Regina Linnanheimo

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Regina Linnanheimo
Regina Linnanheimo vuonna 1941 elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina.
Regina Linnanheimo vuonna 1941 elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina.
Syntymäaika 7. syyskuuta 1915
Syntymäpaikka Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Aktiivisena 1931–1956
Kuolinaika 24. tammikuuta 1995 (79 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki, Suomi
Oikea nimi Axa Regina Elisabeth Linnanheimo
Muut nimet Regina Mörner
Ammatti elokuvanäyttelijä, kielenkääntäjä
Merkittävät roolit
Puoliso Carl Robert Mörner (1948–1952†)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas
Palkinnot

Axa Regina Elisabeth Linnanheimo (oik. Regina Mörner, vuoteen 1924 saakka Leino; 7. syyskuuta 1915 Helsinki24. tammikuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen elokuvanäyttelijä ja -käsikirjoittaja sekä kielenkääntäjä.

Regina Linnanheimo oli yksi suomalaisen elokuvan kultakauden tähdistä ja kuului niihin aikansa harvoihin elokuvanäyttelijöihin, joilta puuttui teatteritausta. Linnanheimo erikoistui romanttis-historiallisiin puku- ja melodraamoihin. Hänen tunnettuja elokuviaan ovat muun muassa draamalliset romanssit Kaivopuiston kaunis Regina, Kulkurin valssi ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Näyttelijäntyön ohella Linnanheimo käsikirjoitti useita Teuvo Tulion elokuvia.

Linnanheimo sai Jussi-palkinnon vuonna 1946 elokuvista Levoton veri ja Rakkauden risti. Hän lopetti elokuvauransa vuonna 1956 ja työskenteli sen jälkeen muun muassa kielenkääntäjänä Yleisradiossa nimellä Regina Mörner.

Lapsuus- ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regina Linnanheimo syntyi seitsemänlapsisen perheen kuopukseksi 7. syyskuuta 1915 Helsingin Ensi-sairaalassa. Hänen vanhempansa olivat kiinteistövälittäjä ja liikemies Johan Gustaf Leino (alk. Grönroos) ja Aksa Johanna Grönlund. Molemmat olivat alkujaan Turusta, ja avioliitto solmittiin juhannuksena 1899. Reginalla oli neljä sisarta: Ragnhild, Ellen, Ester ja Rakel sekä kaksi veljeä, Eino Leinon mukaan nimetty Eino ja Reino. Eino kävi aikoinaan Suomen Näyttämöopiston, muttei omistautunut näyttelemiselle. Regina oli iltatähti: hänen kuusi sisarustaan olivat syntyneet melko lyhyin välein, kun taas Reginan syntyessä hänen vanhempansa olivat jo nelikymmenvuotiaita. Toiseksi nuorin eli Rakel oli Reginan syntyessä seitsemänvuotias.[1]

Leinon perhe oli muuttanut Turusta Helsinkiin vuonna 1911. Mukana seurasi Aksa Grönlundin naimaton sisar Aina, josta tuli lapsille kuin toinen äiti. Perhe asui Helsingin kantakaupungissa, jossa Reginakin omaksui ruotsin toiseksi kielekseen. Jo lapsena ohikulkijat ihastelivat sinisilmäistä ja vaaleahiuksista Reginaa. Hänen äitisuhteensa oli läheinen läpi elämän. Kun häneltä toisen maailmansodan vuosina kysyttiin, ketä hän eniten ihailee, vastaus tuli heti: ”Mammaa.”[2] Lapsuuden kesät kuluivat Uudenmaan maaseudulla. Sisällissotavuonna 1918 Johan Leino oli hankkinut perheelleen kesäpaikan Pornaisten Laukkoskelta. Hän löysi paikan paetessaan takaa-ajajia reellä yli Kotojärven. Korjausten jälkeen Leinojen kesäasunnossa oli 24 huonetta.[3] Lisäksi perheellä oli muutaman vuoden ajan Terijoella Meriharju-niminen täysihoitola.[4]

Reginan ensikosketus teatteriin tuli kuusivuotiaana. Hänen näyttelijäsisarensa Ragnhild Peitsalon kesäinen teatterikiertue ulottui Pornaisiin. Kaksikymppinen Ragnhild näytteli äitiä ja Regina oli avustamassa hänen poikansa roolissa. Näyttämöllä Regina kuitenkin jäi katselemaan yleisöä mietteissään ja unohtui näyttämölle yksin, kunnes Ragnhild haki kyyneleisen sisarensa pois. Muutama vuosi myöhemmin Regina toimi kuiskaajana, mutta epäonnistui pahoin. Jo tuolloin hän päätti pysyä erossa teattereista.[5]

Regina Leino aloitti koulutiensä seitsemänvuotiaana Helsingin Saksalaisessa koulussa. Oppilaat tunsivat mannermaisen muodin ja musiikin viimeisimmät virtaukset. Regina kävi kolme vuotta valmistavaa ja viisi vuotta varsinaista koulua. Vuonna 1924 Leinon perheen sukunimi muutettiin Linnanheimoksi. Teini-ikäisenä Regina Linnanheimo kulutti taskurahansa elokuviin: hänen ihanteitaan olivat Greta Garbo ja Colleen Moore.[6]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvella 1931 Linnanheimojen esikoinen Ragnhild menehtyi keuhkokuumeeseen. Häneltä jäi Virosta adoptoitu tytär Liisa, joka siirtyi Linnanheimon perheen hoiviin.[7] Samana talvena alettiin kuvata Jääkärin morsianta, jossa Regina Linnanheimo oli siskonsa Rakelin sijaisnäyttelijänä lyhyessä hiihtokohtauksessa. Jo aiemmin kuvattu kohtaus jouduttiin uusimaan, mutta Rakel oli Kuopiossa mannekiinin töissä. Aksa Linnanheimo keksi, että Regina voisi tuurata siskoaan. Hänet haettiin koulusta kesken oppitunnin kuvauspaikalle Santahaminaan. Regina puki ylleen siskonsa hankkimat roolivaatteet ja elokuvassa hän vilahtaa nopeasti takaapäin hiihtäessään mäen alas. Myöhemmin Linnanheimo kutsui tuota hetkeä filmiuransa ikimuistoisimmaksi. Hän halusi nimenomaan elokuvanäyttelijäksi eikä ollut kiinnostunut Näyttämöopistosta ja teattereiden lavoista.[8]

