

Aikakauden menestyneimpien elokuvien, Siltalan pehtoorin ja Juurakon Huldan lisäksi muita hyvin menestyneitä elokuvia 1930-luvulla olivat Valentin Vaalan Vaimoke (1936) ja Niskavuoren naiset (1938), Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaamat Kuin uni ja varjo (1937), Rykmentin murheenkryyni (1938), Helmikuun manifesti (1939) sekä Jumalan tuomio (1939), Risto Orkon Jääkärin morsian (1938), Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) ja Wilho Ilmarin Seitsemän veljestä (1939).[36]

Suomalaisen elokuvan niin sanottu ”kultakausi” katkesi talvisodan syttymiseen marraskuussa 1939.

Aatedraamoista sodan elokuvaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä -elokuvan kuvaukset kesällä 1946. Vaunussa Reino Häkälä ja Tauno Palo.

Toinen maailmansota pysäytti suomalaisen elokuvatuotannon talvisodan ajaksi. Suomen sotavuosien 1939–1945 välisenä aikana valmistuneet elokuvat saivat kuitenkin valtaisan kansansuosion, sillä monet huvit olivat sota-aikana kiellettyjä ja elokuvat toivat ihmisille vaihtelua sota-ajan arkeen. Esimerkiksi välirauhan aikana valkokankaille saatettu romanttinen elokuva Kulkurin valssi (1941) keräsi vuoden 1945 loppuun mennessä yli 1 200 000 katsojaa[44] ja sai myöhemmin horjumattoman maineen suomalaisena elokuvaklassikkona. Muita suosittuja sota-ajan elokuvia olivat romanttiset pukudraamat Kaivopuiston kaunis Regina (1941) sekä Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) ja jopa elokuvasarjaksi kasvanut, ydinperheen tapahtumia kuvaava Suomisen perhe -sarja. Suomen Filmiteollisuus valmisti sarjaan 1950-luvun loppuun mennessä kuusi elokuvaa. Useimmat niistä olivat Orvo Saarikiven ohjaamia.[45]

Nationalististen aatedraamojen kaltaisia poliittisluonteisia elokuvia sodan aikana ei montaa ilmestynyt. Risto Orkon Armas J. Pullan hahmoihin perustuvat Ryhmy ja Romppainen -elokuvat (Ryhmy ja Romppainen, 1941 ja Jees ja just 1943) jäivät hänen viimeisiksi ohjaustöiksi lukuun ottamatta vuonna 1980 valmistunutta neuvostoyhteistyössä tehtyä elokuvaa Tulitikkuja lainaamassa. Erityisesti on kuitenkin mainittava Ilmari Unhon Suomi-Filmin 25-vuotisfilmiksi ohjaama Kirkastettu sydän (1943), jonka isänmaallisuus herätti tunteita omana aikanaankin. Sodan jälkeen televisioesityksissä niitä arvosteltiin paatoksellisena sotapropagandana.[46]

Sota-ajan elokuvien enemmistö oli kuitenkin enimmäkseen komedioita tai romanttisia tunteita välittäviä elokuvia.[43] Elokuvien painopisteinä olivat sosiaalisen identiteetin ja seksuaalisuuden tarkastelu.[47] Aikakauden kuuluisimpia näyttelijöitä olivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti.[48][49]

Vuonna 1944 Elokuvajournalistit r.y. lanseerasi elokuva-alan tunnustuspalkinnon, Jussin, josta tuli myöhemmin tärkein Suomessa jaettava elokuva-alan palkinto. Nimensä palkinto sai kaksi kertaa filmatun Pohjalaisia-elokuvan päähenkilöltä Jussilta.[50]

Sodan jälkeen elokuvien tuotannollinen tilanne muuttui, elokuvatuotannot kallistuivat, raakafilmistä oli yleisesti pulaa ja myös elokuvien katsojaluvut vähenivät muiden huvitusmuotojen vapautuessa sodanaikaisista kielloista. Sodan jälkeen kuitenkin myös monet pientuottajat, kuten Adams Filmi ja Teuvo Tulio palasivat elokuvatuotantojen pariin. [45]

Sodan jälkeen kevyet aiheet saivat rinnalleen joukon varsin vakavia ongelmaelokuvia. Ongelmaelokuva on tyypillinen sodanjälkeinen lajityyppi monissa kansallisissa elokuvakulttuureissa. Eri maissa se sai omia painotuksiaan ja sen mukaisesti nimiä, joista tunnetuimmat olivat neorealismi (Italia), dokumentaarinen neorealismi (Ranska), ongelmaelokuva (Iso-Britannia) ja film noir (Yhdysvallat). Suomalaiset ongelmaelokuvat käsittelivät rikoksia, alkoholismia, avioeroja, sukupuolitauteja, lapsettomuutta, vapaita seksuaalisuhteita, mielenterveysongelmia, itsemurhia ja esimerkiksi sodan jälkiseurauksiin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä sosiaalisia ongelmia. Esimerkkejä sodanjälkeisistä ongelmaelokuvista ovat Toivo Särkän Nuoruus sumussa (1946) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Synnin jäljet (1946) ja Tuhottu nuoruus (1947). Olojen vapauduttua myös elokuvaohjelmisto keventyi. Suosittuja lajityyppejä olivat muun muassa komedialliset hupailut, perinteiset tukkilaiselokuvat ja sodan yli jatkuneet sotilasfarssit.[51][52]

1940-luvulla Suomessa tuotettiin yhteensä 177 pitkää elokuvaa, joista 8 oli dokumentteja. Elokuvatuotantoja hallitsivat Suomen Filmiteollisuus, joka tuotti 78 elokuvaa sekä Suomi-Filmi joka sai valmiiksi 48 elokuvaa. Kolmanneksi tuotantojen määrässä kipusi vuonna 1942 perustettu Fenno-Filmi, joka tuotti yhteensä 17 elokuvaa. 1940-luvun pientuottajia olivat Adams Filmi (4 elokuvaa), Teuvo Tulio (5 elokuvaa) sekä vuonna 1941 perustettu Valo-Filmi, joka tuotti 3 elokuvaa.[45]

1940-luvun suosituimpia elokuvia olivat edellä mainittujen lisäksi Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama Runon kuningas ja muuttolintu (1940), Särkän Suotorpan Tyttö (1940), Nortan Yövartija vain... (1940), Ossi Elstelän Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1940), Teuvo Tulion Unelma karjamajalla (1940) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Puck (1942), Valkoiset ruusut (1943) ja Rosvo-Roope (1949). Lisäksi aikakauden suosituimpia elokuvia olivat myös Ilmari Unhon Kirkastettu Sydän (1943), Risto Orkon ohjaamat Kyökin puolella (1940) ja Ryhmy ja Romppainen (1941) sekä Valentin Vaalan ohjaukset Varaventtiili (1942), Dynamiittityttö (1944) ja Linnaisten vihreä kamari (1945).[45]

Kulta-ajan viimeinen vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edvin Laine ohjasi kaikkien aikojen katsotuimman suomalaisen elokuvan Tuntematon sotilaan (1955).

1950-luvulla elokuvatuotantojen olosuhteet paranivat Suomessa raakafilmipulan päätyttyä. Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi saivat kilpailijakseen kolmannen suuren elokuvatuotantoyhtiön, Fennada-Filmin, joka syntyi Adams Filmin ja Fenno-Filmin yhdistyttyä. 1950-luku oli Suomessa elokuvatuotantojen määrän perusteella tuotteliain vuosikymmen, jolloin pitkiä elokuvia valmistui yhteensä 219 kappaletta, joista 11 oli dokumentteja. Vuosikymmenen alussa Suomen elokuvatuotanto oli jopa väkilukuun suhteutettuna maailman suurinta. 1950-luvulla tuotetuista elokuvista Suomen Filmiteollisuus tuotti 99 kappaletta, Fennada-Filmi 46 ja Suomi-Filmi 30. Pienempiä tuottajia olivat muun muassa Kansan Elokuva, Veikko Itkonen, Maunu Kurkvaara ja Teuvo Tulio.[53]

