Regina Linnanheimo
| Regina Linnanheimo | |
|---|---|
 Regina Linnanheimo vuonna 1941 elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Axa Regina Elisabeth Linnanheimo |
| Syntynyt | 7. syyskuuta 1915 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta |
| Kuollut | 24. tammikuuta 1995 (79 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | elokuvanäyttelijä, kääntäjä |
| Puoliso |
Carl Robert Mörner ( 1948; 1952) |
| Näyttelijä | |
| Taiteilijanimet | Regina Mörner |
| Aktiivisena | 1931–1956 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| Svensk Filmdatabas | |
Axa Regina Elisabeth Linnanheimo (vuoteen 1924 saakka Leino, vuodesta 1948 Mörner; 7. syyskuuta 1915 Helsinki – 24. tammikuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen elokuvanäyttelijä ja -käsikirjoittaja. Elokuvauransa jälkeen hän toimi kääntäjänä.
Regina Linnanheimo oli yksi suomalaisen elokuvan kultakauden tähdistä ja kuului niihin aikansa harvoihin elokuvanäyttelijöihin, joilta puuttui teatteritausta. Linnanheimo erikoistui romanttis-historiallisiin puku- ja melodraamoihin. Hänen tunnettuja elokuviaan ovat muun muassa epookkiromanssit Kaivopuiston kaunis Regina, Kulkurin valssi ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Näyttelijäntyön ohella Linnanheimo käsikirjoitti useita Teuvo Tulion elokuvia ja esiintyi myös niiden pääosissa.
Linnanheimo sai Jussi-palkinnon vuonna 1946 elokuvista Levoton veri ja Rakkauden risti. Hän lopetti elokuvauransa vuonna 1956 ja työskenteli sen jälkeen kielenkääntäjänä Yleisradiossa nimellä Regina Mörner. Luonteeltaan introvertti ja julkisuutta parhaansa mukaan vältellyt Linnanheimo oli yleisön sekä lehdistön juorujen kohteena vielä pitkään tähtiaikansa jälkeen.
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Regina Linnanheimo syntyi seitsenlapsisen perheen nuorimmaksi syyskuussa 1915 Helsingin Ensi-sairaalassa. Hänen vanhempansa olivat kiinteistövälittäjä ja liikemies Johan Gustaf Leino (alk. Grönroos) ja Aksa Johanna Grönlund. Molemmat olivat alkujaan Turusta, ja he olivat avioituneet juhannuksena 1899. Reginalla oli neljä sisarta: Ragnhild, Ellen, Ester ja Rakel sekä kaksi veljeä, Eino Leinon mukaan nimetty Eino ja Reino. Eino kävi aikoinaan Suomen Näyttämöopiston, muttei omistautunut näyttelemiselle. Regina oli iltatähti: hänen kuusi sisarustaan olivat syntyneet melko lyhyin välein, kun taas Reginan syntyessä hänen vanhempansa olivat jo nelikymmenvuotiaita. Toiseksi nuorin eli Rakel oli Reginan syntyessä seitsemänvuotias.[1]
Leinon perhe oli muuttanut Turusta Helsinkiin vuonna 1911. Mukana seurasi Aksa Grönlundin naimaton sisar Aina, josta tuli lapsille kuin toinen äiti. Perhe asui Helsingin kantakaupungissa, jossa Reginakin omaksui ruotsin toiseksi kielekseen. Jo lapsena ohikulkijat ihastelivat sinisilmäistä ja vaaleahiuksista Reginaa. Hänen äitisuhteensa oli läheinen läpi elämän. Kun häneltä toisen maailmansodan vuosina kysyttiin, ketä hän eniten ihailee, vastaus tuli heti: ”Mammaa.”[2] Lapsuuden kesät kuluivat Uudenmaan maaseudulla. Sisällissotavuonna 1918 Johan Leino oli hankkinut perheelleen kesäpaikan Pornaisten Laukkoskelta. Hän löysi paikan paetessaan takaa-ajajia reellä yli Kotojärven. Korjausten jälkeen Leinojen kesäasunnossa oli 24 huonetta.[3] Heillä oli myös muutaman vuoden ajan Terijoella täysihoitola Meriharju, joka oli etenkin viipurilaisten näyttelijöiden suosima lomapaikka.[4]
Linnanheimon lapsia yhdisti kiinnostus teatteriin, mitä heidän isänsä ei hyväksynyt lainkaan. Hänestä moinen ammatti ei sopinut kunniallisen perheen lapsille.[5] Lopulta Linnanheimojen tyttäristä peräti neljä päätyi näyttelijöiksi. Reginan ensikosketus teatteriin tuli kuusivuotiaana. Hänen sisarensa Ragnhild Peitsalon kesäinen teatterikiertue ulottui Pornaisiin. Kaksikymppinen Ragnhild näytteli äitiä, ja Regina oli avustamassa hänen poikansa roolissa. Näyttämöllä Regina kuitenkin jäi katselemaan yleisöä mietteissään ja unohtui näyttämölle yksin, kunnes Ragnhild haki kyyneleisen sisarensa pois. Muutama vuosi myöhemmin Regina toimi kuiskaajana, mutta epäonnistui pahoin. Jo tuolloin hän päätti pysyä erossa teattereista.[6]
Regina Leino aloitti koulutiensä seitsemänvuotiaana Helsingin Saksalaisessa koulussa. Oppilaat tunsivat mannermaisen muodin ja musiikin viimeisimmät virtaukset. Vuonna 1924 Leinon perheen sukunimi muutettiin Linnanheimoksi. Teini-ikäisenä Regina Linnanheimo kulutti taskurahansa elokuviin: hänen ihanteitaan olivat Greta Garbo ja Colleen Moore.[7]
Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linnanheimon vanhin sisar Ragnhild kuoli marraskuussa 1931 keuhkokuumeeseen. Häneltä jäi Virosta adoptoitu tytär Liisa, joka siirtyi Linnanheimon perheen hoiviin.[8] Edellistalvena oli kuvattu Jääkärin morsianta, jossa Regina Linnanheimo oli siskonsa Rakelin sijaisnäyttelijänä mäenlaskukohtauksessa. Rakel oli jo aiemmin kuvannut kyseisen kohtauksen, mutta se jouduttiin uusimaan eikä Rakel ollut enää saatavilla. Aksa Linnanheimo keksi, että Regina voisi tuurata siskoaan. Regina haettiin koulusta kesken oppitunnin kuvauspaikalle Santahaminaan, ja hän puki ylleen siskonsa hankkimat roolivaatteet. Hänet nähdään elokuvassa vain takaapäin hiihtämässä mäkeä alas. Myöhemmin Linnanheimo kutsui tuota hetkeä filmiuransa ikimuistoisimmaksi. Hän halusi nimenomaan elokuvanäyttelijäksi eikä ollut kiinnostunut Näyttämöopistosta ja teattereiden lavoista.[9]