Linnanheimon seuraavat elokuvatyöt olivat pikkuosia Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) ja Valentin Vaalan elokuvissa. Tugai kävi Saksalaista koulua kuten Reginakin, mutta vasta Rakel Linnanheimon kautta he tutustuivat toisiinsa lähemmin. Keväällä 1931 Linnanheimo lopetti koulun ja meni konttoristiksi toimistoon. Hän vietti paljon aikaa Vaalan ja Tugain seurassa. Ystävysten kantapaikka oli Kluuvikadun Fazer. Vuonna 1933 Rakel Linnanheimo ilmoitti sisarensa Miss Suomi-kilpailuihin Munkkiniemen Golf-kasinolla. Regina ei viihtynyt yleisön arvioitavana eikä sijoittunut kolmen kärkeen. Saman vuoden syksynä alettiin kuvata äänielokuvaa Helsingin kuuluisin liikemies, jonka tuotannossa Linnanheimo hermoili suoriutumistaan Maikin roolissa.[9] Vahva itsekriittisyys oli Linnanheimolle ominaista läpi hänen uransa.[10]

Kohti suuria rooleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regina Linnanheimo vuonna 1943 elokuvan Herra ja ylhäisyys kuvauksissa.

Suurempiin ympyröihin Linnanheimo pääsi, kun Suomi-Filmin johtaja Risto Orko otti hänet jännityselokuvan VMV 6 naispääosaan vuonna 1935. Hänen suosionsa kasvoi kohisten, ja elokuvalehdet luonnehtivat häntä ”Suomen ensimmäiseksi filmitähdeksi” ja "Suomen ainoaksi filmitähdeksi". Samoja luonnehdintoja käytettiin myös muun muassa Hanna Tainista ja Ansa Ikosesta. Linnanheimoa pyydettiin 1930-luvun lopulla teatteriin, jolloin hänestä olisi tullut tuolloisen ajattelun mukaan ”oikea näyttelijä”. Hän kieltäytyi tarjouksesta.[11]

Lehdistö kiinnostui Linnanheimosta VMV 6:n myötä, mutta hän suhtautui mediaan penseästi eikä mielellään antanut haastatteluja. Linnanheimo oli pettynyt toimittajiin, jotka kysyivät vain kauneudenhoitovinkkejä ja mahdollisia Hollywood-haaveita. Se saatiin tietää, että hän harrasti uintia, hiihtoa ja kirjallisuutta. Elokuva-Aitta -lehti julkaisi useaan otteeseen Linnanheimon kotiosoitteen, joten ihailijat parveilivat tuolloin vielä vanhempiensa luona asuneen tähden kodin ympärillä.[12] Ajan näyttelijättärille tyypillisesti myös Linnanheimon ikä oli salaisuus. Vuoden 1935 Elokuva-Aitassa hänen arveltiin olleen alle kahdenkymmenen, seitsemän vuotta myöhemmin tähden iäksi arvioitiin noin kaksikymmentä vuotta.[13]

Regina Linnanheimon ensimmäinen merkittävä tehtävä oli Annin rooli elokuvassa Taistelu Heikkilän talosta. Elokuvan ohjaaja Teuvo Tulio uskoi Linnanheimon kykenevän myös rooleihin, joita ei rakennettu pelkästään hänen ulkonäkönsä varaan. Linnanheimo oli mukana elokuvan kuvauspaikkojen ja näyttelijöiden valinnassa sekä käsikirjoituksen luomisessa. Hän kertoi Naamio-lehden toimittajalle Annin roolista: ”Siinä osassa oli sisältöä. Minulla oli tehtävänä todellisen ihmisen elämä ja kohtalo, eikä pelkkää persoonatonta, kuten muissa esittämissäni osissa.”[14] Ensi-ilta marraskuussa 1936 olikin tärkeä hetki Linnanheimolle, sillä hän halusi todistaa kykynsä näyttelijänä eikä pelkkänä tusinatähtösenä, ja näyttää epäilijöille mihin kykeni. Rooli osoittautui Linnanheimolle voitoksi, sillä suurin osa elokuvan arvosteluista oli hänen ylistystään – Heikkilän emännän sanottiin suorituksena kohoavan ”korkealle kansainväliselle tasolle”.[15]

Vaalan ohjaama komediaelokuva Mieheke sai ensi-iltansa joulun alla 1936. Linnanheimo tulkitsi sivuosassa diivamaista ja tyhjäpäistä laulajatarta, ja hänen sanottiin olevan komediennena viehättävimmillään.[16] Miehekkeen pääosassa oli Tauno Palo, johon Linnanheimo oli tutustunut jo kuvatessaan Jääkärin morsianta.[17]

1930-luvun loppupuolella Linnanheimo näytteli pääosan useissa Tulion elokuvissa. Linnanheimo oli aktiivisesti mukana elokuvien käsikirjoitusten työstämisessä. Nuorena nukkuneeseen hän kirjoitti seitsemän eri käsikirjoitusversiota ja elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta hän toimi yhtenä kolmesta käsikirjoittajasta. Linnanheimo ei näytellyt jälkimmäisessä lainkaan, naispääosassa oli hänen siskonsa Rakel.[18][19] Useat Linnanheimon varhaisista elokuvatöistä ovat kuitenkin kadonneet. Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan luultiin tuhoutuneen Adams-Filmin tulipalossa vuonna 1959, mutta vuonna 2007 siitä löytyi kela, jossa ovat säilyneinä elokuvan alku ja loppu.