1950-luvun huippuohjaajiksi nousivat edellisellä vuosikymmenellä debytoineet Edvin Laine, Matti Kassila ja Hannu Leminen.[54] Kansainvälisesti tunnetuimmaksi ohjaajaksi nousi kuitenkin riippumattomana elokuvantekijänä toiminut Erik Blomberg (1913–1996). Hän oli ollut Nyrki Tapiovaaran tuottaja ja kuvaaja jo 1930-luvulla. Hänen oma uransa sai kansainvälistä ulottuvuutta Lapin mytologiaan perustuvan Valkoinen peura -elokuvan (1952) myötä, joka oli vuonna 1953 mukana Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa ja voitti siellä parhaan taruaiheisen elokuvan palkinnon.[55] Elokuva voitti myös vuonna 1957 Yhdysvalloissa jaettavan parhaan vieraskielisen ulkomaisen elokuvan Golden Globe -palkinnon.[56] Blombergin ura jatkui klassikkofilmatisoinneilla, Maria Jotunin teokseen perustuvalla elokuvalla Kun on tunteet (1954) sekä Aleksis Kiven näytelmään pohjanneella elokuvalla Kihlaus (1955).[57] Kansainvälistä menestystä jatkoi Matti Kassilan ohjaama Elokuu (1956), joka oli myös ehdokkaana Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa vuonna 1957.[58]

1950-luvun suurin yleisömenestys oli vuonna 1955 julkaistu, Väinö Linnan romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas, jonka ohjasi Edvin Laine. Elokuva sai heti ensimmäisenä esitysvuotenaan yli 2 miljoonaa katsojaa.[53] Elokuvasta on tullut myöhemmin suomalaisuuden ja sota-ajan ikoni, sillä se esitetään perinteisesti Ylen televisiokanavilla jokaisena itsenäisyyspäivänä. Tuntematon sotilas on yhä kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa,[59] ja se sai menestystä myös ulkomailla. Yhtiölleen Suomen Filmiteollisuudelle elokuva kuitenkin koitui kohtalokkaaksi, sillä verotussyistä uuteen tuotantoon ohjatut voittorahat johtivat suureen elokuvien määrään, mutta heikentyneeseen laatuun.[60]

Elokuvateknologian murros jatkui 1950-luvulla, jolloin tuotettiin ensimmäiset suomalaiset pitkät värielokuvat. Ensimmäinen niistä oli Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuudelle ohjaama Juha (1956), jota seurasivat Valentin Vaalan Suomi-Filmille ohjaama Nummisuutarit (1957) ja Fennadan Kulkurin masurkka (1958), jonka ohjaajana toimi Aarne Tarkas.[53]

Maailmalla oli aiemmin herännyt huoli vanhojen elokuvien säilymisestä jälkipolville, sillä käytössä ollut nitraattifilmi oli erittäin tulenarkaa.[61] Suomeen perustettiinkin vuonna 1957 Suomen elokuva-arkisto, jonka perustamishankkeen yhtenä tärkeimpänä puuhamiehenä oli Jörn Donner.[62][63]

Lisää muutoksia 1950-luvun elokuvakentälle toi television saapuminen sekä Yleisradio, joka aloitti vuonna 1958 televisiolähetykset nimellä Suomen televisio.[64] Myös Suomen akateeminen elokuvakoulutus sai alkunsa vuonna 1959, kun Taideteolliseen oppilaitokseen perustettiin Kamerataiteen osasto, johon kuului sekä elokuvan, että valokuvan koulutuslinjat.[65]

Suurin 1950-luvulla Suomalaista elokuvaa kohdannut tragedia tapahtui 27. heinäkuuta vuonna 1959, jolloin Helsingissä sijainneella Adams-Filmin pääkonttorilla syttyi tulipalo. Palossa tuhoutuivat 13:ta suomalaisen elokuvan viimeiset tunnetut kopiot. Tuhoutuneiden elokuvien joukossa olivat muiden muassa Teuvo Tulion 3 varhaista ohjausta: Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) sekä Kiusaus (1938), 6 Kalle Kaarnan elokuvaa ja 2 Uuno Eskolan elokuvaa. Joistain palossa tuhoutuneista elokuvista on myöhemmin löytynyt katkelmia.[61][66]

Tuntemattoman sotilaan ohella muita 1950-luvulla menestyneitä elokuvia olivat musikaalit: Ville Salmisen ohjaama Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), Jorma Nortimon ohjaama ensimmäinen rillumarei-elokuva Rovaniemen markkinoilla (1951), Hannu Lemisen ohjaama Kesäillan valssi (1951) ja Thure Bahnen ohjaus On lautalla pienoinen kahvila (1952). Lisäksi suosittuja olivat erilaiset komediat, kuten Matti Kassilan Radio tekee murron (1951) sekä Isän vanha ja uusi (1955). Elokuvakomediasarjojen pituusennätyksen puolestaan teki Suomen Filmiteollisuuden Pekka ja Pätkä -sarja, jota tehtiin yhteensä 13 elokuvaa, joista 12 1950-luvulla.[53]

1950-luvulla huippunsa saavuttanut suomalainen elokuvatuotanto alkoi vähitellen hiipua, osittain television saapumisen vuoksi ja vanha studiojärjestelmä romahti seuraavan vuosikymmenen aikana.

Suomalainen elokuva romahtaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta vuonna 1964.

1960-luvun alussa kolme suomalaista elokuvien suurtuotantoyhtiötä olivat kaikki toiminnassa, ja varsinkin Suomen Filmiteollisuus tuotti suuren määrän elokuvia, joiden laatu oli heikkoa. Lisäksi elokuvat myytiin televisiolle ja katsojat näkivät ne ilmaiseksi omilta kotisohviltaan, jolloin elokuvateattereiden katsojamäärät romahtivat. Murroksen keskellä näyttelijät menivät vuosina 1963–1965 lakkoon, jonka seurauksena amatöörinäyttelijät miehittivät heikkotasoiset elokuvat. Suomalaiset elokuvantekijät eivät myöskään osanneet tehdä aikakauteen sopivaa tuoretta tuotantoa, eikä Suomessa ollut vielä elokuville valtion tukijärjestelmää,[67] lukuun ottamatta vuonna 1961 perustettua valtion elokuvapalkintoa, joka myönnettiin jälkikäteen laadukkaiksi koetuille elokuville.[68]

Näiden seurauksena suomalainen studioelokuva romahti ja studioista suurin, Suomen Filmiteollisuus, ajautui vuonna 1965 konkurssiin. Esiin astui uusi pientuottajien sukupolvi ja elokuva modernisoitui. Myös valtion elokuvapalkinnosta muodostui merkittävä kannustin, joka auttoi uusia elokuvantekijöitä alalle.[68] 1960-luvulla aloittaneita ohjaajanimiä olivat muun muassa Erkko Kivikoski, Aito Mäkinen, Jaakko Pakkasvirta, Spede Pasanen, Eino Ruutsalo, Risto Jarva, Mikko Niskanen sekä Jörn Donner, joka tosin ohjasi ensimmäiset pitkät elokuvansa Ruotsissa.[69]

Suomalaisen elokuvan ahdingon helpottamiseksi perustetiin vuonna 1969 Suomen elokuvasäätiö. Elokuvasäätiön tarkoituksena oli tukea suomalaisten elokuvien rahoittamista. Sen perustajina toimivat Opetusministeriö, Suomen elokuvateatterinomistajain liitto, Suomen filmivalmistajien liitto ja Suomen elokuvatoimistojen liitto. Mallia säätiölle antoivat muun muassa Ruotsiin ja Tanskaan 1960-luvun alkupuoliskolla perustetut Svenska Filminstitutet sekä Danske Filmfonden. Säätiön rahoitus muodostettiin säätiöverosta, joka kerättiin säätiösopimukseen liittyneiltä elokuvateattereilta. Teatterit maksoivat säätiölle 4 prosenttia lipputuloistaan sen toimintaa ja rahoitustukia varten.[70]

Suomi koki rakennemuutoksen vuosina 1965–1975, jolloin ihmiset muuttivat joukoittain maaseudulta kaupunkeihin sekä Ruotsiin. Samaan aikaan yhteiskunta vapautui seksuaalisesti, poliittisesti ja alkoholikulttuurin suhteen. Tämä yhteiskunnan vanhojen arvojen murtuminen näkyi myös elokuvissa ihmisten etsiessä itselleen uutta identiteettiä.[71]

Vuosikymmenen lopussa Edvin Laine ohjasi suurelokuvan Täällä Pohjantähden alla (1968), joka sai suuren yleisösuosion, mutta oli kuvakirjamainen. Elokuvan taloudellisen menestyksen ansiosta sen tuotantoyhtiö Fennada-Filmi pystyi kuitenkin jatkamaan toimintaansa seuraavalle vuosikymmenelle.[67]

1960-luvulla valmistui yhteensä 121 pitkää elokuvaa. Suurin tuottaja oli konkurssistaan huolimatta edelleen Suomen Filmiteollisuus, joka tuotti 37 elokuvaa. Seuraavana oli Maunu Kurkvaaran Kurkvaara-Filmi, joka tuotti 13 elokuvaa. Vanhat studiosuuruudet Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi jatkoivat edelleen toimintaansa, vaikka niidenkin tuotantomäärät romahtivat. Suomi-Filmi tuotti 1960-luvulla 12 elokuvaa ja Fennada 11. Vuosikymmenellä syntyneistä pientuottajista suurin oli FJ-Filmi, joka tuotti 7 elokuvaa. Sitä seurasivat Filminor 6:lla elokuvalla sekä Filmituotanto Spede Pasanen, joka tuotti 5 elokuvaa.[68]