Linnanheimon seuraavat elokuvatyöt olivat pikkuosia Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) ja Valentin Vaalan elokuvissa. Tugai kävi Saksalaista koulua, kuten Reginakin, mutta he tapasivat vasta, kun Rakel Linnanheimo esitteli heidät toisilleen. Keväällä 1931 Linnanheimo lopetti koulun ja meni konttoristiksi toimistoon. Hän vietti paljon aikaa Vaalan ja Tugain seurassa. Ystävysten kantapaikka oli Kluuvikadun Fazer. Vuonna 1933 Rakel Linnanheimo ilmoitti sisarensa Miss Suomi -kilpailuihin Munkkiniemen Golf-kasinolla. Regina ei viihtynyt yleisön arvioitavana eikä sijoittunut kolmen kärkeen. Saman vuoden syksynä alettiin kuvata äänielokuvaa Helsingin kuuluisin liikemies, jonka tuotannossa Linnanheimo hermoili suoriutumistaan Maikin roolissa.[10] Vahva itsekriittisyys oli Linnanheimolle ominaista läpi hänen uransa.[11]
Kohti suuria rooleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurempiin ympyröihin Linnanheimo pääsi, kun Suomi-Filmin johtaja Risto Orko otti hänet jännityselokuvan VMV 6 naispääosaan vuonna 1935. Hänen suosionsa kasvoi kohisten, ja elokuvalehdet luonnehtivat häntä ”Suomen ensimmäiseksi filmitähdeksi” ja ”Suomen ainoaksi filmitähdeksi”. Samoja luonnehdintoja käytettiin myös muun muassa Hanna Tainista ja Ansa Ikosesta. Linnanheimoa pyydettiin 1930-luvun lopulla teatteriin, jolloin hänestä olisi tullut tuolloisen ajattelun mukaan ”oikea näyttelijä”. Hän kieltäytyi tarjouksesta.[12]
Lehdistö kiinnostui Linnanheimosta VMV 6:n myötä, mutta hän suhtautui mediaan penseästi eikä mielellään antanut haastatteluja. Linnanheimo oli pettynyt toimittajiin, jotka kysyivät vain kauneudenhoitovinkkejä ja mahdollisia Hollywood-haaveita. Se saatiin tietää, että hän harrasti uintia, hiihtoa ja kirjallisuutta. Elokuva-Aitta-lehti julkaisi useaan otteeseen Linnanheimon kotiosoitteen, joten ihailijat parveilivat tuolloin vielä vanhempiensa luona asuneen tähden kodin ympärillä.[13] Ajan näyttelijättärille tyypillisesti myös Linnanheimon ikä oli salaisuus. Vuoden 1935 Elokuva-Aitassa hänen arveltiin olleen alle kahdenkymmenen, seitsemän vuotta myöhemmin tähden iäksi arvioitiin noin kaksikymmentä vuotta.[14]
Regina Linnanheimon ensimmäinen merkittävä tehtävä oli Annin rooli elokuvassa Taistelu Heikkilän talosta vuonna 1936. Elokuvan ohjaaja Teuvo Tulio uskoi Linnanheimon kykenevän myös rooleihin, joita ei rakennettu pelkästään hänen ulkonäkönsä varaan. Linnanheimo oli mukana elokuvan kuvauspaikkojen ja näyttelijöiden valinnassa sekä käsikirjoituksen luomisessa. Hän kertoi Naamio-lehden toimittajalle Annin roolista: ”Siinä osassa oli sisältöä. Minulla oli tehtävänä todellisen ihmisen elämä ja kohtalo, eikä pelkkää persoonatonta, kuten muissa esittämissäni osissa.”[15] Linnanheimo halusi todistaa kykynsä näyttelijänä eikä pelkkänä tusinatähtösenä, ja elokuvasta tuli hänen todellinen läpimurtonsa. ”Hänen osasuorituksessaan on nuoren tytön herkkyyttä, rakastavan naisen alttiutta, kotinsa ja lapsensa puolesta taistelevan äidin voimaa ja lujaluonteisen ihmisen päättäväisyyttä”, hehkutti Elokuva-Aitta.[16]
Vaalan ohjaama komediaelokuva Mieheke sai ensi-iltansa joulun alla 1936. Linnanheimo tulkitsi sivuosassa tyhjäpäistä laulajatardiivaa, jolloin hän osoitti kykynsä myös komediennena.[17] Miehekkeen pääosassa oli Tauno Palo, johon Linnanheimo oli tutustunut jo kuvatessaan Jääkärin morsianta.[18]
1930-luvun loppupuolella Linnanheimo näytteli pääosan kahdessa Tulion elokuvassa. Linnanheimo oli aktiivisesti mukana elokuvien käsikirjoitusten työstämisessä. Nuorena nukkuneeseen hän kirjoitti seitsemän eri käsikirjoitusversiota, ja elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta hän toimi yhtenä kolmesta käsikirjoittajasta. Linnanheimo ei näytellyt jälkimmäisessä lainkaan, naispääosassa oli hänen siskonsa Rakel.[19] Suurin osa Linnanheimon ja Tulion varhaisista elokuvatöistä on kuitenkin kadonnut. Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan luultiin tuhoutuneen Adams Filmin tulipalossa vuonna 1959, mutta vuonna 2007 Elokuva-arkistosta löytyi filmikela, jossa ovat säilyneinä katkelmat elokuvan alusta ja lopusta.[20]
Jouluna 1937 ensi-iltaan tullut Nuorena nukkunut aiheutti aikanaan pahennusta uskaliaiden kohtaustensa vuoksi. Närkästystä herättivät Siljan ja Armaksen rakkauskohtaus ladossa sekä kohtaus, jossa Nukarin isäntä tirkistelee saunassa peseytyvää Siljaa. Keskustelu Nuorena nukkuneen ”turmiollisesta vaikutuksesta” jatkui lehtien palstoilla viikkoja. Sensuuri katsoi lopulta parhaaksi lyhentää mauttomina pidettyjä kohtauksia. Linnanheimo koki hartaan ja sielukkaan Siljan roolin niin ikään haastavaksi ja piti kohua elokuvan ympärillä käsittämättömänä.[21] Nuorena nukkunut loi myytin suomalaisesta heinälatoromantiikasta, ja Regina Linnanheimosta tuli kotimaisen elokuvan ensimmäinen ”heinäkasatyttö”.[22] Niin ikään Adams Filmin palossa tuhoutuneeksi luullun Nuorena nukkuneen 20-minuuttinen pätkä löytyi vuonna 2015 Ranskan elokuva-arkistosta.[23]
Suomen Filmiteollisuuden kassamagneetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Regina Linnanheimo siirtyi Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen kesällä 1938, samaan aikaan kuin Tauno Palo ja Jorma Nortimo. Johtaja T. J. Särkkä suostui rahoittamaan näyttelijöille opintomatkan ulkomaille. Matkustelu ylipäänsä oli tuohon aikaan harvinaista, ja lopulta kuukauden pituiselle matkalle Pariisiin lähti iso ryhmä näyttelijöitä: Palo ja Nortimo puolisoineen, Regina ja Rakel Linnanheimo sekä Eino Salmelainen. Yhdessä seurue tutustui Pariisin yöelämään, nähtävyyksiin ja kauppoihin. Matkan kohokohta oli vierailu paikallisilla elokuvastudioilla. Pariisista siskokset siirtyivät Berliiniin, jossa he kävivät tutustumassa Babelsbergin studioihin.[24]