Jouluna 1937 ensi-iltaan tullut Nuorena nukkunut aiheutti aikanaan kiivasta keskustelua, ja sen ”turmiollisesta vaikutuksesta” noussut kohu jatkui lehtien palstoilla viikkoja. Elokuvaa pidettiin moraalittomana ja ”siveelliseltä kannalta tuomittavana”. Närkästystä herättivät erityisesti Siljan ja Armaksen rakkauskohtaus ladossa sekä kohtaus, jossa Nukarin isäntä tirkistelee saunassa peseytyvää Siljaa. Tuohtuneimmat katsojat lähettivät jopa vetoomuksen filmitarkastamolle kohtausten sensuroimisesta. Linnanheimon mielestä kohu elokuvan ympärillä oli käsittämätön ja vertaukset pornografiaan naurettavia. Toisaalta Nuorena nukkunut loi myytin suomalaisesta heinälatoromantiikasta ja elokuvan puolesta ja vastaan -polemiikki keräsi jonoa lippuluukuille.[20]

Suomen Filmiteollisuuden kassamagneetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regina Linnanheimo siirtyi Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen kesällä 1938, samaan aikaan kuin Tauno Palo ja Jorma Nortimo. Nämä suunnittelivat ulkomaanmatkaa, jonka rahoittajaksi saatiin johtaja T.J. Särkkä. Matkustelu ylipäänsä oli tuohon aikaan harvinaista, ja lopulta kuukauden pituiselle matkalle Pariisiin lähti iso ryhmä näyttelijöitä: Palo ja Nortimo puolisoineen, Regina ja Rakel Linnanheimo sekä Eino Salmelainen. Yhdessä seurue tutustui Pariisin yöelämään, nähtävyyksiin ja kauppoihin. Matkan kohokohta oli vierailu paikallisilla Paramountin studioilla. ”Hauskin paikka jossa olen ollut”, Linnanheimo totesi Pariisista.[21]

Samana syksynä Linnanheimo jatkoi filmaustöiden parissa. Talvella 1939 ensi-iltansa saivat Hella Wuolijoen tekstiin perustuva Eteenpäin – elämään ja historiallinen kuvaelma Helmikuun manifesti, jotka tekivät Linnanheimosta ja Palosta valkokankaiden valovoimaisen tähtiparin. Wuolijoki-filmatisoinnissa Linnanheimo näytteli päähenkilöä, Justiinaa, joka tarinan kuluessa kasvaa nuoresta tyttölapsesta aikuiseksi naiseksi. Helmikuun manifestissa Linnanheimon rooli oli pienehkö, mutta hänen nimensä mainitaan alkuteksteissä ensimmäisenä.[22] Lisäksi Linnanheimo näytteli Olavin äitiä nuoren viulumestari Heimo Haiton elämään perustuvassa elokuvassa Pikku pelimanni, jossa Olavia esitti Haitto itse.[23]

Talvisodan ensimmäisenä päivänä, 30. marraskuuta 1939, Linnanheimon veli Reino sai surmansa Helsingin pommituksessa. Perhe muutti Helsingistä Pornaisiin, sillä heidän asuntonsa sijaitsi keskellä kaupunkia Bulevardilla talossa, joka kansan suussa sai nimen ”Linnanheimon talo”. Pornaisten iso huvila oli myyty, ja perhe asui nyt sen vieressä sijaitsevassa ”Bergin mökiksi” kutsutussa talossa. Ankaran sotatalven aikana Regina Linnanheimo ompeli vaatteita evakkolapsille.[24] Välirauhan aikana oli kysyntää todellisuuspakoisille elokuville. Linnanheimo näytteli kenties uransa parhaat tyttöosat romanttisissa elokuvissa Suotorpan tyttö ja Kaivopuiston kaunis Regina. Molemmissa vastanäyttelijänä oli Tauno Palo.[25] Klassikkoelokuvassa Kulkurin valssi vuonna 1941 Linnanheimo näytteli sivuosassa tulista viettelijätärtä Rosinkaa, jota on pidetty kulkurin naispuolisena vastineena. Hahmon temperamenttia ei pidetty hänen luonteelleen sopivana, mutta vielä vaikeampi vastus Linnanheimolle oli tanssi, jolla Rosinka viettelee Palon näyttelemän kulkurin. Kuvaaja Felix Forsman keksikin korostaa Linnanheimon kauneutta, jotta tähden kömpelöt tanssitaidot jäisivät katsojilta huomiotta.[26]

Sota-aika edellytti elokuvatähdiltä mallikansalaisuutta. Syksyllä 1940 Linnanheimo osallistui muiden filmitähtien kanssa myyjäisiin Vanhalla ylioppilastalolla, jossa kerättiin rahaa sodassa haavoittuneiden hyväksi.[27] Jatkosodan aikana kesällä 1941 Linnanheimo oli Pornaisissa maatöissä muiden naisten tavoin miesten jouduttua rintamalle. Palattuaan Helsinkiin hän ilmoittautui Lotta Svärd -järjestöön ja suostui tapaamaan jopa toimittajia. Linnanheimo työskenteli muutaman kuukauden lottana kielenkäännöstöissä, kunnes vuodenvaihteen jälkeen 1942 alettiin kuvata elokuvaa Onni pyörii. Linnanheimon ja Palon yleisönsuosiosta haluttiin ottaa kaikki irti ja Mika Waltari käsikirjoitti elokuvan ensisijaisesti heitä varten. Siinä Linnanheimon rooli on vaihteeksi epämääräinen nainen.[28]