1960-luvun katsotuin elokuva oli ylivoimaisesti Edvin Laineen ohjaama Täällä Pohjantähden alla, joka sai yli miljoona katsojaa. Seuraavana katsojaluvuissa oli Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966), jolle katsojia kertyi noin 700 000. Muita suosittuja elokuvia olivat Spede Pasasen, Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen yhdessä ohjaama Millipilleri (1966), Virtasen ohjaamat Pähkähullu Suomi (1967) ja Noin 7 veljestä (1968) sekä Kokkosen ohjaus Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Näiden lisäksi hyvin menestyivät myös Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968), Jörn Donnerin Mustaa valkoisella (1968) sekä Sixtynine 69 (1969) ja Matti Kassilan ohjaamat Komisario Palmu -elokuvat: Komisario Palmun erehdys (1960), Kaasua, komisario Palmu! (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).[68]

Elokuva-ala elää pysähtyneisyyttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten elokuvien katsojaluvut 1972–2015.[72] Suomen elokuvasäätiö aloitti katsojalukujen keräämisen vuonna 1972. Tätä edeltäneet katsojaluvut ovat arvioita.

Suomalaista elokuva-alaa leimasi 1970-luvulla pysähtyneisyys. Yleiseurooppalaisen uusvasemmiston ideat löysivät tiensä poliittisiin lauluihin ja teattereihin[73] ja heijastuivat myös elokuvien aiheisiin sekä elokuva-alan järjestötoimintaan.[74] Televisio oli vienyt suomalaiset elokuvakatsojat ja oireellisesti, ehkäpä vuosikymmenen kehutuin elokuva, Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) julkaistiin alun perin neliosaisena tv-sarjana, josta myöhemmin leikattiin lyhyempi elokuvaversio.[75][76] Koko suomalaisen elokuva-alan heikoin tuotantovuosi oli 1974, jolloin nähtiin ainoastaan kaksi uutta pitkää elokuvaa: Seppo Huunosen Karvat ja Ere Kokkosen Viu-hah hah-taja.[73] Merkittävä uusi suomalaisen elokuvan virstanpylväs saavutettiin vuonna 1979, jolloin valmistui Suomen ensimmäinen pitkä animaatioelokuva, Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin ohjaama pala-animaatio Seitsemän veljestä.[77]

Vuonna 1961 perustettu valtion elokuvapalkinto uudelleennimettiin vuonna 1970 elokuvatuotannon laatutueksi ja sen maksutapa muuttui vuosikymmenen aikana vähitellen jälkituesta ennakkoon maksettavaksi tueksi.[74]

Harvoja järjestelmällisesti menestyksellisiä elokuvia 1970-luvulla tuotti Spede Pasanen, jonka tuotannot kannattelivat koko Suomen elokuvateatterikenttää. Spede näytteli aluksi itse komedioidensa pääosissa, mutta keskittyi myöhemmin uuteen luomukseensa, Vesa-Matti Loirin näyttelemään Uuno Turhapuroon.[75]

1970-luvulla Suomessa tehtiin yhteensä 80 pitkää elokuvaa, mikä oli pienin tuotantomäärä mykkäelokuvien kauden jälkeen. Suurin tuotantoyhtiöistä oli Jörn Donner Productions, joka tuotti 13 elokuvaa. Saman määrän elokuvia tuotti Spede Pasanen, mutta useiden eri tuotantoyhtiöidensä kautta. Seuraavaksi suurimmat tuotantoyhtiöt olivat Filminor, joka tuotti 9 elokuvaa sekä FJ-Filmi, joka tuotti 7 elokuvaa. Leimallinen piirre vuosikymmenelle oli tuotantoyhtiöiden runsas määrä. Niitä oli yhteensä 40, joista suuri osa tuotti vain yhden elokuvan.[74]

1970-luvulla Suomen elokuvasäätiö aloitti elokuvien tarkkojen katsojalukujen keräämisen. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973), joka keräsi hieman yli 709 000 katsojaa. Vuosikymmenen katsotuimpien elokuvien joukkoon lukeutuivat myös Risto Jarvan Loma (1976) sekä Edvin Laineen ohjaukset Akseli ja Elina (1970), Viimeinen savotta (1977) sekä Ruskan jälkeen (1979). Katsotuimpien elokuvien joukkoa hallitsivat kuitenkin määrällisesti Spede Pasasen tuotannot, joita kärkikymmenikössä oli peräti viisi: Uuno Turhapuro (1973), Professori Uuno D. G. Turhapuro (1975), Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976), Häpy Endkö? (1977) sekä Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979). [74]

Arvaamaton vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia 1970-luvulta 1990-luvulle. Uuno-elokuvia tehtiin yhteensä 20. Kuvassa niistä suosituimman, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) -elokuvan juliste.[78]

1980-luvulla suomalaisten elokuvien tuotantomäärät kasvoivat Suomen elokuvasäätiön onnistuneen toiminnan myötä. Lisärahoitusta elokuvatuotannoille tuli myös televisiosta. Elokuvasäätiö ja Yleisradio tekivät vuonna 1984 sopimuksen, jossa Yleisradio sopi ostavansa ennakkoon tietyn määrän elokuvasäätiön tukemista elokuvista. 1980-luku toi suomalaiselle elokuvakentälle myös suuren joukon uusia ohjaajia. Vuosikymmenellä esikoisohjauksensa tehneitä henkilöitä oli noin 40, muun muassa Matti Ijäs, Aki Kaurismäki, Mika Kaurismäki, Jaakko Pyhälä sekä Lauri Törhönen.[79]

Vuosikymmenellä nähtiin myös Suomen ensimmäinen elokuva-alan todellinen kansainvälinen läpimurto, kun Renny Harlin raivasi tiensä Hollywoodiin suurten elokuvatuotantojen ohjaajaksi Jäätävä polte (1986) -elokuvansa avulla. Valtion elokuvatarkastamo ehti jo aluksi kieltää kokonaan elokuvan esittämisen vedoten elokuvan raakuuteen sekä sen potentiaalisiin haittavaikutuksiin valtion ulkopoliittisille suhteille, mutta hyväksyi sen pitkällisen valituskierroksen sekä elokuvaan tehtyjen leikkausten myötä.[79] Lisäksi kansainvälistä menestystä saavutti suomen siihen asti kallein elokuva, Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää (1980), joka oli mukana Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa vuonna 1981.[80][81] Kuriositeettina voidaan mainita lisäksi, että Jörn Donner kävi noutamassa Ingmar Bergmanin elokuvan Fanny ja Alexander (1982) saaman parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon vuonna 1983.[82]

1980-luvulla perustettiin myös kaksi merkittävää elokuvafestivaalia. Aki ja Mika Kaurismäki sekä Anssi Mänttäri perustivat vuonna 1986 yhdessä Sodankylän kunnan kanssa Sodankylän elokuvajuhlat.[83] Vuonna 1988 Helsinkiin puolestaan perustettiin nykyisin Suomen suurimmaksi elokuvafestivaaliksi noussut Rakkautta ja Anarkiaa.[84][85]

1980-luvulla tuotettiin yhteensä 158 pitkää elokuvaa, joista 15 oli dokumentteja.[79] Parhaimpana tuotantovuotena, vuonna 1984, tuotettiin 30 elokuvaa, joka oli yhtä paljon kuin tuotantojen ennätysvuonna 1955. Toisaalta elokuvien keskimääräiset katsojamäärät olivat hyvin alhaiset.[86] Eniten tuotantoja teki vuosikymmenen uusi tulokas Villealfa Filmproductions, joka tuotti 17 elokuvaa. Seuraavaksi eniten elokuvia tuotti Spede Pasanen, joka tuotti usean eri tuotantoyhtiönsä kautta yhteensä 16 elokuvaa. Reppufilmi teki yhteensä 11 elokuvaa, Visa Mäkinen 10 elokuvaa ja Skandia-Filmi 8 elokuvaa. 7 elokuvan tuotantomäärään ylsivät Filminor, Jörn Donner Productions sekä National-Filmi.[79]