Syksyllä Linnanheimo jatkoi filmaustöiden parissa. Talvella 1939 ensi-iltansa saivat Hella Wuolijoen tekstiin perustuva Eteenpäin – elämään ja historiallinen kuvaelma Helmikuun manifesti, jotka tekivät Linnanheimosta ja Palosta valkokankaiden valovoimaisen tähtiparin. Wuolijoki-filmatisoinnissa Linnanheimo näytteli nuorta päähenkilöä, Justiinaa, josta tarinan kuluessa kasvaa vahva aikuinen nainen. Helmikuun manifestissa Linnanheimon rooli oli pienehkö, mutta hänet mainitaan alkuteksteissä ensimmäisenä.[25] Samana vuonna Linnanheimo näytteli Olavin äitiä nuoren viulumestari Heimo Haiton elämään perustuvassa elokuvassa Pikku pelimanni, jossa Olavia esitti Haitto itse. Työteliäimpinä aikoina SF:llä Linnanheimo kuului samanaikaisesti peräti kolmeen eri kuvausryhmään.[26]
Talvisodan ensimmäisenä päivänä, 30. marraskuuta 1939, Linnanheimon veli Reino sai surmansa Helsingin pommituksessa. Perhe muutti Helsingistä Pornaisiin, sillä heidän asuntonsa sijaitsi keskellä kaupunkia Bulevardilla talossa, joka kansan suussa sai nimen ”Linnanheimon talo”. Ankaran sotatalven aikana Regina Linnanheimo ompeli vaatteita evakkolapsille.[27] Välirauhan aikana oli kysyntää todellisuuspakoisille elokuville. Niiden pääaiheina olivat sosiaaliset luokkaerot sekä rakkaus, joka voittaa kaikki esteet. Lisäksi niihin kuului runsaasti pukuloistoa. Linnanheimo näytteli uransa hohdokkaimmat tyttöosat romanttisissa epookkielokuvissa Suotorpan tyttö ja Kaivopuiston kaunis Regina. Molemmissa hänen vastanäyttelijänään oli Tauno Palo.[28]
Selma Lagerlöfin romaaniin perustuva Suotorpan tyttö ei juuri kiinnostanut arvostelijoita epäajankohtaisen aiheensa takia. Kaivopuiston kaunis Regina taas perustui Perjantai-lehdessä julkaistuun tuhkimotarinaan Kaivopuiston kaunis Elsa, josta Särkkä muokkasi elokuvakäsikirjoituksen. Hyväksi ennakkomainonnaksi osoittautui päähenkilön nimen muuttaminen Reginaksi. Kohtauksessa, jossa Linnanheimon roolihenkilö hyppää laivan kannelta mereen, käytettiin sijaisnäyttelijää. Kohtaus kuitenkin aiheutti Linnanheimolle kiusallista huomiota loppuiäksi. Hänet sekoitettiin jatkuvasti urheilijatyttöön, joka oli veteen hypännyt. Linnanheimo sai roolisuorituksestaan hyvät arviot, vaikka kriitikot pitivät itse tarinaa liian imelänä.[29] Suomalaisen elokuvahistorian katsotuimpiin kuuluvassa Kulkurin valssissa vuonna 1941 Linnanheimo näytteli sivuosassa tulista viettelijätärtä Rosinkaa, jota on pidetty kulkurin naispuolisena vastineena. Rooli ei kaikkien arvostelijoiden mielestä sopinut hänen näyttelijänlaatuunsa.[30]
Syksyllä 1940 Linnanheimo osallistui Ylioppilastalolla pidettyihin myyjäisiin, jossa kerättiin rahaa sodassa haavoittuneiden hyväksi.[31] Jatkosodan aikana kesällä 1941 Linnanheimo liittyi mukaan sotaponnistuksiin. Hän teki kesän ajan maatöitä Pornaisissa miesten jouduttua armeijaan. Sen jälkeen hän työskenteli muutaman kuukauden Helsingissä lottana. Vuodenvaihteen jälkeen 1942 alettiin kuvata elokuvaa Onni pyörii. Linnanheimon ja Palon yleisönsuosiosta haluttiin ottaa kaikki irti ja Mika Waltari käsikirjoitti teoksen erityisesti heitä varten. Siinä Linnanheimon rooli on vaihteeksi epämääräinen nainen.[32]
Elokuvan Katariina ja Munkkiniemen kreivi miespääosassa oli Leif Wager. Teema oli tuttu: köyhän orpotytön rakkaus yläluokkaiseen mieheen. Eskapistinen pukudraama valloitti yleisön, mutta sai kriitikoilta nuivan vastaanoton. Linnanheimoa itseään seitsemän vuotta nuoremman Wagerin parina pidettiin epäuskottavana. Elokuva sai aikaan juorun Linnanheimon ja Wagerin salakihloista.[33] Toinen, paljon sitkeämpi juoru lähti liikkeelle samaan aikaan. Linnanheimon väitettiin synnyttäneen pojan vuonna 1943. Syyskesällä 1942 kuvatuissa kohtauksissa hän näyttää hieman pyöristyneen, ja elokuvassa hän synnyttää potran pojan. Linnanheimo oli kuitenkin lapseton.[34] Elokuvan myötä Linnanheimon suosio oli huipussaan.[35] Hän oli kuitenkin edelleen toivoton haastateltava ja mieluiten kartteli lehtiväkeä. Linnanheimon valokuvia oli lehdissä tuon tuostakin, mutta hän ei suostunut haastatteluihin.[36]
Linnanheimo noudatti näyttelijäntyössään teatterista periytyviä käytäntöjä, kuten hänen aktiiviaikanaan oli tapana suomalaisessa elokuvassa. Ilmeiden ja äänen tuli välittyä viimeistä penkkiriviä myöten.[37] Hänelle leimallisiin maneereihin kuului ”oikean kulmakarvan kohottaminen, pään kallistaminen sivulle ja verkkaan puhkeava hymy”.[38] Linnanheimo itse oli tyytymätön siihen, että huomio kiinnitettiin usein ennen kaikkea hänen ulkonäköönsä.[39]
Regina Heimo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syksyllä 1942 Saksan Filmikamari kutsui joukon elokuvanäyttelijöitä ja ohjaajia kahden viikon pituiselle vierailulle Saksaan. Mukana oli viisi suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijää: Regina Linnanheimo, Lea Joutseno, Helena Kara, Irma Seikkula ja Leif Wager sekä kolme ohjaajaa: Wilho Ilmari, Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Matka toteutettiin 10.–24. marraskuuta 1942. Sen kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä. Linnanheimo, Kara ja Leminen päättivät matkustaa lentokoneella, kun muu ryhmä lähti matkaan laivalla. Lentomatkan aikana tuli alinomaa ilmahälytyksiä, ja kone joutui lopulta laskeutumaan Danzigiin. Sen jälkeen edessä oli raskas junamatka Berliiniin, jossa seurue vietti viikon erilaisten vierailujen ja juhlien merkeissä.[40] Matkaan kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaanotto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistössä. Myös paikallinen radio kiinnostui suomalaisista vieraista. Saksankielentaitoinen Linnanheimo joutuikin suoraan radiohaastatteluun, jota hän vielä vuosien päästä muisteli kauhulla.[41]