Elokuvan Katariina ja Munkkiniemen kreivi miespääosassa oli Leif Wager. Jatkosodan takia keskeytyneitä kuvauksia jatkettiin keväällä 1942. Teema oli tuttu: köyhän orpotytön ja aatelismiehen välinen rakkaus. Elokuva sai aikaan juorun Linnanheimon ja Wagerin salakihloista.[29] Toinen, paljon sitkeämpi juoru lähti liikkeelle samaan aikaan. Linnanheimon väitettiin synnyttäneen pojan vuonna 1943. Syyskesällä 1942 kuvatuissa kohtauksissa hän näyttää hieman pyöristyneen, ja elokuvassa hän synnyttää potran pojan. Linnanheimo oli kuitenkin lapseton.[30] Elokuvan myötä Linnanheimon suosio oli huipussaan.[31] Hän kuitenkin karttoi yhä lehdistöä eikä halunnut puhua toimittajille etenkään yksityisasioistaan. Linnanheimon valokuvia oli lehdissä tuon tuostakin, mutta haastatteluihin hän ei suostunut.[32]

Linnanheimo noudatti näyttelijäntyössään teatterista periytyviä käytäntöjä, kuten hänen aktiiviaikanaan oli tapana suomalaisessa elokuvassa. Ilmeiden ja äänen tuli välittyä viimeistä penkkiriviä myöten.[33] Hänelle leimallisiin maneereihin kuului ”oikean kulmakarvan kohottaminen, pään kallistaminen sivulle ja verkkaan puhkeava hymy”.[34] Linnanheimo itse oli tyytymätön siihen, että huomio kiinnitettiin usein ennen kaikkea hänen ulkonäköönsä.

Regina Heimo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1942 Saksan filmikamari kutsui joukon elokuvanäyttelijöitä ja ohjaajia kolmen viikon mittaiselle vierailulle Saksaan. Mukana oli viisi suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijää: Regina Linnanheimo, Lea Joutseno, Helena Kara, Irma Seikkula ja Leif Wager sekä kolme ohjaajaa: Wilho Ilmari, Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Matka toteutettiin marraskuussa 1942. Sen kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissa ja Wienissä. Linnanheimo, Kara ja Leminen päättivät matkustaa lentokoneella, kun muu ryhmä lähti matkaan laivalla. Lentomatkan aikana tuli alinomaa ilmahälytyksiä, ja kone joutui lopulta laskeutumaan Danzigiin. Sen jälkeen edessä oli rankka junamatka Berliiniin, jossa seurue vietti viikon erilaisten vierailujen ja juhlien merkeissä.[35] Matkaan kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaanotto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistössä. Myös paikallinen radio kiinnostui suomalaisista vieraista. Linnanheimo, jolla oli sujuva saksan kielen taito, joutui odottamattaan suoraan radiohaastatteluun, jota hän vielä vuosien päästä muisteli kauhulla.[36]

Matka jatkui Münchenin kautta valoisaan Wieniin, jossa ryhmä kävi muun muassa teekutsuilla kirjailija Gerhart Hauptmannin kotona sekä katsomassa esitystä Burgtheaterissa. Linnanheimo jäi Saksaan koekuvauksiin muun seurueen palattua Suomeen. Ufan studioilla Berliinissä hän sai yllätyksekseen itse päättää, mitä näyttelisi koekuvauksessa. Hän valitsi kaksi kohtausta parhaillaan kuvattavasta elokuvasta Nacht ohne Abschied.[37] Saksan tappion sodassa häämöttäessä kaatuivat suunnitelmat ”Regina Heimosta”, millä nimellä Linnanheimon oli määrä esiintyä Saksassa.[38]

Suomi-Filmissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1943 Linnanheimo siirtyi Risto Orkon johtamaan Suomi-Filmiin. Merkittävin syy oli Orkon tarjoama 10 000 markan kuukausipalkka, joka oli noin kaksinkertainen muiden naistähtien palkkoihin verrattuna. Samana vuonna myös Tauno Palo kiinnitettiin Suomi-Filmiin 25 000 markan kuukausipalkalla. Linnanheimo ja Palo jatkoivat yhteistyötään elokuvassa Herra ja ylhäisyys, jonka meksikolaismaisemat kuvattiin Nummelan hiekkakuopille rakennetussa lavastekaupungissa sekä Yyterin hiekkarannoilla. Meksikolaisen doña Camillan roolia varten Linnanheimo värjäytti hiuksensa mustiksi.[39][40]

Kaikkiaan Linnanheimo näytteli Tauno Palon kanssa kymmenessä elokuvassa. Yleisö palvoi heitä yhdessä, ja yhteistyö oli mieluisaa näyttelijöillekin. Linnanheimo oli ystävystynyt Palon kanssa, joka kutsui häntä ”oikeaksi ladyksi”. Reginasta ja Taunosta ei kuitenkaan tullut samanlaista käsitettä kuin Ansasta ja Taunosta. Linnanheimoa on luonnehdittu etäisemmäksi kuin naapurintyttömäistä Ansa Ikosta. Linnanheimon roolihahmoihin rakastuneet miehet yleensä ajautuvat jonkinlaiseen kriisiin tai jopa tuhoon, kun taas Ikonen kuten Helena Karakin ovat pääasiassa onnellisten loppujen sankarittaria.[41]