Vuosikymmenen katsotumpien elokuvien listaa hallitsivat suvereenisti Spede Pasasen tuottamat Uuno Turhapuro -elokuvat, joita kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa oli peräti 7. Katsotuin elokuva oli Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984), joka keräsi hieman yli 750 000 katsojaa. Muut listalle yltäneet Uuno-elokuvat olivat: Uuno Turhapuron aviokriisi (1981), Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982), Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983), Uuno Epsanjassa (1985), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) sekä Uuno Turhapuro kaksoisagentti (1987). Muita katsotuimpia elokuvia olivat Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan, elämä! (1980), Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) sekä Pekka Parikan Talvisota (1989).[79]

Suomalaisen elokuvan uusi nousu 1990-luvun lopulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Pellonpää voitti vuonna 1992 Euroopan elokuva-akatemian jakaman parhaan miesnäyttelijän Felix-palkinnon elokuvasta Boheemielämää (1992). [87]

Suomalaisen elokuvan asema heilui rajusti 1990-luvulla. Suomen talous sukelsi vuosikymmenen alkupuolella lamaan, jonka seurauksena Suomen elokuvasäätiön jakamien tuotantotukien määrä laski merkittävästi ja elokuvien katsojamäärät suorastaan romahtivat.[88] Suomi liittyi vuonna 1995 Euroopan unioniin, mutta elokuvien aiheet pysyivät pääosin kansallisina, ilman mainittavia uusia vaikutteita manner-Euroopasta. Suomalaisissa elokuvissa näkyi myös television vahva vaikutus ja läsnäolo,[89] sillä televisio toimi yhä enenevissä määrin elokuvien rahoittajana.[88] Vuosikymmenellä nähtiin myös entistä ammattimaisemman ja kaupallisemman tuotantokulttuurin rantautuminen Suomeen.[89] Vuosikymmenen loppua kohti lama alkoi vähitellen hellittää ja katsojat löysivät jälleen takaisin elokuvien pariin.[88]

1990-luvun elokuvatuotantoja yleisesti kuvaavia piirteitä olivat uusien esikoisohjaajien suuri määrä sekä eri lajityyppejä edustavien elokuvien runsas tuotanto.[88] Vuosikymmenen kansainvälisesti menestynein elokuva oli Aki Kaurismäen ohjaama Kauas pilvet karkaavat (1996). Elokuva myytiin yli 20:een maahan ja se keräsi ulkomailla yli 500 000 katsojaa.[88] Kansainvälistä menestystä sai myös Matti Pellonpää, joka voitti Euroopan elokuva-akatemian jakaman parhaan miesnäyttelijän Felix-palkinnon Aki Kaurismäen elokuvasta Boheemielämää (1992).[87]

1990-luvulla pitkiä elokuvia tuotettiin yhteensä 178 kappaletta. Tämä luku sisältää tosin myös teatterilevityksen saaneita, televisiolle tehtyjä elokuvia. Dokumenttielokuvien tuotanto kasvoi merkittävästi edelliseltä vuosikymmeneltä 50:een elokuvaan. Eniten elokuvia tekivät Kinotuotanto sekä Villealfa Filmproductions, jotka molemmat tuottivat 13 elokuvaa. Spede Pasanen tuotti eri yhtiöilleen yhteensä 10 elokuvaa ja Filminor tuotti 9 elokuvaa. Jörn Donner Productions, Reppufilmi ja Kinotar tekivät kukin 8 elokuvaa, Epidem ja Sputnik 7 elokuvaa ja Ere Kokkonen Oy 6 elokuvaa. [88]

1990-luvun katsotuin elokuva oli Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie (1999), joka sai hieman yli 427 000 katsojaa. Kymmenen katsotuimman elokuvan listalle pääsi myös 2 Markku Pölösen ohjausta: Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998), Raimo O. Niemen Poika ja ilves (1998), Aleksi Mäkelän Häjyt (1999) sekä Timo Koivusalon Kulkuri ja Joutsen (1999). Määrällisesti Spede Pasasen Uuno Turhapuro -tuotannot olivat edelleen listan valtiaita. Tällä kertaa niitä oli siellä 4: Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (1990), Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991), Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti (1992) sekä Uuno Turhapuron poika (1993).[88]

Suomalainen elokuva uudella vuosituhannella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aki Kaurismäki voitti vuonna 2002 Cannesin elokuvajuhlilla ensimmäisenä suomalaisena festivaalin kakkospalkinnon, Grand Prix'n, elokuvasta Mies vailla menneisyyttä (2002).

2000-luvun koittaessa yleisö löysi jälleen suomalaisen elokuvan. Elokuvien katsojamäärät kasvoivat edelliseltä vuosikymmeneltä ja jotkin niistä päihittivät jopa ulkomaiset menestyselokuvat. Elokuvista tuli myös yleisellä tasolla entistä kaupallisempia.[90]

Suomalainen dokumenttielokuva keräsi 2000-luvulla merkittävää suosiota maailmalla. Tärkeimpiä aikakauden ohjaajia olivat muun muassa Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui, joiden dokumentti Seitsemän laulua tundralta (2000) huomioitiin laajalti ulkomailla sekä Pirjo Honkasalo, jonka ohjaama Melancholian kolme huonetta (2004) voitti lukuisia palkintoja kansainvälisillä festivaaleilla.[91] Lisäksi dokumenttielokuva sai Suomessa vuonna 2002 oman festivaalinsa, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäisen kerran DocPoint-festivaali.[92] Näiden lisäksi vuoden 2002 Jussi-gaalassa parhaalle dokumenttielokuvalle jaettava Jussi vakiintui omaksi palkintokategoriakseen.[90]

1950-luvulla Valkoisen peuran (1952) myötä alkanut suomalaiselokuvien kansainvälinen menestys Cannesin elokuvajuhlilla sai jatkoa Aki Kaurismäen voittaessa vuonna 2002 festivaalin kakkospalkinnon, Grand Prix'n, samana vuonna ilmestyneellä elokuvallaan Mies vailla menneisyyttä.[90] Tämän lisäksi Kati Outinen voitti elokuvajuhlien Parhaan naisnäyttelijän palkinnon.[93] Elokuva oli lisäksi myös Parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkintoehdokkaana vuoden 2003 Oscar-gaalassa.[90] Laajaa kansainvälistä huomiota sai myös kunnianhimoinen amatöörihanke Star Wreck: In the Pirkinning (2005), jota on ladattu internetistä noin yhdeksän miljoonaa kertaa. Se on kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva maailmalla.[94][95]

Suomen ensimmäinen pitkä tietokoneanimaatioelokuva, Keisarin salaisuus, valmistui vuonna 2006. Keisarin salaisuus polkaisi käyntiin animaatioelokuvien aikakauden: vuosina 2000-2013 Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea sai yhteensä 13 pitkää animaatioelokuvahanketta.[96][97]

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomessa tuotettiin yhteensä 169 pitkää elokuvaa, joista 38 oli dokumentteja. Suurimpaan tuotantomäärään ylsivät sekä Kinotar, että Solar Films, jotka molemmat tuottivat 14 elokuvaa. Seuraavina olivat MRP Matila Röhr Productions, joka tuotti 11 elokuvaa, Blind Spot Pictures, joka tuotti 10 elokuvaa, sekä Helsinki-filmi ja Kinoproduction 9:llä elokuvalla.[90]

2000-luvun kymmenen katsotuimman elokuvan listaa hallitsi Solar Films, joka sai listalle 5 elokuvaa: Eniten katsojia keräsi Aleksi Mäkelän ohjaama Pahat pojat (2003), joka sai yli 614 000 katsojaa. Myös Mäkelän kaksi muuta elokuvaa Matti (2003) sekä Rööperi (2009) menestyivät hyvin. Muut kärkikymmenikköön päässeet Solar Filmsin elokuvat olivat Aku Louhimiehen Levottomat (2000) sekä Lenka Hellstedtin Minä ja Morrison (2001). Seuraavaksi eniten elokuvia listalle sai Timo Koivusalo, taiteilijaelämäkertaelokuvillaan Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003). Muita vuosikymmenen katsotuimpien elokuvien listalle päässeitä elokuvia olivat Olli Saarelan Rölli ja metsänhenki (2001), Kaisa Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu (2002) sekä Juha Wuolijoen Joulutarina (2007).[90]

Suomalainen elokuva 2010-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017) oli ensimmäinen suomalainen elokuva lähes 50:een vuoteen, joka saavutti elokuvateattereissa miljoonayleisön.