Berliinistä ryhmä siirtyi Münchenin kautta Wieniin. Tunnelma siellä oli loistelias verrattuna Berliinin ja Münchenin täyden pimennyksen tunnelmiin, joissa kaupunkien valot oli sammutettu (sodan aikaisen järjestelyn tarkoituksena oli suojautua vihollisen pommeilta). Wienissä ryhmä kävi muun muassa teekutsuilla kirjailija Gerhart Hauptmannin kotona sekä Burg-teatterin ja Wienin valtionoopperan näytöksissä. Linnanheimo jäi Saksaan koekuvauksiin muun seurueen palattua Suomeen. Ufan studioilla Berliinissä hän sai yllätyksekseen itse päättää, mitä näyttelisi koekuvauksessa. Hän valitsi kaksi kohtausta parhaillaan kuvattavasta elokuvasta Nacht ohne Abschied.[42] Saksan tappion sodassa häämöttäessä kaatuivat suunnitelmat ”Regina Heimosta”, millä nimellä Linnanheimon oli määrä esiintyä Saksassa.[35]
Suomi-Filmissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keväällä 1943 Linnanheimo siirtyi Risto Orkon johtamaan Suomi-Filmiin. Merkittävin syy oli Orkon tarjoama 10 000 markan kuukausipalkka, joka oli noin kaksinkertainen muiden naistähtien palkkoihin verrattuna. Samana vuonna myös Tauno Palo kiinnitettiin Suomi-Filmiin 25 000 markan kuukausipalkalla. Linnanheimo ja Palo jatkoivat yhteistyötään seikkailuelokuvassa Herra ja ylhäisyys, jonka meksikolaismaisemat kuvattiin Nummelan hiekkakuopille rakennetussa lavastekaupungissa sekä Yyterin hiekkarannoilla. Meksikolaisen doña Camillan roolia varten Linnanheimo värjäytti hiuksensa mustiksi.[43]
Kaikkiaan Linnanheimo näytteli Tauno Palon kanssa kymmenessä elokuvassa. Yleisö palvoi heitä yhdessä, ja yhteistyö oli mieluisaa näyttelijöillekin. Linnanheimo oli ystävystynyt Palon kanssa, joka kutsui häntä ”oikeaksi ladyksi”. Reginasta ja Taunosta ei kuitenkaan tullut samanlaista käsitettä kuin Ansasta ja Taunosta. Linnanheimoa on luonnehdittu etäisemmäksi kuin naapurintyttömäistä Ansa Ikosta. Linnanheimon roolihahmoihin rakastuneet miehet yleensä ajautuvat jonkinlaiseen kriisiin tai jopa tuhoon, kun taas Ikonen kuten Helena Karakin ovat pääasiassa onnellisten loppujen sankarittaria.[44]
Jännityselokuvassa Kuollut mies vihastuu (1944) Linnanheimo nähtiin niin ikään tummahiuksisena salaperäisen pianistin osassa. Uuden Suomen arvion mukaan Linnanheimo onnistui luomaan pintapuolisesta roolistaan tenhoavan ja kohtalontuntuisen henkilökuvan.[45] Helsingin suurpommitusten kohtalokkaina päivinä talvella 1944 kuvattiin Vaalan elokuva Linnaisten vihreä kamari, jossa Linnanheimo näytteli viileää aatelisneito Annaa. ”Kerrankin kunnon rooli. En halua olla mikään pylväspyhimys”, hän totesi kiitollisena. Pommihälytys keskeytti kuvaukset, mutta sirpalesuojaan ei päästy ja Linnanheimo joutui jäämään kuvausryhmineen kylmään käytävään. Hän lähti Munkkisaaren studioilta vähäpukeisena harhailemaan liekehtivään kaupunkiin ja vilustui niin pahoin, että joutui puoleksi vuodeksi sairaalaan.[46] Kun kuvauksia viimein jatkettiin, Linnanheimo oli laihtunut monta kilogrammaa sairautensa jäljiltä. Hänen roolisuoritustaan pidettiin kuitenkin onnistuneena. Linnaisten vihreä kamari sai neljä Jussi-palkintoa ja oli myös Linnanheimon viimeinen elokuvatyö Suomi-Filmissä.[47]
Taiteellinen täyskäännös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan jälkeen Linnanheimo jätti Suomi-Filmin ja siirtyi Teuvo Tulion palvelukseen. Yhteistyö Tulion kanssa merkitsi luopumista kuukausipalkasta, mutta myös uusia haasteita. Hän sai jatkaa työtään käsikirjoittajana ja myös etsiä rajojaan näyttelijänä. Tulion ja Linnanheimon tiivis yhteistyö kesti aina Linnanheimon filmiuran loppuun asti. Alkuvuodesta 1945 Linnanheimo matkusti Tukholmaan opiskelemaan puheilmaisua riikinruotsiksi oopperalaulajatar Marianne Mörnerin johdolla. Tulion kaksi seuraavaa elokuvaa oli tarkoitus tehdä Ruotsissa, ja Linnanheimo halusi päästä eroon suomenruotsalaisesta korostuksestaan, joka ei ruotsalaisten korviin kuulostanut hienolta. Sikäläisen filmilakon takia suunnitelmat muuttuivat ja molemmat elokuvat ruotsinkielisine versioineen kuvattiin Suomessa.[48]
Tulion uusista elokuvahankkeista tuli ennalta julkisuuteen vain tieto, että Linnanheimo esiintyisi molempien pääosissa. Tulio nosti esille Linnanheimon sensuellin ja viettelevän eroottisen puolen. Rakkauden risti valmistui keväällä 1946 ja toi valkokankaille aivan uudenlaisen Regina Linnanheimon. Hän luopui tavaramerkeiksi muotoutuneista maneereistaan ja flegmaattiseksikin sanotusta näyttelemistyylistään. Tilalle tuli turmiollisten ja moniulotteisten naishahmojen tulkitsija. Tässä elokuvassa hän esitti viettelykseen lankeavaa naista, patriarkaalisen suvaitsemattomuuden viatonta uhria, jolla oli vähän mahdollisuuksia palata kunniallisuuden pariin. Osa elokuvayleisöstä kuvitteli näyttelijät kulloistenkin roolihahmojensa kaltaisiksi. Niinpä Linnanheimon luultiin langenneen hyveellisestä neitsyestä paheelliseksi viettelijättäreksi. Hän sai postia, jossa hänen kuviteltua moraalittomuuttaan paheksuttiin. Niin ikään keväällä 1946 ensi-iltansa sai Levoton veri, jossa Linnanheimo näytteli hulluuteen asti mustasukkaista vaimoa. Elokuvan suora eroottisuus kuohutti moraalinvartijoita.[49]
Vuosi 1946 oli Linnanheimon elokuvauran kohokohta. Hän voitti parhaan naispääosan Jussi-patsaan yhteisesti Levottomasta verestä ja Rakkauden rististä.[50] Samana kesänä kuvattiin kymmenen vuoden takaisen Heikkilän talon uusi laitos Intohimon vallassa. Linnanheimon vastanäyttelijänä oli Kullervo Kalske sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa.[51]
1940-luvun lopussa Linnanheimo teki vielä kaksi elokuvaa muille yhtiöille. Näitä olivat SF:n viulun ihmelapsesta kertovan elokuvan jatko-osa Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi sekä Fenno-Filmin tuottama Vain kaksi tuntia. 1950-luvulta alkaen hän näytteli enää ainoastaan Tulion elokuvissa.
