Helena Kara

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Helena Kara
Helena Kara elokuvassa Kyökin puolella (1940)
Helena Kara elokuvassa Kyökin puolella (1940)
Henkilötiedot
Koko nimi Aini Helena Leminen
Syntynyt16. elokuuta 1916
Salo, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut26. helmikuuta 2002 (85 vuotta)
Helsinki
Ammatti elokuvanäyttelijä
Puoliso Hannu Leminen
(vih. 1940; k. 1997)
Lapset 3
Näyttelijä
Aktiivisena 1937–1952
Merkittävät roolit Valkoiset ruusut
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Aini Helena Kara (vuoteen 1927 Dahl, vuodesta 1940 Leminen; 16. elokuuta 1916 Salo26. helmikuuta 2002 Helsinki) oli suomalainen elo­kuva­näyttelijä ja yksi toisen maailman­sodan ajan suosituimmista filmi­tähdistä Suomessa. Hän kuului Lea Joutsenon ja Regina Linnanheimon ohella niihin suomalaisiin vanhan elo­kuvan näyttelijöihin, joilta puuttui teatteri­tausta.[1] Karan tunnetuimpiin tulkintoihin kuuluu pää­osa melo­draamassa Valkoiset ruusut.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Kara syntyi Salossa neli­lapsiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat rata­mestari Otto Emil Dahl ja Aina Josefina Dahl (o.s. Forsberg).[2] Vuonna 1927 vanhemmat ja lapset, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, muuttivat suku­nimensä Karaksi. Helena harrasti lapsena liikuntaa ja elo­kuvia. Hän kirjoitti kirjeitä ihailemilleen filmi­tähdille, ja suri pitkään Rudolph Valentinon varhaista kuolemaa. Isä kuoli Helenan ollessa 11-vuotias, ja perhe joutui taloudellisesti lujille. Kaikki lapset saivat kuitenkin suoritettua oppikoulun, ja Helena käytti omat tasku­rahansa tanssi­kursseihin.[3]

Helena Kara kirjoitti yli­oppilaaksi Turun suomalaisesta yhteis­koulusta keväällä 1936. Hän oli urheilullinen ja suunnitteli voimistelun­opettajan uraa. Kesällä 1937 hänen iso­veljensä Yrjö Kara kuoli armeijan lento-onnettomuudessa Utissa. Helena työskenteli tuolloin Turun Kino-Palatsissa lipun­myyjänä. Siellä hänet huomasi Suomi-Filmin johtaja Risto Orko, joka pyysi häntä tulemaan Helsinkiin koe­kuvauksiin. Pian Kara näytteli sivu­osan apteekki­neitinä ensimmäisessä elo­kuvassaan, Orvo Saari­kiven ohjaamassa Miehen kylki­luussa (1937). Elo­kuva­lukemisto luonnehti häntä: ”Kaino ja hiljainen kuin metsä­kukka”.[4]

Filmi­tähden ura oli 1930-luvulla monen suomalais­tytön haave, mutta heidän vanhempansa suhtautuivat moiseen karsaasti. Karan mukaan hänen sukulaisensa eivät täysin ymmärtäneet hänen ratkaisuaan vielä elo­kuva­uran urettuakaan, mutta eivät suoralta kädeltä tuominneetkaan sitä. Hänen Aina-äitinsä kuitenkin muutti pian Helsinkiin huolehtimaan tyttärestään.[5]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Kara avioitui Suomi-Filmin studio­päällikön ja pää­lavastajan Hannu Lemisen kanssa 10. tammi­kuuta 1940.[2] Paris­kunnalle syntyi kolme lasta: Esa (1941–1964), Jari (1946) ja Marjut (1949). Kersantti Esa Leminen sai surmansa lento-onnettomuudessa Päijänteen Risti­selällä 1. huhti­kuuta 1964.[6]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi-Filmin kassamagneetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Kara vuonna 1939.

