Valkoiset ruusut

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valkoiset ruusut
Valkoiset ruusut elokuva vuodelta 1943.jpg
Ohjaaja Hannu Leminen
Käsikirjoittaja Eino Seisjoki
Perustuu Stefan Zweigin novelliin "Brief einer Unbekannten" (1922)
Tuottaja T. J. Särkkä
Säveltäjä Väinö Haapalainen
Kuvaaja Felix Forsman
Leikkaaja Hannu Leminen
Pääosat Helena Kara
Tauno Palo
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus
Ensi-ilta 12. syyskuuta 1943
Kesto 102 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Severi (Korhonen) jutustelee Aulin (Kara) kanssa porraskäytävässä.

Valkoiset ruusut on Hannu Lemisen ohjaama suomalainen mustavalkoelokuva vuodelta 1943. Se pohjautuu Stefan Zweigin vuonna 1922 ilmestyneeseen novelliin "Brief einer Unbekannten", josta käsikirjoituksen muokkasivat salanimen Eino Seisjoki taakse kätkeytyneet Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Elokuva sai Jussi-palkinnot ohjauksesta ja kuvauksesta, kun palkinto jaettiin ensi kertaa 16. marraskuuta 1944.

Valkoisia ruusuja on pidetty Lemisen "ehkä suurimpana rakkauselokuvana", tinkimättömänä ja viimeisteltynä teoksena.[1] Elokuvan päähenkilöä Aulia on pidetty Helena Karan vahvimpana suorituksenalähde?.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisen ruusut sisältää useita elliptisiä siirtymiä, joten se kattaa ajallisesti varsin pitkän jakson 1900-luvun alkupuolelta. Juonen ytimenä on tarinan miespäähenkilön Arvon tietämättömyys keskushenkilö Aulin motiiveista. Tarina kerrotaan Aulin näkökulmasta.

Tapahtumat alkavat Helsingissä 1900-luvun taitteessa. Kirjailija Arvo Helavalta on saanut kymmenen vuoden ajan joka syntymäpäivänään valkoisia ruusuja salaperäiseltä ihailijalta. Kun koittaa hänen 50-vuotispäivänsä ruusuja ei tule. Sen sijaan hänen palvelijansa Severi ojentaa hänelle päiväkirjan, jonka omistuskirjoituksena on "Sinulle, joka et koskaan tuntenut minua". Siinä salaperäinen ihailija kertoo Arvolle tarinansa haudan takaa.

Elokuva palaa ajassa vuosia taaksepäin. Nuori ja lumoavasilmäinen Auli Ranta ihailee suunnattomasti kirjailija Helavaltaa. Hän ahmii Helavallan siirappisia rakkausromaaneja salaa äidiltään. Koulussa Aulin luokkatoverit naureskelevat hänen lemmenkipeydelleen. Vain Ilona Enne asettuu puolustamaan Aulia muita vastaan. Auli asuu leskiäitinsä Alman kanssa Eirassa Siimeskatu 7:ssä pienen jugendkerrostalon alakerrassa. Eräänä päivänä Helavalta muuttaa saman talon yläkertaan. Auli alkaa vakoilla hänen elämäänsä, jopa kurkkii postiluukusta, kun Helavalta pitää juhlat kotonaan. Tytölle käy selväksi, että kirjailijan elämään kuuluu alati uudistuva naisvalikoima. Auli ja Helavalta kohtaavat toisensa usein talon porraskäytävässä, mutta muuten heidän elämänsä poikkeavat toisistaan täysin. Auli joutuu pian muuttamaan äitinsä mukana Koskelan kartanoon, sillä Alma avioituu Antti Koskelan kanssa. Ensi alkuun tyttö vastustaa muuttoa kaupungista, mutta suostuu lopulta. Aulin elämänvaihetta Koskelassa ei kuvata, vaan hypätään ajassa eteenpäin.