Helsingin suurpommitusten kohtalokkaina päivinä talvella 1944 kuvattiin Vaalan elokuva Linnaisten vihreä kamari, jossa Linnanheimo näytteli viileää aatelisneito Annaa. ”Kerrankin kunnon rooli. En halua olla mikään pylväspyhimys”, hän totesi kiitollisena. Linnanheimo oli saanut tarpeekseen rooleista, joissa hänen tarvitsi olla ainoastaan kaunis, ja kaipasi muutosta. Kuvaukset keskeytyivät pommihälytykseen, mutta sirpalesuojaan ei päästy ja Linnanheimo joutui jäämään kanssanäyttelijöineen kylmään käytävään. Hän lähti Munkkisaaren studioilta vähäpukeisena harhailemaan liekehtivään kaupunkiin ja vilustui niin pahoin, että joutui muutamaksi kuukaudeksi sairaalaan.[42] Linnaisten vihreä kamari oli Linnanheimon viimeinen elokuvatyö Suomi-Filmille.

Taiteellinen täyskäännös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvun puolivälissä Linnanheimo jätti Suomi-Filmin ja siirtyi Teuvo Tulion palvelukseen. Yhteistyö Tulion kanssa merkitsi luopumista kuukausipalkasta, mutta myös uusia haasteita. Hän sai myös jatkaa työtään käsikirjoittajana ja samalla etsiä rajojaan näyttelijänä. Tulion ja Linnanheimon tiivis yhteistyö kesti aina Linnanheimon filmiuran loppuun asti. Tammikuussa 1945 Linnanheimo matkusti Tukholmaan opiskelemaan riikinruotsia, puheopettajanaan entinen oopperalaulaja Marianne Mörner. Tulion kaksi seuraavaa elokuvaa oli tarkoitus tehdä Ruotsissa, ja Linnanheimo halusi päästä eroon suomenruotsalaisesta korostuksestaan, joka ei ruotsalaisten korviin kuulostanut hienolta. Sikäläisen filmilakon takia suunnitelmat muuttuivat ja molemmat elokuvat ruotsinkielisine versioineen kuvattiin Suomessa.[43]

Tulion uusista elokuvahankkeista tuli ennalta julkisuuteen vain tieto, että Linnanheimo esiintyisi molempien pääosissa. Tulio nosti esille Linnanheimon sensuellin ja viettelevän eroottisen puolen. Rakkauden risti valmistui keväällä 1946 ja toi valkokankaille aivan uudenlaisen Regina Linnanheimon. Hän luopui tavaramerkeiksi muotoutuneista maneereistaan ja flegmaattiseksikin sanotusta näyttelemistyylistään. Tilalle tuli turmiollisten ja moniulotteisten naishahmojen tulkitsija. Tämän myöhäisemmän kauden elokuvissa hän esitti yleensä vieteltyä tai langennutta naista, patriarkaalisen suvaitsemattomuuden viatonta uhria, jolla oli vähän mahdollisuuksia palata kunniallisuuden pariin. Osa elokuvayleisöstä kuvitteli näyttelijät kulloistenkin roolihahmojensa kaltaisiksi. Niinpä Linnanheimon luultiin langenneen hyveellisestä neitsyestä paheelliseksi viettelijättäreksi. Hän sai postia, jossa hänen kuviteltua moraalittomuuttaan paheksuttiin. Niin ikään keväällä 1946 ensi-iltansa sai Levoton veri, jonka suora eroottisuus kuohutti moraalinvartijoita.[44]

Linnanheimo voitti vuoden 1946 naispääosan Jussi-palkinnot yhteisesti Levottomasta verestä ja Rakkauden rististä.[45] Samana kesänä kuvattiin uusi elokuva, jolla oli iskevä mainoslause: ”Tulio esittää: Regina Linnanheimon Intohimon vallassa”. Se oli kymmenen vuoden takaisen Heikkilän talon uusi laitos, ja Linnanheimon vastanäyttelijänä oli Kullervo Kalske sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa.[46]

1940-luvun lopussa Linnanheimo teki vielä kaksi elokuvaa muille yhtiöille. Näitä olivat SF:n viulun ihmelapsesta kertovan elokuvan jatko-osa Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi sekä Fenno-Filmin tuottama Vain kaksi tuntia. 1950-luvulta alkaen hän näytteli enää ainoastaan Tulion elokuvissa.

Ms. Leenanhaymo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”En ole koskaan, en Lapissakaan, tuntenut itseäni niin perusteellisesti syväjäädytetyksi kuin noiden kuukausien aikana”, Linnanheimo kuvaili Roylle eli lavastaja Tapio Vilpposelle Englannin-matkaansa. Englanti hytisi ennätyskylmän talven kourissa vuonna 1947. Samaan aikaan toteutui Linnanheimon pitkään haaveilema matka Iso-Britannian saarivaltakuntaan. Hän halusi kohentaa englannin kielen taitoaan ja tutustua sikäläiseen elokuvantekoon. Suomi-Filmin Uutisaitta-lehden päätoimittaja Roy pyysi Linnanheimoa kirjoittamaan matkakirjeitä Lontoosta. Puolen vuoden oleskelu ulkomailla oli tuohon aikaan jotain erikoista, ja ihmisiä kiinnostivat filmitähden ulkomaankuulumiset. Myös sikäläinen lehdistö huomioi ”Ms. Regina Leenanhaymon” saapuneen Lontooseen.[47] Linnanheimo ihastui suurkaupunkiin ja viehättyi saarelaisten elämänmenosta. Eagle-Lionin studioilla hän näki uusimmat englantilaiset elokuvat. Kylmää talvea seurasi kuuma kesä, jonka aikana Linnanheimo matkusteli ympäri etelä-Englantia.[48][49][50]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1948 Linnanheimo poikkesi teatteritaiteen puolelle ja alkoi valmistella näyttämökiertuetta lankonsa Rauli Tuomen kanssa. Näytelmänä oli Jacinto Granin Kohtalo. Elokuvarintamalla Linnanheimo jatkoi Tulion kanssa tutulla linjalla. Iitin Mankalankoskella alettiin kuvata Hornankoski -nimistä kolmiodraamaa. Elokuva syntyi Fenno-Filmin ja Teuvo Tulion yhteistuotantona, ja se kuvattiin myös ruotsiksi nimellä Forsfararna. Linnanheimo oli mukana tekemässä käsikirjoitusta ja toisti elokuvassa mieliteemaansa: nuoren naisen kasvutarinaa. Åke Lindman teki elokuvassa debyyttiroolinsa. Hornankoski sai sekä Suomessa että Ruotsissa vielä kehnomman vastaanoton kuin Intohimon vallassa.[51]