Miehen kylki­luun jälkeen Kara nähtiin Suomi-Filmin komedia­elo­kuvien veikeänä sankarittarena. Hänen toinen elo­kuva­työnsä oli pikainen näyttäytyminen, esiintyminen Risto Orkon Jääkärin morsiamessa (1938) kahvila­kohtauksen avustajana. Hänen nimeään ei mainita elokuvan esiintyjä­tiedoissa. Samana vuonna hän teki ensimmäisen pää­osansa Orvo Saari­kiven komediassa Poikamiesten holhokki. Raisun Katin roolissa Karan todettiin viime näkemältä kehittyneen kameran edessä. Alusta lähtien arvostelijat kuitenkin kommentoivat enemmän hänen ulko­näköään kuin varsinaisia näyttelijän­taitojaan.[7]

Karan toinen pää­osa oli niin ikään Saarikiven komediassa Hätävara (1939), joka perustui Hilja Valtosen romaaniin. Karan rooli­suoritusta Vappuna kehuttiin, ja viimeistään tämä rooli teki hänestä koko kansan tunteman filmi­tähden. Sen jälkeen hän siirtyi dramaattisempien roolien suuntaan, ennakkona suunnan­muutoksesta oli senaattorin tyttären rooli Orkon elokuvassa Aktivistit (1939). Karan rooli­suoritus oli sivuosa, jota ei juuri kommentoitu elo­kuva­lehdissä. Sen sijaan Aktivistien markkinoinnissa hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan hyödynnettiin. Toimittaja Olavi Linnus kirjoitti muutama vuosi myöhemmin Karan suorituksesta Aktivisteissa, että hän oli löytänyt taiteelliseen kypsymiseen johtavan linjan. Hän oli ”itsenäinen taiteilija, persoonalliset keinot tavoittanut”. Kara oli kohonnut lupauksen asteelta tasolle, jossa voi edellyttää lupausten täyttymistä.[8]

Kara kuului Tuulikki Paanasen ja Sirkka Sarin ohella Suomi-Filmin ensimmäisiin kuukausipalkkaisiin näyttelijöihin. Heillä ei ollut teatteri­taustaa, joten he olivat riippuvaisia elo­kuva­yhtiöstään. Heitä pidettiin yhtiölle ”helppoina sijoituksina” verrattuna teatteri­näyttelijöihin, joilla oli mahdollisuus siirtyä toiseen tuotanto­yhtiöön tai perääntyä tyystin elo­kuva­teollisuudesta teatterin suojiin. Lehdissä kolmikkoa Kara, Sari ja Paananen kuvattiin usein yhdessä. Luotiin kuva, että he ovat ystäviä myös yksityis­elämässään. Jonkin aikaa Kara ja Sari asuivatkin yhteisessä asunnossa.[9] Suosittu poika­mies­tyttö­kolmikko hajosi ennen 1940-luvun vaihdetta. Sari kuoli tapaturmaisesti kesällä 1939 ja saman vuoden marras­kuussa, talvi­sodan kynnyksellä, amerikan­suomalainen Paananen muutti Yhdys­valtoihin.

Talvi­sodan jälkeen Kara teki nais­pää­osat seura­piiri­komedioissa Kyökin puolella ja Poikani pääkonsuli, joiden juoni rakentui ajalle tyypillisesti väärin­käsityksille ja romanttiselle kilvoittelulle. Keväällä 1941 Kara äänestettiin Suomi-Filmin Uutisaitta -lehdessä yhtiön nais­näyttelijöistä ”kauneimmaksi ja miellyttävimmäksi”. Samaan aikaan alettiin tuoda esiin hänen taiteellista muuntautumis­kykyään; haluttiin korostaa että hän kykeni muuhunkin kuin esittämään omaa itseään valko­kankaalla. Lehdistö loi kuitenkin kauneudesta Helena Karan tuote­merkin, hänen ulko­näkönsä oli lähes yhtä merkittävä osa elo­kuvaa kuin hänen taiteellinen suoriutumisensakin.[10]