Ms. Leenanhaymo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”En ole koskaan, en Lapissakaan, tuntenut itseäni niin perusteellisesti syväjäädytetyksi kuin noiden kuukausien aikana”, Linnanheimo kuvaili Roylle eli lavastaja Tapio Vilpposelle Englannin-matkaansa. Englanti hytisi ennätyskylmän talven kourissa vuonna 1947. Samaan aikaan toteutui Linnanheimon pitkään haaveilema matka Britannian saarivaltakuntaan. Hän halusi kohentaa englannin kielen taitoaan ja tutustua sikäläiseen elokuvantekoon. Suomi-Filmin Uutisaitta-lehden päätoimittaja Roy pyysi Linnanheimoa kirjoittamaan matkakirjeitä Lontoosta. Puolen vuoden oleskelu ulkomailla oli tuohon aikaan jotain erikoista, ja ihmisiä kiinnostivat filmitähden ulkomaankuulumiset. Myös sikäläinen lehdistö huomioi ”Ms. Regina Leenanhaymon” saapuneen Lontooseen.[52] Linnanheimo ihastui suurkaupunkiin ja viehättyi saarelaisten elämänmenosta. Eagle-Lionin studioilla hän näki uusimmat englantilaiset elokuvat. Kylmää talvea seurasi kuuma kesä, jonka aikana Linnanheimo matkusteli ympäri Etelä-Englantia.[53]
Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1948 Linnanheimo poikkesi teatteritaiteen puolelle ja alkoi valmistella näyttämökiertuetta lankonsa Rauli Tuomen kanssa. Näytelmänä oli Jacinto Graun Kohtalo. Elokuvarintamalla Linnanheimo jatkoi Tulion kanssa tutulla linjalla. Iitin Mankalankoskella alettiin kuvata Hornankoski-nimistä kolmiodraamaa. Elokuvasta tehtiin myös ruotsinkielinen versio nimellä Forsfararna. Suomenkielisen version ohjaajaksi on alkuteksteissä nimetty Roland af Hällström, mutta käytännössä Tulio ohjasi molemmat. Linnanheimo toisti käsikirjoituksessa mieliteemaansa: nuoren naisen kasvutarinaa. Parikymppinen Åke Lindman teki elokuvassa valkokangasdebyyttinsä. Hornankoski sai sekä Suomessa että Ruotsissa vielä nuivemman vastaanoton kuin Intohimon vallassa.[54]
1950-luvun alussa Linnanheimo valmisteli samanaikaisesti kahta elokuvakäsikirjoitusta. Toisen työnimi oli Eeva tarinan päähenkilön mukaan.[55] Kesällä 1951 tarina toteutettiin elokuvaksi, joka sai nimekseen Rikollinen nainen. Käsikirjoituksessa Linnanheimo loi synkeän kuvan avioliitosta ja perinteisestä parisuhteesta. Hän kuvasi avioliiton naisen vankilaksi, mutta elokuvan feministinen painotus jäi vähälle huomiolle.[56] Olympiakesänä 1952 kuvattiin toisinto Levottomasta verestä nimellä Mustasukkaisuus. Elokuvaa ei pidetty kovin onnistuneena.[57] Linnanheimon toista käsikirjoitusta alettiin työstää elokuvaksi vuonna 1953, mutta koko teos saatiin valmiiksi vasta vuoden kuluttua. Viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Olet mennyt minun vereeni Linnanheimo loi vielä synkemmän kuvan parisuhteista. Kun elokuva tuli lopulta ensi-iltaan vuonna 1956, se oli taloudellinen floppi ja sai edellisiäkin heikommat arviot.[58] 1950-luvun puolivälissä Linnanheimo lopetti elokuvatyöt ja vetäytyi julkisuudesta.[39]
Linnanheimo ja Tulio tekivät sodan jälkeen yhdessä seitsemän elokuvaa. Kaikista kuvattiin myös ruotsinkieliset versiot. Kahdeksaskin elokuva oli työn alla. Linnanheimon kirjoittamaa tarinaa Lapista ehdittiin kuvata kaksi viikkoa Saanatunturilla, mutta työ jäi kesken.[59] Rakkauden ristin ja Levottoman veren jälkeen kriitikot eivät enää jaksaneet innostua Linnanheimon ja Tulion elokuvista, jotka toistivat loputtomiin samoja aiheita ja ideoita.[60] 1950-luvulla Linnanheimo kirjoitti Tapio Ilomäen synopsiksen pohjalta käsikirjoituksen Maija Kahvityttö, josta Roy muokkasi kuvauskäsikirjoituksen elokuvaan Tähtisilmä (1955).[61]
Tähtikuva ja yleisönsuosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Regina Linnanheimo kuului Lea Joutsenon ja Helena Karan ohella niihin suomalaisiin vanhan elokuvan näyttelijöihin, jotka tekivät pitkän elokuvauran ilman yhteyksiä teatteriin. Tuohon aikaan pelkästään elokuvissa esiintyviä ei mielletty ammattinäyttelijöiksi, vaan he olivat leimallisesti filmitähtiä.[12] Vaikka Linnanheimo ei näytellytkään teatterissa, hänen töissään näkyy aikansa teatteriperäiset käytännöt: kasvojen ilmeiden tuli näkyä ja korostusten kuulua. Linnanheimo ei ajan mittapuun mukaan ylinäytellyt edes Tulion kaikista melodramaattisimmissa kohtauksissa.[62]
Regina Linnanheimo oli varsinkin sota-ajan elokuvayleisön ihannetyttö, johon liitettiin suurta glamouria. Osa katsojista luuli hänen olevan yhtä varakas kuin Hollywood-tähdet, minkä vuoksi hän sai mittavan ihailijapostin ohessa myös rahanpyyntökirjeitä. Elokuvalehdissä Linnanheimon kotiolot esiteltiin tavallista hohdokkaampina: häntä ei kuvattu tekemässä arkiaskareita, vaan ennemmin lukemassa romaaneja tai ulkoiluttamassa Kiri-koiraansa.[63] Luotiin kuva, että puute ja säännöstely eivät koskeneet filmitähteä. Siksi yleisön oli vaikea uskoa, että Linnanheimo kärsi ruoka- ja tupakkapulasta muiden kansalaisten tavoin ja että sota oli repinyt hänenkin perhettään.[64] Linnanheimon tähtikuvaan liitettiin myös salaperäisyys, mikä johtui hänen tavastaan vältellä julkisuutta.[65]
Linnanheimo edusti valkokankaalla eroottista ja aistillista naistyyppiä. Tällaisia rooleja olivat muun muassa Nuorena nukkuneen Silja sekä Kulkurin valssin Rosinka.[66] Linnanheimon viehätyksen on sanottu olleen vaarallista ja polttavaa, sillä hänen roolihahmojensa rakkaustarinat päättyivät usein onnettomasti.[67] Linnanheimon olemus jakoi kriitikoiden mielipiteitä. Osa arvostelijoista piti häntä lyyrisiin ja maalaisiin osiin vieraana, toisten mielestä hänen olemuksensa sopi niin salonkiin kuin heinäkasaankin. Vuonna 1940 Elokuva-Aitassa todettiin Linnanheimon olevan parhaimmillaan realistisissa osissa, kuten Heikkilän Annina. Raoul af Hällström kirjoitti vuonna 1937: ”Regina Linnanheimo ei kuitenkaan vaaleudestaan huolimatta ole tyypiltään lainkaan pohjoismainen. Tuo rohkea lintuprofiili voisi varsin hyvin kuulua jollekulle etelän naiselle. Hänessä on uhkeutta, raikasta sensualiteettia ja voimaa. – – Hän sopeutuu ihan itsestään kansainväliseen ympäristöön.”[22] Linnanheimon suosio perustuikin ulkoisen kauneuden lisäksi hänen rooliensa moninaisuuteen.[68]