1950-luvun alussa Linnanheimo valmisteli samanaikaisesti kahta elokuvakäsikirjoitusta. Toisen työnimi oli Eeva tarinan päähenkilön mukaan.[52] Kesällä 1951 tarina toteutettiin elokuvaksi, joka sai nimekseen Rikollinen nainen. Käsikirjoituksessa Linnanheimo loi synkeän kuvan avioliitosta ja perinteisestä parisuhteesta. Hän kuvasi avioliiton naisen vankilaksi, mutta elokuvan feministinen tematiikka jäi vähälle huomiolle.[53] Olympiakesänä 1952 kuvattiin toisinto Levottomasta verestä nimellä Mustasukkaisuus. Elokuvaa ei pidetty kovin onnistuneena.[54] Linnanheimon toista käsikirjoitusta alettiin työstää elokuvaksi vuonna 1953, mutta rahapula viivytti kuvauksia ja koko teos saatiin valmiiksi vasta vuoden kuluttua. Viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Olet mennyt minun vereeni Linnanheimo loi vielä synkemmän kuvan parisuhteista. Elokuva saatiin teattereihin vasta 1956 eikä se ollut menestys.[55]

Linnanheimo ja Tulio tekivät sodan jälkeen yhdessä seitsemän elokuvaa. Kaikista kuvattiin myös ruotsinkieliset versiot. Kahdeksaskin elokuva oli työn alla. Linnanheimon kirjoittamaa tarinaa Lapista ehdittiin kuvata kaksi viikkoa Saanatunturilla, mutta työ jäi kesken. 1950-luvulla Linnanheimo kirjoitti Tapio Ilomäen synopsiksen pohjalta käsikirjoituksen Maija Kahvityttö, josta Roy muokkasi kuvauskäsikirjoituksen elokuvaan Tähtisilmä (1955).[56]

Linnanheimon suosio elokuvayleisön parissa kääntyi laskuun hänen siirryttyään Suomi-Filmistä Tulion leipiin. Vuonna 1947 hän oli Elokuva-Aitan yleisöäänestyksessä Ansa Ikosen jälkeen suosituin naisnäyttelijä. Vuonna 1949 Linnanheimo oli vielä kymmenen suosituimman joukossa, mutta seuraavana vuonna putosi listalta. 1950-luvun puolivälissä Linnanheimo lopetti elokuvatyöt ja vetäytyi julkisuudesta.[57]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1948 Linnanheimo avioitui ruotsalaisen sisustusarkkitehdin, kreivi Carl Robert Mörnerin (1896–1952) kanssa, jolloin hänestä tuli kreivitär Mörner af Morlanda. Linnanheimo oli tavannut hänet ruotsinopettajansa Marianne Mörnerin kautta, joka oli kreivi Mörnerin serkku. Tukholmassa solmittu liitto tuli täytenä yllätyksenä kaikille, mutta Linnanheimo ei halunnut puhua asiasta tai aviomiehestään mitään edes perheelleen. Vastavihitty pari lähti Italiaan häämatkalle. Kreivi Mörner joutui auto-onnettomuuteen palatessaan Kööpenhaminan kautta Ruotsiin, ja joutui pitkäksi aikaa sairaalaan. Linnanheimo puolestaan palasi elokuvatöihin Suomeen.[58]

Vuonna 1949 aviopari Mörner teki kiertomatkan Euroopassa. Linnanheimoon vaikutti syvästi etenkin sisilialaisen Taorminan kauneus.[59] Noihin aikoihin hänen suhteensa lehdistöön oli avoimempi kuin milloinkaan. Hän kirjoitti pakinoita Uutisaittaan ja toimi valokuvamallina. Hän jopa esitteli ulkomaisia vaatehankintojaan julkisuudessa. Uutisaitan toimittaja Royn muutettua Brasiliaan hän huomasi, ettei muihin toimittajiin kannattanut luottaa ja sulkeutui lehdistöltä.[60]

Avioliitto päättyi Carl Mörnerin kuolemaan kesällä 1952. Linnanheimon äiti Aksa Linnanheimo kuoli seuraavana vuonna.[61] Leskeksi jäänyt Juho Linnanheimo muutti pysyvästi Pornaisiin, ja Regina Linnanheimo löysi uuden kodin Etu-Töölöstä.[62]