Yhteistyö Lemisen kanssa SF:llä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1942 Kara siirtyi Suomen Filmi­teollisuuden palvelukseen, jonne hänen puolisonsa oli siirtynyt niin ikään Suomi-Filmistä kesällä 1940. Paris­kunnan yhteis­työ elo­kuvan parissa alkoi. He työstivät usein elo­kuviaan jo valmistelu­vaiheessa yhdessä: Kara etsi hyviä aiheita ja käsi­kirjoituksia ja Leminen saattoi ne elo­kuviksi. Karan ja Lemisen ensimmäinen yhteinen elo­kuva näyttelijänä ja ohjaajana oli melo­draama Puck (1942), joka perustuu Gunnar Widegrenin romaaniin. Sen pää­henkilönä on nuori nainen, jonka elämää varjostaa hämärä menneisyys. Elo­kuvaa ei pidetty aiheeltaan kovin kummoisena, mutta Kara sai kiittävät arviot rooli­tulkinnastaan. Myös kirjailija itse huomioi Karan suorituksen lähettämällä tälle teoksensa omistus­kirjoituksella: ”Ihastuttavalle suomalaiselle Puckille”.[11]

Toinen yhteis­elo­kuva Tuomari Martta (1943) tuomitsee naisten osallistumisen työ­elämään. Kara piti Martan osaa itselleen vieraana, sillä Martalle työ­ura oli lasta tärkeämpi. Arvostelijoidenkaan mielestä Kara ei saanut luotua roolistaan todentuntuista luonne­kuvaa.[12] Myöhemmin Kara vastasi kysymykseen ”naisen paikasta” yhteis­kunnassa: ”Ei se ainakaan hellan ja nyrkin välissä ole. Ihmisen täytyy saada lukea, menestyä ja pitää oma ammattinsa.”[13]

Lehdistössä Karaa alettiin esitellä vastuullisena avio­puolisona ja perheen­äitinä. Sota-aika edellytti elo­kuva­tähdiltä malli­kansalaisuutta. Perhe­arvoja korostettiin. Kara kertoi esimerkiksi käymistään kursseista ja poseerasi univormu­pukuisen puolisonsa rinnalla.[14] Karan ja Lemisen perhe oli ensimmäisiä suomalaisia taiteilija­perheitä, joiden elämää seurattiin säännöllisesti lehdistössä. Enää Helena Karaa ei esitetty lehti­artikkeleissa yksin, vaan kolmi­lapsisen perheensä seurassa.[15]

SF-Uutiset kirjoitti numerossa 3/1943: ”Talon emäntä ehättää meitä jo eteiseen vastaan saapuessamme sovitulle käynnille taiteilija­pari Leminen-Karan kotiin. Tämä säteilevän kaunis, viehättävä nuori nainen tuottaa meille tahtomattaan heti ensimmäiseksi erään pettymyksen: saamme nimittäin kuulla, että perheen molemmat mies­puoliset jäsenet ovat tällä hetkellä tavoittamattomissa.”[16]

Loka­kuussa 1942 Saksan Filmikamari kutsui suomalaisen elo­kuva­valtuus­kunnan kahden viikon pituiselle vierailulle Saksaan. Matkaa johti Suomen Filmi­liiton asia­mies Yrjö Rannikko. Mukana oli viisi suomalaisen elo­kuvan tähti­näyttelijää: Lea Joutseno, Helena Kara, Regina Linnanheimo, Irma Seikkula ja Leif Wager sekä kolme ohjaajaa: Wilho Ilmari, Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Matka toteutettiin 10.–24. marras­kuuta 1942. Siihen kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaan­otto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistössä. Matkan kohteina olivat elo­kuva­studiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä.[17]

Kara ja Leminen tekivät yhdessä kaikkiaan 12 elo­kuvaa. Siirryttyään SF:lle Kara näytteli vain kolme kertaa muiden ohjaajien tekemissä elo­kuvissa. Näitä olivat Toivo Särkän elokuvat Sylvi (1944) ja Anja, tule kotiin (1944) sekä Edvin Laineen Tapahtui kaukana (1950).