2010-luvulla suomalaisen elokuvan suosio jatkui vahvana. Suomalaiset elokuvat keräsivät 25.4% koko vuosikymmenen elokuvateatterien kokonaiskatsojamäärästä. Kasvussa ollut trendi oli uusien naisohjaajien tulo alalle.[98] Vuosikymmenellä ensimmäisen pitkän elokuvansa tehneitä ohjaajanimiä olivat muun muassa: Maarit Lalli, Tiina Lymi, Marja Pyykkö ja Miia Tervo. Tärkeimpiä vuosikymmenellä kasvussa olleita tuotantoyhtiöitä olivat puolestaan Bufo, Elokuvayhtiö Aamu, Dionysos Films sekä Tuffi Films.[99]

Suomalaisen elokuvan kansainvälinen menestys jatkui, kun Selma Vilhusen ohjaama ja Kirsikka Saaren käsikirjoittama lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012) oli ehdokkaana parhaan lyhytelokuvan kategoriassa vuoden 2014 Oscar-gaalassa.[100] Samana vuonna Janne Kontkaselle myönnettiin niin sanottu ”tekniikan Oscar-palkinto”, eli Tiede- ja tekniikka -akatemiapalkinto, yhdysvaltalaisella DreamWorks-animaatiostudiolla yhdessä tiiminsä kanssa kehittämästään 3D-teknologiasta.[101][102] Näiden lisäksi Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies (2016) voitti vuoden 2016 Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -nimellä kulkevan kakkossarjan pääpalkinnon,[103] Aki Kaurismäki palkittiin vuonna 2017 Berliinin elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnolla elokuvasta Toivon tuolla puolen (2017)[104] ja Klaus Härön ohjaama Miekkailija (2015) oli vuonna 2016 parhaan ulkomaisen vieraskielisen elokuva Golden Globe -palkintoehdokkaana.[105]

Vuosikymmenen katsotuin suomalainen elokuva oli Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017), joka keräsi hieman yli 1 000 000 katsojaa. Edellisen kerran samaan oli yltänyt Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968) lähes 50-vuotta aikaisemmin. Seuraavana katsotuimpien elokuvien listalla olivat Taneli Mustosen ohjaama Luokkakokous (2015) sekä Dome Karukosken Mielensäpahoittaja (2014), jotka molemmat saivat hieman yli 500 000 katsojaa. Muita vuosikymmenen katsotuimpia elokuvia olivat Johanna Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliitto (2013), Dome Karukosken Napapiirin sankarit (2010), Teppo Airaksisen Napapiirin sankarit 2 (2015) sekä kansainvälisenä yhteistyönä tehty Angry Birds -elokuva (2016). Lisäksi suosittuja elokuvia olivat Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018) sekä lastenelokuvat: Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (2010), Risto Räppääjä ja yöhaukka (2016) ja Rike Jokelan ohjaama Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016).[106]

Suomalainen elokuva 2020-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2020-luku alkoi suomalaiselle elokuvalle murheellisissa merkeissä. Tammikuussa 2020 Suomeen ensi kertaa rantautuneen koronaviruspandemian myötä elokuvien ensi-iltoja siirrettiin laajalti maaliskuusta lähtien ja niiden katsojaluvut romahtivat elokuvateatterien sulkemisten ja henkilörajoitusten myötä.[107] Vuoden 2020 maaliskuun jälkeisistä ensi-illoista vain kaksi elokuvaa keräsi yli 100 000 katsojaa.[108] Valoa synkkyyden keskelle toi kuitenkin Juho Kuosmasen ohjaama Hytti nro 6 -elokuva (2021), joka voitti vuoden 2021 Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix -palkinnon.[109]

Lajityypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmari Unhon ohjaama ”Minä elän” (1946) on elämäkertaelokuva, joka kertoo Aleksis Kiven elämästä.

Elämäkertaelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Elämäkertaelokuva

Elämäkertaelokuva on suomalaiselle elokuvalle perinteikäs lajityyppi, joka kertoo yhden tai useamman todellisen henkilön elämästä. Useimmiten elämäkertaelokuvien päähenkilöt ovat kuuluisia henkilöitä, kuten taiteilijoita, poliitikkoja, tieteilijöitä tai muita julkisuuden henkilöitä. Elämäkertaelokuvat voivat olla totuudenmukaisia kuvauksia henkilön elämästä tai ne voivat olla fiktiivisiä kertomuksia, jotka perustuvat jollain tapaa päähenkilön elämään. Ajallisesti elämäkertaelokuvat voivat kattaa päähenkilön koko elämänkaaren tai ne voivat käsitellä vain jotain päähenkilön elämään liittyvää ajanjaksoa.[110]

Yleisesti elämäkertaelokuvat voidaan jakaa klassisen ja modernin kauden elokuviin. Klassisen kauden elokuvat kertovat yleensä historiallisista merkkihenkilöistä, jotka kuuluivat kansakunnan eliittiin. Klassisen kauden elämäkertaelokuvia ovat esimerkiksi Suomen ensimmäiset elämäkertaelokuvat: Kalle Kaarnan ohjaama Elinan surma (1938), joka kertoo Klaus Kurjesta ja Elina Finckestä sekä Roland af Hällströmin ohjaama Simo Hurtta (1940), joka kertoo isovihan aikana eläneestä verovoudista, Simon Affleckista. Moderni vaihe elämäkertaelokuvissa alkoi Toisen maailmansodan jälkeen. Eräs sen ominaispiirteistä on päähenkilöiden esittäminen ristiriitaisina hahmoina. Elämäkertaelokuvien henkilöhahmot myös laajenivat modernin vaiheen aikana historian merkkihenkilöistä julkisuuden henkilöihin sekä tavallisiin ihmisiin. Esimerkkejä modernin vaiheen suomalaisista elämäkertaelokuvista ovat: Matti Kassilan Päämaja (1970), jonka päähenkilö on Suomen sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim sekä Timo Koivusalon ohjaama Rentun ruusu (2001), joka kertoo laulaja Irwin Goodmanista.[110]

Iskelmäelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Iskelmäelokuva

Iskelmäelokuva on musikaalielokuvan alalajityyppi, joka sisältää iskelmämusiikkiesityksiä. Iskelmäelokuvia tehtiin Suomessa pääasiassa 1950-luvun lopulta 1960-luvulle. Ensimmäinen suomalainen iskelmäelokuva oli Jack Witikan ohjaama Suuri sävelparaati (1959). Se tehtiin esittelemään nuorisolle tuoreita iskelmämuusikoita sekä heidän levyjään. Elokuvassa esiintyviä laulajia ovat muun muassa Laila Kinnunen ja Brita Koivunen. Usein iskelmäelokuvat sisältävät kevyen elokuvaa eteenpäin kuljettavan juonen, joka nivoo eri iskelmäosuudet yhteen. Iskelmäelokuvien aika Suomessa oli varsin lyhyt, mutta ne myötävaikuttivat yleisesti suomalaisen nuorisokulttuurin syntyyn ja heijastuivat nuorison pukeutumiseen.[111]

Kulkurielokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulkurielokuva on suomalaisen elokuvan lajityyppi, jota ei juuri esiinny muissa maissa. Kulkurielokuvien alkupisteenä voidaan pitää Toivo Särkän ohjaamaa elokuvaa Kulkurin valssi (1941), joka sai innoituksensa J. Alfred Tannerin suomentamasta kappaleesta Kulkurin valssi, joka perustuu ruotsinkieliseen sävelmään Vandrarevalsen.[112][113] Kulkurielokuvat ovat romanttisia elokuvia, jotka käsittelevät usein yhteiskuntaluokkien eroja sekä vapauteen liittyviä teemoja.[112] Muita lajityypin edustajia ovat esimerkiksi Valentin Vaalan ohjaama Kulkurin tyttö (1952) sekä Roland af Hällströmin ohjaus Kuningas kulkureitten (1953).

Melodraama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Melodraama

Melodraama on lajityyppi, joka on peräisin teatterista, jossa sen nimi on alun perin tarkoittanut musiikin ja draaman yhdistämistä. Elokuviin liitettynä melodraama-nimellä on tarkoitettu eri aikoina erilaisia tyylejä. Aluksi sillä tarkoitettiin elokuvia, jotka sisälsivät jännittäviä tilanteita ja yllättäviä juonenkäänteitä. 1950-luvulta lähtien melodraamalla on elokuvien yhteydessä tarkoitettu tunteita korostavaa elokuvaa.[114]

Melodraama on suomalaisessa elokuvassa perinteikäs lajityyppi. Suomen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Teuvo Puron ohjaama Sylvi (1913) oli tyyliltään melodraama.[115] Eräs tunnetuimmista suomalaista melodraamaohjaajista oli Teuvo Tulio, jonka ohjaamia melodraamoja ovat muun muassa: Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Unelma karjamajalla (1940) sekä Rakkauden risti (1946).

Ensimmäisen rillumarei-elokuvan Rovaniemen markkinoilla (1951) näyttelijät: Esa Pakarinen, Reino Helismaa ja Jorma Ikävalko.
Kalle Kaarnan ohjaama Tukkijoella (1937) oli järjestyksessä toinen filmatisointi Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmästä.