Auli on nyt nuori nainen. Hän on palannut Helsinkiin ja käy Eirassa vanhan kotitalonsa kulmilla. Hänen ystävättärensä Ilona asuu talonmiesisänsä kanssa edelleen Siimeskatu 7:ssä, jossa myös Helavalta asuu. Aulilla on työpaikka kukkakaupassa, ja tuo lähettinä kerran kukkia Helavallalle. Kirjailija ei kuitenkaan muista Aulia. Hän kutsuu Aulin ravintolaan iltaa viettämään. Ravintolan orkesterin soittama sävelmä tuo Aulille muistoja mieleen, ja hän kysyy Arvolta, muistaako tämä sävelmän. Miehelle sävelmä ei merkitse mitään, mutta taitavana naistenmiehenä hän tajuaa teeskennellä muistavansa. Näin hän saa avattua tien kohti lemmenyötä Aulin kanssa. Yön sylissä Auli tarinoi syvällisiä mietteitään rakkaudesta. Arvolle Auli on kuitenkin vain yksi uusi valloitus. Arvo kutsuu Aulia viettämään kanssaan ihanan lemmenloman piilopirttiinsä Saksaan. Kaikki vaikuttaa olevan täydellistä, kuin kauniista alppisadusta. Auli huomaa pian, että piilopirtissä on vieraillut Arvon naisystäviä aiemminkin, mutta kirjailija vakuuttaa, että nuo entiset eivät merkitsee enää mitään. Pilvilinna kuitenkin haihtuu Helavallan kiireisiin. Loma pitää keskeyttää, ja Suomessa Arvo unohtaa Aulin, onhan hänellä naisia joka sormelle, kuten unelmissaan viihtyvä Aulikin saa huomata. Auli ei kuitenkaan unohda Arvoa, varsinkaan kun on raskaana. Hän pyytää Arvoa kirjoittamaan hänelle postilokeroon 275. Vuodenajat vaihtuvat, mutta kirjeitä ei kuulu. Eirassa Auli tapaa vanhan ystävänsä Ilonan, joka tekee kuolemaa. Hän ei ole halunnut synnyttää aviotonta lasta, ja nyt hän menehtyy abortin jälkiseurauksiin.

Siirrytään jälleen muutama vuosi eteenpäin. Auli on synnyttänyt pojan, jonka isä Arvo on. Auli ei kuitenkaan ole kertonut Arvolle pojasta. Auli poikineen viettää yläluokkaista elämää. Vuosien ajan hän on lähettänyt Arvolle valkoisia ruusuja tämän syntymäpäivänä, mutta nimettömästi. Takaumana näytetään, kuinka Arvo kohtaa poikansa Talvipuutarhassa, mutta ei huomaa yhdennäköisyyttä. Muuan Mauno Kallio on ihastunut Auliin, mutta Auli kieltäytyy Maunon kosinnasta. Eräissä seurapiirijuhlissa Auli ja Arvo tapaavat, eikä kirjailija tälläkään kertaa tunne Aulia. Intohimoinen yö päättyy katkeraan totuuteen: Arvo luulee Aulia maksulliseksi naiseksi. Hän pyytää Aulilta: "Älä unohda minua", johon katkeroitunut Auli vastaa ivallisesti "Minä?!...En koskaan!". Edes maksettu yö ei kuitenkaan loukkaa Aulia niin paljon, että hänen rakkautensa Arvoon kuihtuisi. Lähtönsä yhteydessä Auli kohtaa Severin, joka tunnistaa naisen. Auli kuitenkin pyytää Severiä vaikenemaan.

Tarinan lopulla on jälleen siirrytty ajassa eteenpäin. Auli asuu laitakaupungilla ja elättää itsensä ja poikansa ruumillisella työllä. Mutta lapsi on vakavasti sairas ja kuolee. Palataan elokuvan alkuhetkeen, Arvon 50-vuotispäiviin. Kirjailija on lukenut Aulin kirjeen ja tajuaa vasta nyt kaiken. Hän saa tietää lapsestaan ja tämän kohtalosta. Severi on ollut koko ajan tilanteen tasalla, ja nyt hän auttaa herraansa avaamaan silmänsä. Arvo peruu syntymäpäivään liittyvät tapaamiset ja pyytää Severiä tilaamaan kimpun valkoisia ruusuja. Loppukuvassa näytetään valkoisten ruusujen maljakko tyhjänä.

Lavastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten ruusujen sisätilat – Aulin lapsuudenkoti, koulutilat, talonmiehen kamari, metsästysmaja ja muut interiöörit – lavastettiin Suomen Filmiteollisuuden studioille. Leminen käytti eiralaistalon porrashuoneen lavastuksessa useiden eri aikakausien aineksia. Portaiden kaiteissa on pelkistetty jugend-tyylinen reikäkoristelu, seinissä ruusuaiheinen sabluunamaalaus.[2] Helavallan asunto on sisustettu eksoottisilla matkamuistoilla ja asekokoelmilla, tunnelmaa pehmentävät aistikkaat verhot ja koristeellinen rokokookalusto. Viimeksi mainittua säilytetään Yleisradion huonekaluvarastossa.[3] Sohvaryhmät ja flyygeli palvelevat vilkasta seuraelämää. Sali, kirjasto ja eteishalli ovat esteetöntä, jatkuvaa tilaa, jossa voi suorittaa kiinnostavia kamera-ajoja.[4] Metsästysmajan ulkokuori lavastettiin Helsingin Marjaniemeen, vain välttämättömät seinä- ja kattorakenteet toteutettiin. Metsästysmajan on sanottu muistuttavan Lopella sijaitsevaa marsalkka Mannerheimin majaa.[3]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan pääpari, Arvo (Palo) ja Auli (Kara) alppimajassa.

Valkoisten ruusujen musiikin sävelsi Väinö Haapalainen. Hänen partituurimerkintöjensä mukaan musiikki tallennettiin heinäkuussa 1943 Helsingin konservatorion salissa.[5] Sen kesto on Teoston merkintöjen mukaan 57 minuuttia 45 sekuntia. Elokuvamelodraamassa musiikki toimii johdattelijana alueelle, joka on sekä verbaalisen että visuaalisen kielen ulottumattomissa. Se yhdistyy elokuvalajin voimakkaaseen naiselliseen prinsiippiin. Maskuliinisesta näkökulmasta musiikki on koettu salaperäisenä arvoituksena, joka on uhka "miehiselle järkiperäisyydelle", logiikalle ja puhutulle kielelle.[6]

Toisen maailmansodan ajan suomalaisissa elokuvissa musiikki alkaa tunnelman virittäjänä kauan ennen kuvaa, näin myös Valkoisissa ruusuissa. Asemalle saapuvan junan ääntä jäljittelee kontrabasson ostinato-kuvio. Kohtauksia yhdistetään toisiinsa musiikilla, mutta vuorosanojen yhteydessä se vaimenee taka-alalle. Kun Helavalta kysyy "Missä ovat minun valkoiset ruusuni?", elokuvan pääteema alkaa soida heikkona mutta selkeänä. Teema yhdistyy valkoisten ruusujen arvoitukseen. Pääteemaa käytetään myös Helavallan iltajuhlissa. Elokuvan aikana se muodostaa yhteyden katsojan ja Aulin välille, Helavalta puolestaan ei käsitä musiikin sanomaa. Teemaa on muunneltu lähinnä soitinnuksella, melodia on sama.[7]

Aulin päiväkirjanlukukohtausten elliptisissä ajallisissa siirtymissä musiikilla on muokattu ajantajua.[8] Aulin voimakasta tunnetilaa hänen nähdessään äitinsä suutelemassa vierasta miestä on vahvistettu yhtäkkisellä, jyrähtävällä sforzato-soinnulla. Haapalaisen alkuperäisnuoteista ilmenee säveltäjän harkitsema vaihtoehtoratkaisu, kromaattinen nousu sforzatoon.[9]