Valkoiset ruusut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karan ja Lemisen parhaimpana elo­kuvana pidetään suur­menestyksen saanutta melo­draamaa Valkoiset ruusut (1943), joka perustuu Stefan Zweigin vuonna 1922 julkaistuun novelliin Brief einer Unbekannten. Elo­kuvassa Kara näyttelee nuorta Auli-tyttöä, joka rakastuu Tauno Palon näyttelemään kirjailija Arvo Hela­valtaan. Auli omistaa elämänsä miehelle, vaikkei tämä vastaakaan hänen tunteisiinsa. Roolissaan Kara tulkitsee Aulia kolmena eri ikä­kautena: teini­tyttönä, nuorena naisena ja keski-ikäisenä naisena. Valkoisia ruusuja on luonnehdittu identiteetti­tarinaksi, joka sisältää myös selviytymis­strategioita. Erään­lainen para­fraasi siitä on vuonna 1945 valmistunut Lemisen elo­kuva Vain sinulle.[18] Kara piti Aulin osaa filmi­uransa pää­työnä.[13]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten ruusujen menestyksen seurauksena Karalle tarjottiin elo­kuva­osia enemmän kuin hän ehti tehdä. Hän esiintyi vuonna 1944 kaikkiaan kolmessa elo­kuvassa, mutta roolit olivat epä­kiitollisia. Kara kertoi saaneensa ”ensimmäiset ryppynsä” Minna Canthin näytelmään perustuvan Sylvin pää­osassa. Karan rooli­suoritus ei vakuuttanut myöskään arvostelijoita, joiden mielestä hän ei sopinut tragedienneksi.[19] Vuonna 1945 ensi-iltaan tullut En ole kreivitär puolestaan merkitsi Karalle ja Lemiselle paluuta komedian pariin.[20]

Vuonna 1947 Helena Kara siirtyi puolisonsa mukana Adams-Filmiin. Vuonna 1912 perustettu tuotanto­yhtiö aloitti keväällä 1947 uudelleen kymmenisen vuotta jäissä olleen elo­kuva­tuotantonsa.[21] Kara näytteli kolmessa Adamsin elo­kuvassa. Ensimmäinen oli Tuhottu nuoruus (1947). Sen kaupallinen menestys oli huono. Huomattavasti paremmin menestyivät elo­kuvat Soita minulle, Helena! (1948) ja Rosvo-Roope (1949).[22]

Keväällä 1950 Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyi vuonna 1942 perustetun Fenno-Filmin vastaavan osaston kanssa uudeksi Fennada-Filmi Oy:ksi.[21] Karan ainoaksi rooliksi Fennadalle jäi nimiosa Jussi Kukkosen romaaniin perustuvassa elo­kuvassa Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Pää­osaa tarjottiin ensin Ansa Ikoselle, mutta tämä kieltäytyi elo­kuvaan kuuluneen sauna­jakson takia.[23]

Uransa loppu­puolella Kara oli mukana vielä kahdessa elo­kuva­tuotannossa. Hänen tähtensä alkoi kuitenkin himmetä. 1950-luvun vaihteessa Kara totesi, ettei hän enää näyttänyt nuorelta tytöltä.[24] Keski-ikäisen naisen oli vaikea saada rooleja tuon ajan suomalaisissa elo­kuvissa. Lisäksi uusi suku­polvi alkoi tehdä tuloaan valko­kankaalle. Aika oli muuttunut niin, ettei enää ollut paria suurta tähteä ylitse muiden, vaan elo­kuva­teollisuus kehitti useita pienempiä tähtiä. Karan viimeiseksi elo­kuvaksi jäi Leilan osa Suomi-Filmin tuottamassa komediassa Hän tuli ikkunasta (1952). Sen jälkeen hän vetäytyi elo­kuva-alalta ja julkisuudesta, ja omistautui perhe-elämälle. Kun viimeisen elo­kuvan filmaus aloitettiin, Kara tokaisi: ”Hän tuli ikkunasta – ja Kara lähti ovesta.”[13]

Ongelmaelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Helena Kara näytteli kahdessa niin sanotussa ”probleemi­elo­kuvassa”, Hedelmätön puu ja Tuhottu nuoruus. Molemmat ohjasi hänen puolisonsa. Ongelma­elo­kuvien aiheena oli jokin ajan­kohtainen, arka­luontoinen ongelma tai epä­kohta.[25] Tuhotun nuoruuden teema on abortti. Kara tulkitsee elo­kuvassa Kirstiä, joka tulee raskaaksi avio­liiton ulkopuolella. Samoin käy elo­kuvan toiselle naiselle Adelelle. Kumpikin haluaa keskeyttää raskauden. Adele kuolee abortin yhteydessä. Kirsti peruuttaa abortin viime hetkellä ja pelastuu. Elo­kuvassa painotetaan, että Kirstille käy lopulta hyvin sen vuoksi, että hän tulee ”isosta, ehjästä ja onnellisesta perheestä”. Lopussa hänet palkitaan kunnon miehellä.[26]

Hedelmättömässä puussa aiheena on lapsettomuus. Kara näyttelee Helenaa, joka menee naimisiin Rauli Tuomen esittämän Erkin kanssa. Avio­liitto alkaa rakoilla miehestä johtuvan lapsettomuuden takia. Opiskellessaan Helsingissä Helena tapaa Joel Rinteen näyttelemän Taunon, joka saattaa hänet raskaaksi. Lopussa hän joutuu valitsemaan Erkin tai Taunon.

Elokuvauran loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karan itsensä mukaan ratkaiseva tekijä elo­kuva-alasta luopumiseen oli onnettomuus, jossa Särkän koira puri häntä kasvoihin niin, että niihin jäi pitkä­aikainen, näkyvä arpi. Hän ei enää halunnut elo­kuviin. Vielä 1953 Karasta oli artikkeleita elo­kuva­lehdissä, sen jälkeen hän kieltäytyi vuosi­kymmenien ajan kaikesta julkisuudesta.[27]

Filmitähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kara vuonna 1967.

Helena Kara kuului harvoihin suomalais­näyttelijöihin, jotka tekivät pitkän uran elo­kuvissa ilman yhteyksiä teatteriin. Kun hän aloitteli uraansa, näyttelijä­piireissä pidettiin nimenomaan teatteri­näyttelemistä ammattilaisuuden mittana. Karaa ei koskaan kosiskeltu teatteri­lavoille, eikä hän toisaalta itse ollut liiemmin kiinnostunut teatteri­maailmasta. Vaikka hän ei aikalais­kollegoiden silmissä saanut arvostusta ”oikeana näyttelijänä”, hän ei siitä juuri piitannut.[28] Teatteri­maneerien puuttuminen oli hyväksi valko­kankaalla. Kara omaksui hyvin kameralle ilmaisun keinot: lähi­kuvissa ei saanut ilmeillä liikaa, vaan oli annettava katseen puhua.[13] Leif Wager luonnehti Karan puhe­tapaa: ”Nopea, luonnollinen, ilman teatraalisia korostuksia… siis todella filmillinen.”[13] Kara muistetaan etenkin suurista ja ilmeikkäistä silmistään; hänen vasta­näyttelijänään useasti esiintyneen Paavo Jänneksen kerrotaan tokaisseen: ”Friiduhan on kuin funkkis­talo, fönsteriä koko fasaadi.”[20]