Rillumarei[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rillumarei

Rillumarei-elokuvat ovat tyyliltään kevyitä musikaaleja ja komedioita, jotka pohjautuvat Suomessa sota-ajan jälkeen esiintyneeseen kupletti- ja revyyperinteeseen.[116] Rillumarei-elokuvissa iskelmämusiikki, vauhdikas juonenkuljetus sekä kansanomaisuus ovat tärkeässä osassa.[117] Niiden päähenkilö on useimmiten jätkä, joka on sivistymätön selviytyjäluonne.[116] Lajityyppi on saanut nimensä Jorma Nortimon ohjaaman Rovaniemen markkinoilla (1951) -elokuvan tunnuskappaleessa laulettavasta rumarillumarillumarei-kertosäkeestä.[118] Rillumarei-sana oli alun perin kriitikoiden käyttämä pilkkanimitys, mutta Suomen Filmiteollisuus nosti sen myöhemmin ylpeänä esille elokuvan Hei, rillumarei! (1954) -nimessä.[119]

Varsinaisia rillumarei-elokuvia tehtiin vain muutama ja niissä säveltäjänä toimi Toivo Kärki ja käsikirjoituksesta sekä laulujen sanoista vastasi Reino Helismaa. Lajityypille tunnusomaisia elementtejä esiintyy kuitenkin myös muiden tekijöiden elokuvissa. Rillumarei-elokuvat saivat elokuvakriitikoilta ilmestymisaikanaan murska-arvostelut, mutta toisaalta myös suuren yleisösuosion. Myöhemmin rillumarei-elokuvat ovat saavuttaneet kulttisuosiota.[117]

Sotilasfarssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sotilasfarssi

Sotilasfarssit ovat komediaelokuvia, joissa parodioidaan sotilaselämää. Lajityypillä on Suomessa pitkä perinne. Ensimmäinen suomalainen sotilasfarssi oli Hjalmar V. Pohjanheimon ohjaama lyhytelokuva Kun solttu-Juusosta tuli herra (1921).[120] Suomi-Filmi tuotti kolmiosaisen Ryhmy ja Romppainen -elokuvasarjan 1940- ja 1950-luvuilla. Lisäksi Fennada-filmi tuotti seitsemän elokuvan mittaisen sarjan sotilasfarsseja 1950-luvulla.[121] Myöhemmin sotilasfarssien perinnettä on jatkanut 1990-luvulla viisiosainen Vääpeli Körmy -sarja.

Tukkilaiselokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tukkilaiselokuva

Tukkilaiselokuva on suomalaiselle elokuvalle omaleimainen lajityyppi, joissa kuvataan tukkien uittoa jokia ja koskia pitkin hakkuualueilta tehtaille. Tukkilaiselokuville tunnusomaisia elementtejä ovat romanssit ja niistä aiheutuvat konfliktit, tukkisumien purkaminen sekä koskenlasku.[122]

Ensimmäinen suomalainen tukkilaiselokuva oli Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923).[123] Suosituimpia aiheita tukkilaiselokuville ovat olleet Johannes Linnankosken romaani Laulu tulipunaisesta kukasta sekä Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmä, joista molemmista on tehty useita filmatisointeja.[122]

Palkinnot ja tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dome Karukoski sai Jussi-palkinnon 2011.

Suomessa merkittävimmät elokuva-alan palkinnot jaetaan vuosittain Jussi-gaalassa. Jussit jakaa Filmiaura ry vuosittain parhaista saavutuksista suomalaisen elokuvan parissa. Jusseja on jaettu vuodesta 1944 lähtien.[50]

Suomessa järjestettävistä elokuvafestivaaleista eniten kävijöitä kerää Helsingissä järjestettävä Rakkautta ja anarkiaa, joka on parhaimmillaan saanut yli 60 000 katsojaa.[85] Suomen elokuvasäätiö tukee kahdeksaa kansallisesti merkittävää elokuvafestivaalia. Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin lisäksi tuettaviin festivaaleihin kuuluvat Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint, Espoo Ciné, Night Visions, Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali, Skábmagovat, Sodankylän elokuvajuhlat sekä Tampereen elokuvajuhlat.[124]

Elokuva-ala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talous ja yritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvatuotanto on kansantaloudellisesti Suomessa suhteellisen pieni ala. Vuonna 2017 se työllisti noin 2 500 henkilöä. Yleinen piirre alalla on töiden projektiluonteisuus sekä työskentely freelancerina tai yrittäjänä.[125]

Elokuva-ala on perinteisesti jakaantunut Suomessa tuotanto-, levitys- ja elokuvateatteriyhtiöihin. Tuotantoyhtiöt vastaavat elokuvan tuotantoprosessissa käsikirjoittamisesta valmiin materiaalin siirtämiseen levitettäväksi. Tuotantoyhtiöitä Suomessa oli vuonna 2017 noin 100.[125] Levitysyhtiöt puolestaan osallistuvat rahoitukseen ja vastaavat elokuvan markkinoinnista ja levittämisestä elokuvateattereihin ja tallennemyyntiin. Elokuvateatterit puolestaan saattavat elokuvat yleisön nähtäväksi. Digitalisoitumisen seurauksena esimerkiksi monilla tuotantoyhtiöllä on aiempaa parempi mahdollisuus levittää omia elokuviaan.[126] Tuotantoyhtiöt toimivat usein melko projektiluonteisesti, ja niiden liiketulos vaihtelee siksi paljon. Suomalaiset tuotantoyhtiöt ovat pääosin pieniä, joten yksittäisillä projekteilla on niille suuri vaikutus.[127] Levitysyhtiöt ovat taloudellisesti vakaampia kuin tuotantoyhtiöt, koska ne pystyvät hajauttamaan riskinsä useamman elokuvatuotannon pariin.[128] Suurimmat levittäjäyhtiöt vuonna 2020 markkinaosuuksineen olivat Nordisk Film (33 %), SF Film (30 %), Disney (12 %) ja Finnkino (8 %).[108]

Elokuvatuotanto ja rahoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen elokuvatuotanto on hyvin riippuvainen julkisesta tuesta. Varsinkin pitkät elokuvat ja dokumentit vaativat usein valmistuakseen tuotantotukea. Suomen elokuvasäätiö on lähes aina mukana rahoittamassa pitkien elokuvien tuotantoa. Elokuvasäätiön väitetään olevan rahoituspäätöksissään haluton ottamaan riskejä, joka johtunee jaettavan rahanmäärän pienuudesta.[129] Toinen tärkeä Suomalaisen elokuvan rahoittaja on televisio, joka ostaa usein elokuvien esitysoikeuksia ennakkoon.[79] Toisaalta joukkorahoitus on viime vuosina noussut vaihtoehdoksi elokuvatuotantojen julkiselle rahoitukselle.[130][131][132]

Työ elokuvatuotannoissa on pääasiassa projektiluonteista ja tuotantokohtaista. Yhtä pitkää elokuvaa tekee yleensä 50–300 hengen määräaikainen tuotantotiimi.[125] Suomessa elokuvatuotannot tehdään melko nopeasti. Kuvauspäiviä on yleensä noin 30–35. Vastaavasti Ruotsissa elokuvia kuvataan yleensä noin 50 päivän ajan ja muualla Euroopassa kuvaukset kestävät tyypillisesti 60–70 päivää.[133]

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvien tekeminen ja saattaminen katsojien ulottuville on pitkä prosessi, johon osallistuu monissa eri ammateissa toimivia henkilöitä. Korkeakouluopetusta niihin annetaan Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa teatterityön ohjelmassa, sekä Lapin yliopiston audiovisuaalisen mediakulttuurin ohjelmassa. Koulutusta on tarjolla myös ammattikorkeakouluissa sekä toisen asteen oppilaitoksissa.[125]

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) on opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalaan kuuluva virasto, jonka tehtäviä ovat suomalaisten elokuvien sekä radio- ja televisio-ohjelmien pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville sekä niihin liittyvä tutkimustoiminta ja mediakasvatus. KAVI ylläpitää myös Elonet-verkkopalvelua, joka sisältää elokuvatietokannan ja elokuvien suoratoistopalvelun.[134][135][136]