Suhde Teuvo Tulioon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjaaja Teuvo Tulio (1912–2000) oli paitsi Linnanheimon pitkäaikainen työtoveri, myös elämänaikainen kumppani. Heistä oli tullut enemmän kuin ystäviä jo Linnanheimon uran alussa, ja epäsovinnainen rakkaussuhde kesti hänen kuolemaansa saakka. He eivät koskaan avioituneet, menneet kihloihin tai edes asuneet yhdessä. He eivät myöskään virallistaneet suhdettaan tai myöntäneet sitä julkisesti. Julkisuudessa Linnanheimo ja Tulio puhuivat toisistaan ainoastaan näyttelijänä ja ohjaajana. Vuosien aikana heidän suhteensa laadusta esitettiin monenlaisia arvailuja. Heidän kerrottiin muun muassa avioituneen Nuorena nukkuneen kuvausten aikoihin ja eronneen yhtä nopeasti. Toiset väittivät Tulion kihlanneen Linnanheimon äitinsä sormuksella. Kaikki uskomukset olivat yhtä vääriä; heillä oli koko aikuisiän kestänyt vahva mutta riippumaton suhde, joka salli täyden vapauden molemmille. Linnanheimo teki elokuvatyötäkin mieluiten Tulion kanssa, sillä tällöin hän sai tehdä vapaasti haluamiaan rooleja ja etsiä samalla rajojaan näyttelijänä. Tulio, jota kutsuttiin lempinimellä ”Fedja”, oli myös ainut ohjaaja joka osasi innostaa Linnanheimoa rohkeisiinkin suorituksiin.[63][64]

Kielenkääntäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnanheimo vuonna 1961.

Elokuvauran jälkeen Linnanheimo työskenteli kielenkääntäjänä. Hän viihtyi uudessa ammatissaan – yhdistyiväthän siinä hänen kaksi rakkauttaan: kielet ja elokuvat. 1960-luvun alussa hän toimi freelancerina ja vuodesta 1963 Yleisradion vakituisena kääntäjänä. Linnanheimo käänsi ulkomaisia elokuvia sekä suomeksi että ruotsiksi. Televisioruuduissa näkyi lähes joka ilta nimi Regina Mörner, mutta vain harva tiesi, kuka nimen takana oli. Hän suomensi muun muassa monia jaksoja sarjoista Ashtonin perhe, Lucy Show ja Wagon Train.[65]

1960-luvulla Linnanheimo katsoi elämänsä julkisuuden henkilönä päättyneen uuden ammatin myötä. Häntä verhosi salaperäisyys, ja 1970-luvulla häntä kutsuttiin ”mystiseksi kuin Greta Garbo”. Joka kerta kun televisiossa esitettiin Linnanheimon kultakauden elokuvia, häneltä tivattiin haastatteluja. Lähes joka kerta hän kieltäytyi haastattelusta. ”En jaksa käsittää miksi minusta ollaan yhä kiinnostuneita”, hän virkkoi vaatimattomasti.[66]

Salaperäisyyden myötä Linnanheimoon alettiin liittää kaikenlaisia huhuja. Hänen väitettiin asuvan Töölössä erakkona suuressa asunnossa, jossa ei ollut lainkaan peilejä. Näin hän välttyisi näkemästä ”vanhenevia kasvojaan”. Todellisuudessa hänellä oli runsaasti peilejä, joista saattoi tarkistaa vaatteiden juuri oikean istuvuuden. Toinen huhu väitti hänen liikkuvan ulkona vain pimeällä kaulahuivi kasvoillaan, jottei häntä olisi tunnistettu. ”Töölön erakon” ystäväpiiri oli sangen laaja – siihen lukeutuivat muun muassa Marjatta ja Mika Waltari –, hänen luokseen päädyttiin usein jatkoille juhlien jälkeen. Erityisen läheinen ystävä Linnanheimolle oli Yleisradioon vuonna 1966 kääntäjäksi tullut nuori Annikki Malinen (myöhemmin Annikki Suni). Hänen näyttelijäystäviinsä kuuluivat muun muassa Helena Kara sekä Eija Karipää.[67][68]

Yksityisihmisenä Linnanheimo oli varsinkin vieraiden seurassa varautunut ja hiljainen, ”itseensä sulkeutunut tyyppi”, kuten sisar Rakel kuvaili.[69] Linnanheimo oli muotitietoinen ja rakasti kauniita vaatteita; hänen elokuviensa rooliasut olivat jo sinänsä nähtävyyksiä ja useasti hänen itsensä valitsemia. Hän suosi etenkin kukkakuoseja sekä ajattomia a-linjaisia malleja, joita saattoi yhdistellä eri asusteita vaihtamalla.[70]

Vuonna 1972 Linnanheimo suomensi poliittisesti aran musikaalin Silkkisukat. Sen pelättiin loukkaavan Neuvostoliittoa, joten Yleisradio ei esittänyt sitä. Mainostelevisio kuitenkin esitti elokuvan. Sen seurauksena järjestettiin eduskuntakysely, Tehtaankadun lähetystössä nähtiin punaista ja ohjelmaneuvostossa käytiin kuumina.[71]

Linnanheimo palasi hetkeksi julkisuuteen Risto Orkon 75-vuotissyntymäpäivillä vuonna 1974, jolloin hän antoi valokuvaajien ottaa itsestään kuvia sekä yksin että muiden vieraiden kanssa. Sen jälkeen hän ei enää suostunut esiintymään valokuvissa ja kieltäytyi vuosien ajan kaikesta julkisuudesta.[72]

Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnanheimo jäi Yleisradion palveluksesta eläkkeelle loppuvuodesta 1980. Hän muutti Etu-Töölössä lyhyen matkan uuteen asuntoon Temppelikadulle. Vuonna 1983 hän oli viimeisen kerran julkisuudessa Suomi-Filmin juhlissa, jonne oli kutsuttu useita suomalaisen elokuvan vaikuttajia. Myös Rakel Linnanheimo oli eläkkeellä ja sisarukset matkustelivat paljon. Molempien suosikkikohde oli Italia.[73] Regina Linnanheimo oli kääntäjänvuosinaan hankkinut hyvän italian kielen taidon. Isänsä kuoleman jälkeen Linnanheimon siskokset viettivät Pornaisten huvilalla kesiä kahdestaan.[74]