Kara esiteltiin julkisuudessa itsenäisenä ja nokkelana ”poika­mies­tyttönä”. Tärkeimpiä olivat hänen persoonallisuutensa ja ulko­näkönsä, näyttelijän­taitoihin ei uran alku­vaiheessa kiinnitetty huomiota, hänen neitseellisyyttään alalla ei salailtu. Hän oli kaupunki­komedioiden moderni nainen kauniiden ja varakkaiden ihmisten huolettomasta maailmasta. Karan imago sopi mainiosti Suomi-Filmin linjaan, jossa se halusi erottua maa­seutu­kuvauksiin keskittyneestä Suomen Filmi­teollisuudesta. Ensimmäisten elo­kuviensa mainos­kuvissa Kara esiintyi kuitenkin nukkemaisena ja passiivisena naisena suhteessa mies­puolisiin vasta­näyttelijöihinsä, mikä oli risti­riidassa hänen modernin naisen imagonsa kanssa.[29] Yhtiön vaihdon jälkeen Karan tulkitsemat hahmot olivat yleensä rakkauden vuoksi onnellisia tai kärsiviä naisia.[30]

Filmi­tähteys 1940-luvulla oli Karan mukaan ”nimi­kirjoitusten antamista, valo­kuvien antamista ja punaisia mattoja, terva­patoja ensi-illoissa”. Hän kuvaili sitä myös jatkuvaksi esillä­oloksi, jolloin oli aina oltava ehostettu. Hän ei mennyt edes vasta­päiseen maito­kauppaan ilman, että oli meikannut ripsensä ja punannut huulensa. Kara kuvaili tyypillistä filmi­tähden päivää niin työn­täyteiseksi, että kun hän lähti aamulla töihin, lapset nukkuivat, eikä hän nähnyt heidän silmiään. Kun hän illalla tuli kotiin, lapset olivat jo menneet vuoteeseen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt lastensa silmien väriä.[13] Kara oli ihmisenä temperamenttinen, mikä aiheutti hankaluuksia, sillä filmi­tähtenä hänen piti hillitä itsensä. Hän viihtyi hyvin omissa oloissaan.[13]

Karalta kysyttiin televisio­dokumentissa 1990-luvulla, mitä hänelle jäi elo­kuva­urastaan. Hän vastasi: ”Ei siitä loppujen lopuksi mitään jäänyt…”[13]

Helena Karaa kuvattiin usein pehmentävän linssin läpi. Ohjaaja Leminen ja kuvaaja Felix Forsman löysivät Pariisista verkko­softin, jonka läpi kuvattaessa silmään syntyy erityinen valo­pilkku. Tämä ”Kara-softiksikin” kutsuttu menetelmä pehmensi myös ympäristön, jolloin elo­kuva sai hieman hämyisen yleis­tunnelman.[13]

Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elä­kevuosinaan Kara puolisoineen asui talvet Portugalin Algarvessa ja kesät Klaukkalassa Valk­järven äärellä. Vuonna 1992 paris­kunta muutti Turkuun Linnan­kadulle. Vuonna 1996 Kara suostui haastateltavaksi Yleisradion televisio­dokumenttiin Silmän lumo. Seuraavana vuonna hän oli viimeisen kerran julkisuudessa Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla, jonka päävieras hän oli. Samana vuonna Kara jäi leskeksi. Hän muutti alku­vuodesta 1998 Helsingin Munkki­niemeen Saga-Seniori­keskukseen, jossa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen 85-vuotiaana 26. helmi­kuuta 2002.[27]

Helena Kara (Aini Helena Leminen) on haudattu Lemisen suku­hautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle (kortteli 13, linja 9, hauta 79B).