Masentavia tunnetiloja vahvistaa alttoviulun ja sellon laskeva kromaattinen sävelkulku, jota viulut säestävät. Kun Auli muistelee menneitä vanhan kotitalonsa edustalla, pääteema soi hiljaa trumpetilla. Päähenkilöiden erilaisia luonteita ja toisistaan poikkeavia käsityksiä rakkaudesta alleviivataan musiikin avulla ensimmäisessä ravintolakohtauksessa. Aulin ja Helavallan sänkykohtauksessa on käytetty harpun kuutamoteemaa, joka vaihtuu pääteemaan tilanteen kiihtyessä suudelmaan.[10] Jälkimmäisessä ravintolakohtauksessa vallitsee hiljaisuus, kunnes Auli pyytää ravintolayhtyettä soittamaan elokuvan pääteeman. Seuraa Aulin ja Helavallan viimeinen lemmenyö. Mies luulee Aulia kuitenkin maksulliseksi naiseksi, ja musiikki soi staattisesti matalassa rekisterissä.[11] Elokuvan loppukohtauksessa valkoisten ruusujen maljakko on tyhjä ja voimakkaasti valaistu. Se on yhdistyy vielä kerran pääteemaan, joka soi lyhyen aikaa ja vaimeasti elokuvan loppuun asti.[12]

Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Työssä kriitikko Olavi Linnus arvioi Valkoisia ruusuja otsikolla "Suomalaisen elokuvan suuri voitto". Uuden Suomen kriitikko Salama Simonen kirjoitti: "Teknisesti ja filmaattisesti Valkoiset ruusut kuuluu parhaimpiin, mitä kotimainen tuotanto on tarjonnut." Simonen oli myös ainoa, joka mainitsi elokuvan perustuvan Stefan Zweigin novelliin. Juonen psykologista uskottavuutta kritisoitiin. Tamperelaisen Aamulehden arvioijan Olavi Vesterdahlin mukaan "Lemisen ohjaus noudattaa eheätä linjaa ja luo kiinteän ilmapiirin filmiin. Vahinko vain, että tämä ilmapiiri ei voi olla raikkaampi ja uskottavampi." Aikalaiskriitikot paheksuivat elokuvan sänkykamarikohtauksia. Forsmanin kameratyötä luonnehdittiin korkealuokkaiseksi. Sitä verrattiin ranskalaisfilmien "huolelliseen valokuvaukseen". Näyttelijöistä Kara sai suurimman huomion, mutta myös Palo sai tunnustusta.[13]

Myöhemmin Valkoisia ruusuja on luonnehdittu elegantiksi melodraamaksi, jossa eräs kriitikko näki mannermaista ilmavuutta,[14] ja identiteettitarinaksi, joka sisältää myös selviytymisstrategioita, kuten vuonna 1945 valmistunut Lemisen elokuva Vain sinulle.[15]

Musiikkikriitikot antoivat erillisiä arvioita Valkoisten ruusujen musiikista, mikä oli poikkeuksellista. Helsingin Sanomissa Tauno Karila arvioi: "Valssiaihe, joka kiinteästi liittyy itse juoneen tuon tuostakin ratkaisevissa käänteissä, on tartuttavan tutunomainen ja siro. - - Saman sävelmän palautuminen tuon tuostakin muuttumattomana pitkin matkaa on omansa tehostamaan muodon kiinteyttä alleviivaten myös osaltaan filmin tapahtumien liikkeelle panevaa voimaa." Kriitikon mukaan Valkoisissa ruusuissa oli kovin niukasti "musiikille kiitollisia vastakohtaisia aineksia", ja siksi musiikki jäi hillitysti taka-alalle.[12]

Huomioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset ruusut kuvattiin kesällä 1943. Eiralaistalon ulkokuvat otettiin Juhani Ahon tie 5:ssä sijaitsevan vuonna 1910 valmistuneen talon liepeillä. Elokuvan sivuosassa nähdään muun muassa Ester Toivonen viimeisessä elokuvaroolissaan. Severin osaan piti alun perin tulla Unto Salminen, mutta hänet vaihdettiin kesken kuvausten Aku Korhoseen. Aulin poikaa esittää Pertti Palo. Arvo Helavallan nimi oli käsikirjoituksessa Pertti Saulo.