Regina Linnanheimo kuoli tiistaina 24. tammikuuta 1995, 79-vuotiaana. Hänet haudattiin Linnanheimojen sukuhautaan Pornaisiin lähelle Kotojärveä ja Linnanheimolle rakasta huvilaa.[75]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat
Vuosi Elokuva Rooli Huomioita
1931 Laveata tietä nainen Kirstin juhlissa mykkäelokuva
Jääkärin morsian Rakel Linnanheimon sijaisnäyttelijä mykkäelokuva
1933 Sininen varjo nainen ravintolassa osittain kadonnut
1934 Helsingin kuuluisin liikemies Maikki Mattila
1935 Kun isä tahtoo... Vappu Lampaanpää
1936 VMV 6 Marja
Taistelu Heikkilän talosta Anni elokuvasta säilynyt alku ja loppu
Mieheke laulajatar Virva Suokuma
1937 Nuorena nukkunut Silja Salmelus elokuvasta säilynyt 20 minuuttia (kela 3/5)
1938 Kiusaus Raili, Martin morsian tuhoutunut
1939 Eteenpäin – elämään Justiina
Helmikuun manifesti Aino Sihvola
Pikku pelimanni Anna, Olavin äiti
1940 Suotorpan tyttö Suotorpan Helga
Lapseni on minun Kaisu, kartanon sisäkkö
Yövartija vain... Aino Virtanen
1941 Kulkurin valssi Rosinka, mustalaistyttö
Kaivopuiston kaunis Regina Regina Berg
1942 Onni pyörii Eeva
Niin se on, poijaat! Hertta Perävalo
1943 Katariina ja Munkkiniemen kreivi Katariina, muonamiehen tytär
1944 Herra ja ylhäisyys doña Camilla Maria Teresa Escajadillo
Kuollut mies vihastuu Maria Lichter
1945 Linnaisten vihreä kamari Anna Littow
1946 Rakkauden risti Riitta parhaan naispääosan Jussi
Levoton veri Sylvi Sora, o.s. Kahra parhaan naispääosan Jussi
1947 Intohimon vallassa Aino Iso-Ylitalo
1949 Hornankoski Lea, piika
Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi Anna, Olavin äiti
Vain kaksi tuntia sisar Magda, ylihoitajatar
1952 Rikollinen nainen Eeva Isokari, ”Veera Puranen”
1953 Mustasukkaisuus Riitta Maras
1956 Olet mennyt minun vereeni Rea

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nikula, Jaana: Polttava katse – Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-795-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Polttava katse, s. 7 ja 8
  2. Polttava katse, s. 192.
  3. Polttava katse, s. 8 ja 9
  4. Polttava katse, s. 14
  5. Polttava katse, s. 9
  6. Polttava katse, s. 12–14 ja 18
  7. Polttava katse, s. 16
  8. Polttava katse, s. 18–20
  9. Polttava katse, s. 31–35
  10. Polttava katse, s. 36
  11. Polttava katse, s. 42
  12. Polttava katse, s. 56–57
  13. Polttava katse, s. 166
  14. Polttava katse, s. 49.
  15. Polttava katse, s. 54–55
  16. Polttava katse, s. 59
  17. Polttava katse, s. 19
  18. Polttava katse, s. 61
  19. Polttava katse, s. 78
  20. Polttava katse, s. 66–69
  21. Polttava katse, s. 79–81
  22. Polttava katse, s. 82–84
  23. Polttava katse, s. 103
  24. Polttava katse, s. 87
  25. Polttava katse, s. 91
  26. Polttava katse, s. 89
  27. Polttava katse, s. 102
  28. Polttava katse, s. 94–96
  29. Polttava katse, s. 99
  30. Polttava katse, s. 226
  31. Polttava katse, s. 110
  32. Polttava katse, s. 100–101
  33. Suomen kansallisbiografia 6. ISBN 951-746-447-9
  34. Polttava katse, s. 132.
  35. Polttava katse, s. 103–105
  36. Polttava katse, s. 105
  37. Polttava katse, s. 106–107
  38. Polttava katse, s. 110
  39. Polttava katse, s. 115–117
  40. Polttava katse, s. 119
  41. Polttava katse, s. 84, 118
  42. Polttava katse, s. 119–121
  43. Polttava katse, s. 124–127
  44. Polttava katse, s. 132–133
  45. Polttava katse, s. 136
  46. Polttava katse, s. 138
  47. Polttava katse, s. 139.
  48. Polttava katse, s. 141
  49. Polttava katse, s. 144
  50. Polttava katse, s. 160
  51. Polttava katse, s. 162–164
  52. Polttava katse, s. 182
  53. Polttava katse, s. 184–186
  54. Polttava katse, s. 190
  55. Polttava katse, s. 194, 203
  56. Polttava katse, s. 198, 201
  57. Polttava katse, s. 200, 207
  58. Polttava katse, s. 161–162
  59. Polttava katse, s. 168
  60. Polttava katse, s. 176–177
  61. Polttava katse, s. 192
  62. Polttava katse, s. 210
  63. Polttava katse, s. 124
  64. Polttava katse, s. 180–181
  65. Polttava katse, s. 218–219, 222
  66. Polttava katse, s. 224.
  67. Polttava katse, s. 222, 225
  68. Polttava katse, s. 218
  69. Polttava katse, s. 44
  70. Polttava katse, s. 128, 177
  71. Polttava katse, s. 220
  72. Polttava katse, s. 225–226
  73. Polttava katse, s. 228–229
  74. Polttava katse, s. 219, 221
  75. Polttava katse, s. 235

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]