KAVI järjestää myös elokuvaesityksiä useilla paikkakunnilla,[137] ylläpitää Helsingissä toimivia Kino Regina[138] ja Kino Tulio[139] -elokuvateattereita sekä tarjoaa radio- ja televisio-ohjelmiin liittyvää tietopalvelua.[140] Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista löytyy myös elokuva-aiheinen erikoiskirjasto.[141]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alanen, Aku: There’s no business like.... Tieto&Trendit, 2008, nro 3. Helsinki: Tilastokeskus. Artikkelin verkkoversio (html) Viitattu 21.1.2016.
  • Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava: Suomen elokuva-arkisto, 2005. ISBN 951-1-12705-5.
  • Kaarninen, Pekka: Kotimaisen elokuvan maamme-kirja. Vantaa: Avain, 2018. ISBN 978-952-304-160-8.
  • Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. ISBN 978-951-858-084-6.
  • Kolehmainen, Katja., Jaalivaara, Janne., Talvitie, Arttu., Viertola Asta., Westman, Marika: Digitalisoitumisen vaikutus elokuva-alan kannattavuuteen ja toimintatapoihin elokuvateatterijakelussa Suomessa. Aalto yliopisto kauppakorkeakoulu, Suomen elokuvasäätiö, 2013.
  • Laine, Kimmo ym. (toim.): Unelmatehdas Liisankadulla – Suomen Filmiteollisuus OY:n tarina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. ISBN 978-951-858-059-4.
  • Salmi, Hannu: Kadonnut perintö – näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-346-4.
  • Sedergren, Jari, 100 vuotta dokumenttielokuvaa, Mitä-Missä-Milloin 2005, Otava 2005.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1907–1916 Elonet. 2013. Viitattu 26.8.2021.
  2. a b Heikki Myyryläinen, Mikkeli-seura, Internetix: Sata vuotta eläviä kuvia Suomessa ja Mikkelissä Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma. Viitattu 9.9.2021.
  3. Ståhlberg, Karl Emil (1862–1919) Kansallisbiografia. Viitattu 21.1.2016.
  4. Suomalaisen elokuvan historiaa Yle Vintti. Viitattu 30.1.2016.
  5. Silius Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa AVEK. 2004. Kopiosto. Viitattu 21.1.2016.
  6. Varhaisen elokuvan dokumentaarisuus Elokuvapolku. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 30.1.2016.
  7. Salmi, s. 21.
  8. a b Salmi, s. 11-12.
  9. Suomen kansallisfilmografia - Mikä on pitkä elokuva? Elonet. Viitattu 27.8.2021.
  10. Ilkka Kippola ja Jari Sedergren: Finland (1911) – ensimmäinen matkailuelokuva Suomesta journal.fi.
  11. Finland Elonet. Viitattu 28.8.2021.
  12. Bio Kansalliskirjasto - Digitaaliset aineistot. 1910. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.8.2021.
  13. Biograafilehti Kansalliskirjasto - Digitaaliset aineistot. 1915. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.8.2021.
  14. Biograftidning Kansalliskirjasto - Digitaaliset aineistot. 1915. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.8.2021.
  15. Bio Kansalliskirjasto - Digitaaliset aineistot. 1916. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.8.2021.
  16. Outi Hupaniittu: Kuviteltu vuosien 1916–1919 katkos ja kesä 1918 – suomalaisen elokuva-alan varsinainen kohtalonhetki Lähikuva 1/2018. Viitattu 11.9.2021.
  17. a b c d Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1919–1929 Elonet. 2013. Viitattu 27.8.2021.
  18. Kari Uusitalo: Karu, Erkki (1887–1935) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.12.2015.
  19. Filmiaitta Kansalliskirjasto. 1921-1932. Viitattu 27.8.2021.
  20. Elokuva Kansalliskirjasto. 1927-1931. Viitattu 27.8.2021.
  21. John Sundholm, Isak Thorsen, Lars Gustaf Andersson: Historical Dictionary of Scandinavian Cinema, s. xix. Scarecrow Press, 2012. ISBN 9780810855243.
  22. Aito sunnuntaimetsästäjä Elonet. Viitattu 27.8.2021.
  23. Vaimo on viisaampi kuin mies Elonet. Viitattu 27.8.2021.
  24. Kari Uusitalo: Valentin Vaala Elonet. 30.1.2013. Viitattu 9.9.2021.
  25. Juha Seitajärvi: Teuvo Tulio Elonet. Viitattu 9.9.2021.
  26. Latvia Suomi ulkomailla -sivustot. Viitattu 9.9.2021.
  27. a b Erään vierasmaalaisen tarina – Kurt Jäger (1994) Elonetissä Viitattu 18.12.2015
  28. Frans Engström Elonet
  29. Feature film Estonica. Viitattu 30.1.2016. (englanniksi)
  30. Theodor Luts Eesti Filmi. Viitattu 30.1.2016.
  31. Suomi kutsuu – Aho & Soldan Ateneum. Viitattu 8.9.2021.
  32. Carl von Haartman, biografia Elonet. Viitattu 13.12.2015.
  33. Anna-Liisa (1922) Elonetissä Viitattu 18.12.2015
  34. Outi Hupaniittu: Gustaf Molin – Suomalaisen elokuva-alan unohdettu suuruus Elonet. Viitattu 13.12.2015.
  35. Finlandia (1922) (taustaa) Elonet / Suomen kansallisfilmografia. Viitattu 17.12.2015.
  36. a b c d Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1930–1939 Elonet. 2013. Viitattu 27.8.2021.
  37. Suomen kinolehti Kansalliskirjasto. 1932-1939. Viitattu 27.8.2021.
  38. Elokuva-aitta Kansalliskirjasto. 1932-1939. Viitattu 27.8.2021.
  39. Elokuvalukemisto Kansalliskirjasto. 1932-1939. Viitattu 27.8.2021.
  40. Ville Suhonen: Filmistudio Projektio ja Alvar Aalto villesuhonen.net. Viitattu 27.8.2021.
  41. von Bagh (2005), s. 419
  42. von Bagh (2005), s. 420
  43. a b Peter von Bagh, Elokuvan historia, s. 684. Otava, Keuruu 1998. Jari Sedergren, Taistelu elokuvasensuurista, 2006.
  44. Kulkurin valssi Elonet. Viitattu 28.8.2021.
  45. a b c d Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1940– Elonet. 2013. Viitattu 28.8.2021.
  46. Kirkastettu sydän Elonetissä Viitattu 18.12.2015
  47. Päivi Lehto-Trapnowski: Maitotyttö vai dynamiittityttö? Teoksessa Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Toim. Matti Peltonen. Helsinki, 1996.
  48. Tauno Palo Elonetissä Viitattu 18.12.2015
  49. Ansa Ikonen Elonetissä Viitattu 18.12.2015
  50. a b Jussi-tietoa Filmiaura ry. Viitattu 28.8.2021.
  51. Toiviainen Sakari: Lankeemus ja pelastusarmeija – sodanjälkeinen ongelmaelokuva Suomen kansallisfilmografia. 1993. Viitattu 21.1.2016.
  52. Toiviainen Sakari: Suomalaista elokuvakomiikkaa pätkittäin ja tähdittäin Elokuvapolku. Viitattu 21.1.2016.
  53. a b c d Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1950–1959 Elonet. 2013. Viitattu 28.8.2021.
  54. Sakari Toiviainen: Valkoiset ruusut vain sinulle: Hannu Leminen ja romanttinen melodraama Suomen kansallisfilmografia. Viitattu 13.12.2015.
  55. 1953 - awards Festival de Cannes. Viitattu 11.9.2021.
  56. Hollywood Foreign Press Association: Winners and Nominees 1957 Golden Globe Awards. Viitattu 11.9.2021.
  57. Erik Blombergin muistokirjoitus Helsingin Sanomat. Viitattu 12.12.2015.
  58. 1957 - selection - competition Festival de Cannes. Viitattu 11.9.2021.
  59. Katsotuimmat kotimaiset elokuvat kautta aikojen Suomen elokuva-arkisto. Viitattu 15.6.2019.
  60. Kari Uusitalo: Suomalaisen värielokuvan synty Suomen kansallisfilmografia. Viitattu 13.12.2015.
  61. a b Tomi Lounema: Blogi: Tulenarka selluloidi - säädös historian myrskyissä Tukes. 14.2.2017. Viitattu 3.9.2021.
  62. Ville Matilainen: Suomen elokuva-arkisto aloitti myöhään, mutta onnistui liki sataprosenttisesti Yle. 25.07.2012. Viitattu 29.8.2021.
  63. Sakari Toiviainen: Suomen elokuva-arkiston vuosikymmenet Filmin tähden. 1997, 1999. Viitattu 9.9.2021.