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1937 Miehen kylki­luu Aina Zinck, apteekki­neiti
1938 Poikamiesten holhokki Katariina ”Kati” Malmi
1939 Hätävara Vappu Kankare, myöh. Kinnunen
Aktivistit Marja Niskanen, senaattorin tytär
Punahousut Irja Mähönen
1940 Kyökin puolella Arja Virmala alias Arja Mala
Poikani pääkonsuli yli­oppilas Inkeri ”Iiri” Paappanen
1942 Neljä naista Marja Kaarina Kauria
Puck Liisa Pesonen, ”Puck”
1943 Valkoiset ruusut Auli Ranta
Tuomari Martta tuomari Martta Eliina Karsta
1944 Suurin voitto sairaan­hoitaja Taina Kulo
Sylvi Sylvi Wahl
Anja, tule kotiin Anja Miettinen
1945 En ole kreivitär mannekiini Nora / kreivitär Drek
Vain sinulle Elina Takala
1947 Hedelmätön puu Helena Tyrni, o.s. Ceder
Tuhottu nuoruus Kirsti Niininen
1948 Soita minulle, Helena! Helena Talasti, o.s. Parola
1949 Rosvo-Roope Helena Herva / Kristiina
1950 Tapahtui kaukana Maire Lehtinen
Ratavartijan kaunis Inkeri Inkeri Junkkari
1952 Hän tuli ikkunasta muoti­piirtäjä Leila Lumikki Linna

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laine, Kimmo & Seita­järvi, Juha (toim.): Valkoiset ruusut: Hannu Lemisen & Helena Karan elämä ja elo­kuvat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-001-1.
  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elo­kuvan kulta­kaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.
  • Riihimäki, Tapio: ”Kara, Helena (1916–2002)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 790–791. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
  • Kara Helena Kansallinen audio­visuaalinen arkisto. Arkistoitu 4.10.2013.
  • Silmän lumo – Helena Kara. Televisio­dokumentti. Ohjaus Jarmo Heikkinen. Yleis­radio TV1, Suomi 1996.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laine & Seitajärvi 2008, s. 32
  2. a b Laine & Seita­järvi 2008, s. 23.
  3. Rytkönen 2008, s. 103.
  4. Rytkönen 2008, s. 37.
  5. Laine & Seita­järvi 2008, s. 35.
  6. Laine & Seitajärvi 2008, s. 30.
  7. Rytkönen 2008, s. 105, 106.
  8. Laine & Seita­järvi 2008, s. 44.
  9. Laine & Seitajärvi 2008, s. 39–40.
  10. Laine & Seita­järvi 2008, s. 46, 47.
  11. Rytkönen 2008, s. 110.
  12. Laine & Seitajärvi 2008, s. 53.
  13. a b c d e f g h i Televisio­dokumentti Silmän lumo, Yleis­radio 1996.
  14. Laine & Seitajärvi 2008, s. 50–51.
  15. Laine & Seita­järvi 2008 s. 56.
  16. Laine & Seita­järvi 2008, s. 50.
  17. Laine & Seita­järvi 2008, s. 319.
  18. Suomen kansallis­filmografia 3, s. 214.
  19. Rytkönen 2008, s. 115, 116.
  20. a b Pennanen, Riikka: Helena Kara Elonetissä. 5.5.2015. Viitattu 8.6.2020.
  21. a b Laine & Seita­järvi 2008, s. 26.
  22. Laine & Seita­järvi 2008, s. 59, 60.
  23. Suomen kansallis­filmo­grafia 4, s. 292
  24. Laine & Seita­järvi 2008, s. 61.
  25. Laine & Seita­järvi 2008, s. 113, 114.
  26. Laine & Seita­järvi 2008, s. 122, 123.
  27. a b Laine & Seita­järvi 2008, s. 62.
  28. Laine & Seita­järvi 2008, s. 54.
  29. Laine & Seitajärvi 2008, s. 36–37.
  30. Rytkönen 2008, s. 117.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]