Zweigin suomentamaton novelli "Brief einer Unbekannten" ilmestyi alkujaan kokoelmassa Amok. Viisi vuotta Lemisen jälkeen ohjasi Max Ophüls samasta tarinasta elokuvan Kirje tuntemattomalta naiselta. Zweigin tuotantoa on filmattu useita kertoja. Lemisen elokuvassa Zweigia ei ole mainittu, minkä Antti Alanen viittaa johtuvan Lemisten tuoreesta Saksan-matkasta Joseph Goebbelsin vieraana.[16] Lemisen mukaan Zweigiin koetettiin saada yhteyttä ennen filmausten aloittamista, mutta suursodan takia se ei onnistunut. Myöhemmin kävi ilmi, että Zweig puolisoineen oli jo helmikuussa 1942 tehnyt kaksoisitsemurhan Brasiliassa.[17]

Valkoiset ruusut esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran 26. huhtikuuta 1959. Finnkino Oy on julkaissut elokuvan myös DVD:nä.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Näyttelijä  … Rooli  
 Helena Kara  … Auli Ranta  
 Tauno Palo  … kirjailija Arvo Helavalta  
 Aku Korhonen  … Severi, Helavallan palvelija  
 Aino Lohikoski  … Alma Ranta, Aulin äiti  
 Hugo Hytönen  … talonmies Enne  
 Mervi Järventaus  … Ilona Enne  
 Toppo Elonperä  … kauppias Antti Koskela  
 Ester Toivonen  … Irma, Arvon rakastajatar  
 Ture Ara  … Mauno Kallio  
 Arvo Kuusla  … lehtimies  
 Eino Salmi  … lehtimies  
 Arvi Tuomi  … opettaja  
 Toini Vartiainen  … Aulin luokkatoveri  
 Vappu Jurkka  … Aulin luokkatoveri  
 Regina Heinonen  … Aulin luokkatoveri  
 Rauha Puntti  … Aulin luokkatoveri  
 Liisa Nevalainen  … nainen Arvon kutsuilla  
 Kaija Suonio  … kukkakaupan rouva  
 Aina Osa  … asiakas kukkakaupassa  
 Hannes Veivo  … vieras Arvon lähtiäiskutsuilla  
 Topo Leistelä  … professori  
 Lauri Kyöstilä  … hovimestari  
 Evald Terho  … maalaisukko  
 Edvin Kajanne  … postivirkailija  
 Eeva-Liisa Ruuskanen  … lastenhoitaja  
 Vilho Ruuskanen  … tanssija ravintolassa  
 Vilho Jägermalm  … tanssija ravintolassa  
 Sven Relander  … mies ravintolassa  
 Onni Korhonen  … tarjoilija  
 Anton Soini  … kauppias  
 Hertta Leistén  … eräs eukko  
 Arvo Lehesmaa  … 2. lääkäri  
 Pertti Palo  … Poju vanhempana  

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen kansallisfilmografia 3, ISBN 951-37-1019-X
  • Laine, Kimmo; Seitajärvi, Juha: Valkoiset ruusut – Hannu Lemisen & Helena Karan elämä ja elokuvat, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008, ISBN 978-952-222-001-1
  • Outi Heiskanen, Minna Santakari, Asuuko neiti Töölössä? – Elämää elokuvien Helsingissä, Teos, 2004, ISBN 951-851-015-6

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laine & Seitajärvi, sivu 87
  2. Laine & Seitajärvi, sivu 241
  3. a b Laine & Seitajärvi, sivu 246
  4. Laine & Seitajärvi, sivut 242 ja 243
  5. Laine & Seitajärvi, sivu 288
  6. Laine & Seitajärvi, sivu 284
  7. Laine & Seitajärvi, sivu 291
  8. Laine & Seitajärvi, sivu 289
  9. Laine & Seitajärvi, sivut 289 ja 290
  10. Laine & Seitajärvi, 293
  11. Laine & Seitajärvi, sivu 296
  12. a b Laine & Seitajärvi, sivu 297
  13. Lehdistöarvioita, Elonet.fi
  14. Arto Pajukallio, Elokuvat, Helsingin Sanomat 23.3.2012, sivu D 7
  15. Suomen kansallisfilmografia 3, sivu 214
  16. Jukka Kemppisen blogi, viitattu 28.1.2013
  17. Suomen kansallisfilmografia 3, sivu 208

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]