  64. Ylen historia Yleisradio. 11.01.2015. Viitattu 28.8.2021.
  65. Uutta aaltoa, radikaaleja aatteita ja kotimaisen elokuvan buumi — 60 vuotta suomalaista elokuvakoulutusta Aalto yliopisto. 28.10.2019. Viitattu 28.8.2021.
  66. Outi Hupaniittu: Suomalaisen elokuvan pientuottajat 1920–1930-luvuilla Elonet. Viitattu 3.9.2021.
  67. a b von Bagh (2005), s. 567
  68. a b c d Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1960–1969 Elonet. 2013. Viitattu 29.8.2021.
  69. Kari Uusitalo: Elokuvamies Jörn Donner Elonet. 21.11.2015. Viitattu 11.9.2021.
  70. Kinnunen (2019), s. 12
  71. von Bagh (2005), s. 566
  72. Ensi-illat ja katsojat vuodesta 1972 alkaen Suomen elokuvasäätiö
  73. a b von Bagh (2005), s. 605
  74. a b c d Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1970–1979 Elonet. 2013. Viitattu 29.8.2021.
  75. a b von Bagh (2005), s. 606
  76. Kahdeksan surmanluotia Elonet. Viitattu 31.8.2021.
  77. Seitsemän veljestä Elonet. Viitattu 5.9.2021.
  78. Katsotuimmat kotimaiset elokuvat Suomen elokuvasäätiö. 10.12.2018. Viitattu 2.9.2021.
  79. a b c d e f Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1980–1989 Elonet. 2013. Viitattu 30.8.2021.
  80. Tulipää Elonet. Viitattu 1.9.2021.
  81. 1981 - selection - competition Festival de Cannes. Viitattu 11.9.2021.
  82. ”Tyyppi on varmasti humalassa”: Katso kuinka Jörn Donner pokkasi Oscar-patsaan Episodi. Viitattu 8.9.2021.
  83. Sodankylän elokuvajuhlat - historia Sodankylän elokuvajuhlat. 2021. Viitattu 31.8.2021.
  84. Rakkautta & Anarkiaa 30. juhlavuosi Helsinki International Film Festival Rakkautta & Anarkiaa. 2021. Viitattu 31.8.2021.
  85. a b Veli-Pekka Lehtonen: Suomen suurin elokuvafestivaali Rakkautta ja Anarkiaa vaarassa peruuntua juuri avajaisten alla, syynä tiukentuneet korona­rajoitukset Helsingin sanomat. 31.8.2021. Viitattu 31.8.2021.
  86. von Bagh (2005), s. 627
  87. a b 1992: 5th European Film Awards – Felix European Film Awards. Viitattu 05.09.2021.
  88. a b c d e f g Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 1990–1999 Elonet. 2013. Viitattu 31.8.2021.
  89. a b von Bagh (2005), s. 680
  90. a b c d e f Lauri Piispa, Jorma Junttila: Suomalainen elokuvatuotanto 2000–2009 Elonet. 2013. Viitattu 26.8.2021.
  91. The 3 Rooms of Melancholia Elonet. Viitattu 5.9.2021.
  92. Historia DocPoint. Viitattu 5.9.2021.
  93. Kati Outinen Elonet. Viitattu 31.8.2021.
  94. Suomalainen internet-elokuvahitti Star Wreck saa jatkoa – sijoittuu tulevaisuuden Neuvostoliittoon Ilta-Sanomat. 20.8.2015. Viitattu 11.12.2015.
  95. Internet mullisti myös elokuvan Leffatykki. Viitattu 11.12.2015.
  96. Desiree Leinonen: Animaatioelokuvan menestymisedellytykset, s. 5. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2014. Teoksen verkkoversio (viitattu 30.1.2016).
  97. Sata vuotta täyttävä kotimainen animaatio kasvoi ryysyistä rikkauksiin Yle. 2014. Viitattu 30.1.2016.
  98. 2010-luku oli kotimaisen elokuvan juhlaa Suomen elokuvasäätiöt. 10.1.2020. Viitattu 6.9.2021.
  99. Kinnunen (2019), s. 140
  100. Suomalainen lyhytelokuva sai Oscar-ehdokkuuden Helsingin Sanomat. 16.1.2014. Viitattu 4.1.2016.
  101. The 86th Scientific & Technical Awards 2013 Academy of Motion Picture Arts and Sciences. Viitattu 4.9.2021.
  102. Juho Liukkonen: Oscarin voittanut suomalaisinsinööri: Alalle pääsee kovalla työllä Yle Uutiset. 26.2.2014. Viitattu 4.9.2021.
  103. Janne Sundqvist: Cannesissa palkitun Hymyilevä mies -elokuvan ohjaaja Ylelle: "Todella hyvältä tuntuu" Yle Uutiset. 21.5.2016. Viitattu 6.9.2021.
  104. Tiina Länkinen: Aki Kaurismäki palkittiin Berliinin elokuvajuhlien parhaana ohjaajana – Kultainen karhu sivu suun Yle Uutiset. 18.2.2017. Viitattu 4.9.2021.
  105. Hollywood Foreign Press Association: Winners and Nominees 2016 Golden Globe Awards. Viitattu 11.9.2021.
  106. Sami Koski: IL selvitti: Tässä on 2010-luvun 100 katsotuinta elokuvaa Suomessa Iltalehti. 31.12.2019. Viitattu 1.9.2021.
  107. Juho Typpö: Elokuvateatterien kävijämäärät pienenivät Suomessa yhdessä viikossa 60 prosenttia – eniten katsojia keräsi Tuukka Temosen uutuus Helsingin Sanomat. 16.3.2020. Viitattu 1.9.2021.
  108. a b Elokuvavuosi 2020 Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 4.9.2021.
  109. Elokuvat | Hytti nro 6 teki ”Kaurismäet” ja voitti Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnon – Kultaisen palmun yllätysvoittaja oli raju scifi-kauhukomedia Titane Helsingin Sanomat. 17.7.2021. Viitattu 1.9.2021.
  110. a b Anneli Lehtisalo: Suomalainen elämäkertaelokuva Simo Hurtasta Hella Wuolijokeen Elonet. Viitattu 27.9.2021.
  111. Minna Santakari, Riikka Pennanen: Lättähatut ja piukkapöksyt valkokankaalla Elonet. Viitattu 29.9.2021.
  112. a b Laine (2019), s. 192-194
  113. Kulkurin valssi Elonet. Viitattu 25.9.2021.
  114. Melodraama Elokuvapolku. Viitattu 1.10.2021.
  115. Sylvi Elonet. Viitattu 1.10.2021.
  116. a b Laine (2019), s. 205–208
  117. a b Kaarninen (2018), s. 246–251
  118. Jukka Lindfors: Esa Pakarinen: Rovaniemen markkinoilla YLE Elävä arkisto. 04.02.2011. Viitattu 23.9.2021.
  119. Laine (2019), s. 198
  120. Kun solttu-Juusosta tuli herra Elonet. Viitattu 26.9.2021.
  121. Jukka Lindfors: "Monneista" tehtiin kunnon miehiä 1950-luvun sotilasfarsseissa YLE - Elämä arkisto. 04.07.2016. Viitattu 26.9.2021.
  122. a b Tukkilaiselokuva Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 23.9.2021.
  123. Me tulemme taas Elonet. Viitattu 23.9.2021.
  124. Suomalaisia elokuvafestivaaleja Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 4.9.2021.
  125. a b c d Elokuva-ala KEHA-keskus. 7.8.2018. Viitattu 6.9.2021.
  126. Kolehmainen et al, s. 6.
  127. Kolehmainen et al, s. 9.
  128. Kolehmainen et al, s. 11.
  129. Mervi Pantti: Kun eräs aikakausi päättyi – Runoilija ja muusa, Tulipää sekä Pedon merkki kansallisen elokuvan rakentajina Suomen kansallisfilmografia. Viitattu 13.12.2015.
  130. Jussi Huhtala: Mikä ihmeen joukkorahoitus? Tämän luettuasi tiedät mitä saat, kun annat rahasi elokuvantekijöille Episodi. 9.10.2013. Viitattu 2.9.2021.
  131. Paula Koskinen: Animaatio valmistuu joukkorahoituksella – tukemalla tuotantoa saa oman hahmon elokuvaan Yle uutiset. 8.12.2015. Viitattu 2.9.2021.
  132. Jetta Huttunen: Omaehtoinen elokuvatuotanto haastamassa perinteisiä elokuvan tuotantotapoja Suomessa WiderScreen. 16.3.2016. Viitattu 11.9.2021.
  133. Alanen, s. 39–40.
  134. Mikä on Elonet? Elonet. Viitattu 6.9.2021.
  135. Elokuva-arkistointia jo yli 60 vuoden ajan Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 6.9.2021.
  136. Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä Finlex. 2007. Viitattu 21.1.2016.
  137. Aluesarjat Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 6.9.2021.
  138. Kino Regina www.kinoregina.fi. Viitattu 6.9.2021.
  139. Kino Tulio Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 6.9.2021.
  140. Tietopalvelu Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 6.9.2021.
  141. Elokuvan erikoiskirjasto Sörnäisissä Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 6.9.2021.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]