Uransa alussa Linnanheimo esitti Vaalan kaupunkikomedioiden moderneja neitoja. Hän todisti näyttelijänkykynsä Tulion melodraamoissa, jotka toivat hänen tähtikuvaansa tummempia sävyjä. Suomen Filmiteollisuuden leivissä hän loisti pukuelokuvissa, jotka tarjosivat katsojille pakoa sota-ajan ankeudesta. Suomi-Filmillä hän oli yleensä tyylikäs maailmannainen. Kaivopuiston kauniista Reginasta tuli Linnanheimon tähtikuvan kiteytymä, joka vakiinnutti hänen asemansa sotavuosien ikonina ja kiintotähtenä.[69] Suomalaisen elokuvataiteen klassikoiksi nousseet Kaivopuiston kaunis Regina ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi olivat Linnanheimon suurimpia menestyksiä. 1930-luvun laman jälkimainingeissa ja sota-aikana hänen elokuvansa antoivat katsojille toivoa paremmasta. SF:llä Linnanheimo kuitenkin kyllästyi rooleihin, joissa hänen tarvitsi lähinnä näyttää kauniilta miesvastanäyttelijän rinnalla.[68]
Linnanheimon suosio elokuvayleisön parissa kääntyi laskuun hänen siirryttyään Suomi-Filmistä Tulion leipiin. Vuonna 1947 hän oli Elokuva-Aitan yleisöäänestyksessä Ansa Ikosen jälkeen suosituin naisnäyttelijä. Vuonna 1949 Linnanheimo oli vielä kymmenen suosituimman joukossa, mutta seuraavana vuonna putosi listalta.[70] Hän karisti lopullisesti yltään sodan aikaisen tähtikuvansa elokuvissa Rikollinen nainen ja Olet mennyt minun vereeni. Linnanheimon esittämät hahmot olivat hänen ja Tulion tyylille uskollisesti itsenäisiä ja seksuaalisesti aktiivisia naisia, mutta joko onneton rakkaus tai alkoholi koituivat heidän kohtalokseen. Linnanheimo tulkitsi itse luomansa roolit intohimolla, näytellen ilmeiden ja eleiden koko asteikolla. Hänen tähtensä oli kuitenkin jo hiipunut, ja elokuvat menettivät yleisönsä.[70]
Kun Linnanheimolta tiedusteltiin hänen mahdollista paluutaan valkokankaalle vuonna 1957, hän tokaisi: ”Vastasin joitakin aikoja sitten Elokuva-Aitan haastattelijalle, hänen heittäessään minulle tuon kysymyksen: ’jo riittää!’. Ja minun oli helppo sanoa näin, koska kukaan ei ole minua parin viime vuoden aikana filmiin pyytänytkään.”[71]
Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Regina Linnanheimon silmät ovat herättäneet huomiota myöhempien polvien elokuvien katsojissa. Pitkä, rävähtämätön katse kameraan oli kuulunut Linnanheimon maneereihin ilmeisesti jo Tulion kadonneissa 1930-luvun elokuvissa. Myytti hänen silmistään tuli 1980-luvulla Tulion elokuvien televisioesitysten myötä. Organ-yhtye teki vuonna 1982 aiheesta kappaleen, jossa muun muassa lauletaan ”Niin kauhea silmissä synti on syvä”.[72] Walter de Campin mukaan ”neurokaunottaren silmät voivat tuijottaa ja pälyillä lautasina”. Elokuvakriitikko Markku Varjola on kirjoittanut Linnanheimosta, että tämä on ”Tulion palava pensas, meedio, jonka sisäänpäin kääntyneessä katseessa elämänvietti taistelee sielullisen vamman kanssa”.[62]
Kääntäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ” | ”Regina Linnanheimo oli aina salaperäinen, mutta muutoin erittäin mukava ihminen. Hänestä oli helppo pitää, mutta hän ei päästänyt ketään kovin lähelle itseään.” | ” |
– Leif Wager Ilta-Sanomissa 1992[73] | ||
Elokuvauran jälkeen Linnanheimo työskenteli kääntäjänä. Hän viihtyi uudessa ammatissaan – yhdistyiväthän siinä hänen kaksi rakkauttaan: kielet ja elokuvat. Linnanheimo käänsi ulkomaisia elokuvia sekä suomeksi että ruotsiksi. 1960-luvun alussa hän toimi freelancerina ja vuodesta 1963 Yleisradion vakituisena kääntäjänä. Televisioruuduissa näkyi lähes joka ilta nimi Regina Mörner, mutta vain harva tiesi, kuka nimen takana oli. Hän suomensi muun muassa monia jaksoja sarjoista Ashtonin perhe, Lucy Show ja Wagon Train.[74]
1960-luvulla Linnanheimo katsoi elämänsä julkisuuden henkilönä päättyneen uuden ammatin myötä. Häntä verhosi salaperäisyys, ja 1970-luvulla häntä kutsuttiin ”mystiseksi kuin Greta Garbo”. Joka kerta, kun televisiossa esitettiin Linnanheimon kultakauden elokuvia, häneltä tivattiin haastatteluja. Lähes joka kerta hän kieltäytyi haastattelusta. ”En jaksa käsittää miksi minusta ollaan yhä kiinnostuneita”, hän virkkoi vaatimattomasti.[75]
Salaperäisyyden myötä Linnanheimoon alettiin liittää kaikenlaisia huhuja. Hänen väitettiin asuvan Töölössä erakkona suuressa asunnossa, jossa ei ollut lainkaan peilejä. Näin hän välttyisi näkemästä ”vanhenevia kasvojaan”. Todellisuudessa hänellä oli runsaasti peilejä, joista saattoi tarkistaa vaatteiden juuri oikean istuvuuden. Toinen huhu väitti hänen liikkuvan ulkona vain pimeällä kaulahuivi kasvoillaan, jottei häntä olisi tunnistettu. ”Töölön erakon” ystäväpiiri oli sangen laaja – siihen lukeutuivat muun muassa Marjatta ja Mika Waltari – ja hänen luokseen päädyttiin usein jatkoille juhlien jälkeen. Erityisen läheinen ystävä Linnanheimolle oli Yleisradioon vuonna 1966 kääntäjäksi tullut nuori Annikki Malinen (myöhemmin Annikki Suni).[76]
Vuonna 1972 Linnanheimo suomensi poliittisesti aran musikaalin Silkkisukat. Sen pelättiin loukkaavan Neuvostoliittoa, joten Yleisradio ei esittänyt sitä. Mainostelevisio kuitenkin esitti elokuvan. Sen seurauksena järjestettiin eduskuntakysely, Tehtaankadun Neuvostoliiton lähetystössä nähtiin punaista ja ohjelmaneuvostossa käytiin kuumina.[77]
