Hilja Valtonen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hilja Valtosen hauta Imatralla.

Hilja Ester Valtonen (o.s. Kurki, 30. syyskuuta 1897 Heinävesi19. joulukuuta 1988 Imatra) oli suomalainen kirjailija ja kansakoulunopettaja. "Painosten herrattareksi" kutsuttu Valtonen oli 1920- ja 1930-lukujen suosituimpia suomalaisia kirjailijoita, jonka viihderomaaneista otetaan yhä uusintapainoksia. Kirjailijana Valtosen pyrkimyksenä oli ajaa naisasiaa eteenpäin, ja hän toi suomalaiseen kirjallisuuteen modernin, itsenäisen naistyypin.

Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtonen syntyi Heinävedellä Etelä-Savossa kansakoulunopettajan tyttärenä, hänen vanhempansa olivat Fredrik Kurki ja Kristiina Ämmälä.[1] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulusta vuonna 1919 ja valmistui kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaarista vuotta myöhemmin. Opettajana Valtonen työskenteli Karijoella 1920–1922 ja Parikkalassa (19221929) ennen asettumistaan Imatralle. Hän opetti Imatran Linnalan koulussa vuoteen 1963 yhdessä miehensä kansakoulunopettaja Kosti Valtosen kanssa. 1960-luvulla hän oli Kymen läänin kirjailijayhdistys Paltan varapuheenjohtajana ja sai kotiseutuneuvoksen arvonimen 1974.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtosen esikoisromaani Nuoren opettajattaren varaventtiili oli heti ilmestyessään menestys. Sitä kirjoittaessaan Valtonen kertoo olleensa närkästynyt miesopettajien paremmasta palkasta ja vaatimattomammista velvollisuuksista. Kirjailijana hän tahtoi ajaa tarmolla naisasiaa eteenpäin.[2] Aikalaisarvosteluissa hämmästys oli suuri, sillä Valtosen kirjoitustyyli oli totutun vastainen sen suhteen mitä naiskirjailijalta saattoi odottaa.[3]

Valtosen naishahmot ajoivat autoa ja toimivat ammateissa. 1920-luvulla Valtosen kirjoittaessa ensimmäisiä kirjojaan taloudellisen nousun ja vapaampien tapojen myötä alettiin kirjoittaa entistä vapaammin. Hänen kirjoissaan on eroottista virettä, jota säätelee silti siveellinen moraali. Naispäähenkilöt ovat pirteitä ja uhmakkaita villikkoja, mutta siveellisyys pysyy kuitenkin mukana ja tavoitteena on usein sosiaalisesti edullinen avioliitto. Myöhemmässä tuotannossa naiset eivät kuitenkaan välttämättä ota aviomiestä.[4] Aikoinaan jopa epäiltiin, että joku mies on salanimellä kirjoittanut Valtosen romaanit, sillä nainen tuskin voisi kirjoittaa niin taitavasti ja hauskasti.[5]

Monien hänen kirjojensa pohjalta on tehty myös elokuvia, joista tunnetuin on Vaimoke-romaanin filmatisointi (päärooleissa Ansa Ikonen ja Tauno Palo). [6]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926)
  • Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! (1927)
  • Opettajan villikko (1928)
  • Hiiliristi (1930)
  • Kunnankirjuri (1931)
  • Vaimoke (1933)
  • Tarvaatar (1935)
  • Nykyhetken tyttölapsi (1937)
  • Hätävara (1938)
  • Ville viekastelee taas (1945)
  • Kilroy sen teki (1947)
  • Rakas Vihtori (1950)
  • Neiti talonmies (1954)
  • Neekerityttö peilaa (1957)
  • Poikamiestyttö (1966)
  • Ruskapäiviä (1975)

Näytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Autotyttö (1929)
  • Päivä perijättärenä (1932)
  • Lotta-veitikka (1934)
  • Vetovoima eli vetovaimo (1942)
  • Joulupata ynnä muita lastennäytelmiä kuusijuhliin (1951)
  • Valitusaika on ohi (1951)
  • Rissasen papan leiviskä (1953)
  • Häät nousoot, Karjalaiset huntuhäät (1954)
  • Salainen ase (1961)
  • Vaimoke (1968)

Elokuvakäsikirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vaimoke (samannimisen romaanin pohjalta, 1936)
  • Mieheke (1936)
  • Markan tähden (näytelmän Päivä perijättärenä pohjalta, 1938)
  • Hätävara (samannimisen romaanin pohjalta, 1939)
  • Varaventtiili (romaanin Nuoren opettajattaren varaventtiili pohjalta, 1942)
  • Neiti Tuittupää (1943)
  • Kilroy sen teki (samannimisen romaanin pohjalta, 1948)
  • Minä ja mieheni morsian (1955)
  • Neiti Talonmies (samannimisen romaanin pohjalta, 1955)

Muut kirjalliset työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sanaton Santeri (novelleja, 1939)
  • Kinkku (kertomus, 1953)
  • Pulun ja Pekan pakinoita (pakinoita, 1956)
  • Pippuria (kertomus, 1962)
  • Pätkis (kertomuksia, 1964)
  • Nuoren opettajattaren varaventtiili (radiokuunnelma, 1969)
  • Omakehu, Muistelmia menneiltä vuosilta (muistelmateos, 1973)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]