Linnanheimo näyttäytyi Risto Orkon 75-vuotisjuhlissa vuonna 1974, sen jälkeen hän kieltäytyi vuosien ajan kaikesta julkisuudesta. Hän suutahti, jos häntä yritettiin valokuvata ja useat myöhemmät valokuvat oli yleensä otettu niin kaukaa, ettei niissä olevaa naista voinut edes varmasti tunnistaa Linnanheimoksi.[78]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1948 Linnanheimo avioitui ruotsalaisen sisustusarkkitehdin, kreivi Carl Robert Mörnerin (1896–1952) kanssa, jolloin hänestä tuli kreivitär Mörner af Morlanda. Linnanheimo oli tavannut hänet puhetekniikan opettajansa Marianne Mörnerin kautta, joka oli kreivi Mörnerin serkku. Tukholmassa pääsiäispyhinä solmittu avioliitto tuli täytenä yllätyksenä kaikille, mutta tapansa mukaisesti Linnanheimo ei puhunut yksityisasioistaan edes lähipiirilleen. Pariskunta lähti häämatkalle Italiaan, josta Linnanheimo palasi Suomeen jatkamaan filmaustöitä. Kreivi Mörner puolestaan joutui auto-onnettomuuteen palatessaan Kööpenhaminan kautta Ruotsiin, ja joutui kuukausiksi sairaalahoitoon.[79]
Kesällä 1949 aviopari Mörner teki kiertomatkan Euroopassa. Linnanheimoon vaikutti syvästi etenkin sisilialaisen Taorminan kauneus.[80] Noihin aikoihin hänen suhteensa lehdistöön oli avoimempi kuin milloinkaan. Hän kirjoitti pakinoita Uutisaittaan ja toimi valokuvamallina. Hän jopa esitteli ulkomaisia vaatehankintojaan julkisuudessa. Uutisaitan toimittaja Royn muutettua Brasiliaan hän huomasi, ettei muihin toimittajiin kannattanut luottaa ja sulkeutui lehdistöltä.[81]
Avioituminen ei juurikaan muuttanut Linnanheimon elämää; hän asui Helsingissä ja kävi miehensä luona Tukholmassa kun töiltään ehti. Avioliitto päättyi Carl Mörnerin kuolemaan kesällä 1952. Linnanheimon äiti Aksa Linnanheimo kuoli seuraavana vuonna.[82] Leskeksi jäänyt Juho Linnanheimo muutti pysyvästi Pornaisiin, ja Regina Linnanheimo löysi uuden kodin Etu-Töölöstä.[83]
Linnanheimo ja Teuvo Tulio (1912–2000) olivat paitsi pitkäaikaisia työtovereita, myös elinikäisiä rakastavaisia. Elokuvakiinnostuksen kautta heistä tuli ystäviä ja vähitellen myös epäsovinnainen pari. Linnanheimo ja Tulio eivät koskaan avioituneet, menneet kihloihin tai edes asuneet yhdessä. He eivät myöskään julkisesti tunnustaneet suhdettaan, joten se ei ollut kovinkaan yleisessä tiedossa.[84]
Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linnanheimo jäi Yleisradion palveluksesta eläkkeelle loppuvuodesta 1980. Hän muutti Etu-Töölössä lyhyen matkan uuteen asuntoon Temppelikadulle. Vuonna 1983 hän oli viimeisen kerran julkisuudessa Suomi-Filmin juhlassa, johon oli kutsuttu monia suomalaisen elokuvan vaikuttajia. Myös Rakel Linnanheimo oli eläkkeellä ja sisarukset matkustelivat paljon. Molempien suosikkikohde oli Italia.[85] Regina Linnanheimo oli kääntäjänvuosinaan hankkinut hyvän italian kielen taidon. Isänsä kuoleman jälkeen Linnanheimon siskokset viettivät Pornaisten huvilalla kesiä kahdestaan.[86]
Linnanheimo oli elinikäinen tupakoitsija ja ennen kuolemaansa jo vakavasti sairas.[87] Regina Linnanheimo kuoli tiistaina 24. tammikuuta 1995, 79-vuotiaana. Hänet haudattiin Linnanheimojen sukuhautaan Pornaisiin lähelle Kotojärveä ja Linnanheimolle rakasta huvilaa.[88]
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helsingin keskustakirjasto Oodissa sijaitseva, vuonna 2019 avattu Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Kino Regina -elokuvateatteri on nimetty Regina Linnanheimon mukaan.[89]
Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Vuosi | Elokuva | Rooli | Huomioita |
|---|---|---|---|
| 1931 | Laveata tietä | nainen Kirstin juhlissa | mykkäelokuva |
| Jääkärin morsian | Rakel Linnanheimon sijaisnäyttelijä | ||
| 1933 | Sininen varjo | nainen ravintolassa | elokuvasta säilynyt noin 16 minuuttia |
| 1934 | Helsingin kuuluisin liikemies | Maikki Mattila | |
| 1935 | Kun isä tahtoo... | Vappu Lampaanpää | |
| 1936 | VMV 6 | Marja | |
| Taistelu Heikkilän talosta | Anni | elokuvasta säilynyt alku ja loppu, Linnanheimo yksi käsikirjoittajista | |
| Mieheke | laulajatar Virva Suokuma | ||
| 1937 | Nuorena nukkunut | Silja Salmelus | elokuvasta säilynyt 20 minuuttia (kela 3/5) |
| 1938 | Kiusaus | Raili, Martin morsian | tuhoutunut, Linnanheimo toinen käsikirjoittajista |
| 1939 | Eteenpäin – elämään | Justiina | |
| Helmikuun manifesti | Aino Sihvola | ||
| Pikku pelimanni | Anna, Olavin äiti | ||
| 1940 | Suotorpan tyttö | Suotorpan Helga | |
| Lapseni on minun | Kaisu, kartanon sisäkkö | ||
| Yövartija vain... | Aino Virtanen | ||
| 1941 | Kulkurin valssi | Rosinka, mustalaistyttö | |
| Kaivopuiston kaunis Regina | Regina Berg | ||
| 1942 | Onni pyörii | Eeva | |
| Niin se on, poijaat! | Hertta Perävalo | ||
| 1943 | Katariina ja Munkkiniemen kreivi | Katariina, muonamiehen tytär | |
| 1944 | Herra ja ylhäisyys | doña Camilla Maria Teresa Escajadillo | |
| Kuollut mies vihastuu | pianisti Maria Lichter | ||
| 1945 | Linnaisten vihreä kamari | Anna Littow | |
| 1946 | Rakkauden risti | Riitta | parhaan naispääosan Jussi |
| Levoton veri | Sylvi Sora, o.s. Kahra | ||
| 1947 | Intohimon vallassa | Aino Iso-Ylitalo | |
| 1949 | Hornankoski | Lea, piika | |
| Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi | Anna, Olavin äiti | ||
| Vain kaksi tuntia | sisar Magda, ylihoitajatar | ||
| 1952 | Rikollinen nainen | Eeva Isokari, ”Veera Puranen” | käsikirjoitus |
| 1953 | Mustasukkaisuus | Riitta Maras | |
| 1956 | Olet mennyt minun vereeni | Rea | käsikirjoitus |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Nikula, Jaana: Polttava katse – Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-795-5.
- Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Nikula 2000, s. 7, 8.
- ↑ Nikula 2000, s. 192.
- ↑ Nikula 2000, s. 8, 9.
- ↑ Nikula 2000, s. 14.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 187.
- ↑ Nikula 2000, s. 9.
- ↑ Nikula 2000, s. 12–14, 18.
- ↑ Nikula 2000, s. 16.
- ↑ Nikula 2000, s. 18–20.
- ↑ Nikula 2000, s. 31–35.
- ↑ Nikula 2000, s. 36.
- ↑ a b Nikula 2000, s. 42.
- ↑ Nikula 2000, s. 56, 57.
- ↑ Nikula 2000, s. 166.
- ↑ Nikula 2000, s. 49.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 191.
- ↑ Nikula 2000, s. 59.
- ↑ Nikula 2000, s. 19.
- ↑ Nikula 2000, s. 61, 78.
- ↑ Römpötti, Harri: Teuvo Tulion palaneen esikoiselokuvan alku ja loppu löytyivät Helsingin Sanomat. 15.3.2007. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu . Viitattu 30.4.2018.
- ↑ Nikula 2000, s. 66–70.
- ↑ a b Rytkönen 2008, s. 193.
- ↑ Majander, Antti: Kateissa olleesta Tulion elokuvasta löytyi osa Helsingin Sanomat. 9.4.2015. Viitattu 21.8.2020.
- ↑ Nikula 2000, s. 79–81.
- ↑ Nikula 2000, s. 82–84.
- ↑ Nikula 2000, s. 103.
- ↑ Nikula 2000, s. 87.
- ↑ Nikula 2000, s. 88, 91.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 196, 198.
- ↑ Nikula 2000, s. 89.
- ↑ Nikula 2000, s. 102.
- ↑ Nikula 2000, s. 94–96.
- ↑ Nikula 2000, s. 99.
- ↑ Nikula 2000, s. 226.
- ↑ a b Nikula 2000, s. 110.
- ↑ Nikula 2000, s. 100, 101.
- ↑ Suomen kansallisbiografia 6. ISBN 951-746-447-9.
- ↑ Nikula 2000, s. 132.
- ↑ a b Nikula 2000, s. 207.
- ↑ Nikula 2000, s. 103–105.
- ↑ Nikula 2000, s. 105.
- ↑ Nikula 2000, s. 106, 107.
- ↑ Nikula 2000, s. 115–117, 119.
- ↑ Nikula 2000, s. 84, 118.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 202.
- ↑ Nikula 2000, s. 119–121.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 203.
- ↑ Nikula 2000, s. 124–127.
- ↑ Nikula 2000, s. 132, 133.
- ↑ Nikula 2000, s. 136.
- ↑ Nikula 2000, s. 138.
- ↑ Nikula 2000, s. 139.
- ↑ Nikula 2000, s. 141, 144, 160.
- ↑ Nikula 2000, s. 162–164.
- ↑ Nikula 2000, s. 182.
- ↑ Nikula 2000, s. 184–186.
- ↑ Nikula 2000, s. 190.
- ↑ Nikula 2000, s. 194, 203.
- ↑ Nikula 2000, s. 198.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 204.
- ↑ Nikula 2000, s. 201.
- ↑ a b Toiviainen, Sakari: Linnanheimo, Regina (1915–1995). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 31.12.2020.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 205–207.
- ↑ Nikula 2000, s. 101.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 205.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 205.
- ↑ Nikula 2000, s. 118.
- ↑ a b Nikula 2000, s. 113.
- ↑ Nikula 2000, s. 91.
- ↑ a b Nikula 2000, s. 200.
- ↑ Pennanen, Riikka: Regina Linnanheimo Elonetissä. . Ajankohta 7.9.2015. Viitattu 2.6.2019
- ↑ Nikula 2000, s. 231
- ↑ Suomen Greta Garbo – Regina Linnanheimo Seura. 15.8.2015. Viitattu 16.9.2019.
- ↑ Nikula 2000, s. 218, 219, 222.
- ↑ Nikula 2000, s. 224.
- ↑ Nikula 2000, s. 218, 222, 225.
- ↑ Nikula 2000, s. 220.
- ↑ Nikula 2000, s. 225, 226.
- ↑ Nikula 2000, s. 161, 162.
- ↑ Nikula 2000, s. 168.
- ↑ Nikula 2000, s. 176, 177.
- ↑ Nikula 2000, s. 180, 192.
- ↑ Nikula 2000, s. 210.
- ↑ Nikula 2000, s. 180, 181.
- ↑ Nikula 2000, s. 228, 229.
- ↑ Nikula 2000, s. 219, 221.
- ↑ Nikula 2000, s. 233.
- ↑ Nikula 2000, s. 235.
- ↑ Kino Regina tuo elokuvat Oodiin 21.6.2018. Oodi Helsingin keskustakirjasto. Viitattu 13.1.2021.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Regina Linnanheimon muistokirjoitus (maksullinen) Helsingin Sanomat. 24.1.1995.
- Jakso 3: SF-tähtiä ja tähdenlentoja: Regina Linnanheimo (MP3) Yle Areena. 5.6.2014.
- Topelius, Taneli: Salarakkaus, rankat roolit, pako julkisuudesta – tällainen oli 100 vuotta sitten syntynyt Regina Linnanheimo Ilta-Sanomat. 12.7.2015.
- Marjamäki, Tuomas: Regina Linnanheimo katosi julkisuudesta – Valkokankaan varjot 7/10 Apu. 30.10.2021.
| ||||||||||||||
