Eila Pehkonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eila Pehkonen
Eila Pehkonen vuonna 1969.
Eila Pehkonen vuonna 1969.
Henkilötiedot
Koko nimi Eila Mirjam Pehkonen
Syntynyt18. lokakuuta 1924
Lieksa, Pielisjärvi
Kuollut10. syyskuuta 1991 (66 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Yrjö Kostermaa (vih. 1948; k. 1991)
Näyttelijä
Palkinnot

Jussi-patsas 1972
Ida Aalberg -palkinto 1981

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Eila Mirjam Pehkonen (18. lokakuuta 1924 Lieksa, Pielisjärvi10. syyskuuta 1991 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Teatterimaailmassa hänet tunnettiin nimellä ”Pehkis”. Pehkonen teki huomattavan uran Helsingin kaupunginteatterissa, jossa hän työskenteli lähes 20 vuotta. Hän esiintyi myös parissakymmenessä elokuvassa vuosina 1947–1990.

Varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eila Pehkonen syntyi Lieksassa kelloseppä Otto Pehkosen ja Iida Kiiskisen viisilapsiseen perheeseen. Hän oli kiinnostunut näyttelemisestä ja teatterista lapsuudesta asti nähtyään Aku Korhosen teatteriseurueen esityksen kotiseudullaan. Vuonna 1945 Pehkonen pääsi Helsinkiin opiskelemaan Teatterikouluun, josta valmistui 1947.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttämö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehkonen oli aluksi kiinnitettynä lyhyin jaksoin Porin Teatteriin 1947–1948, Turun Kaupunginteatteriin 1948–1949 ja Vaasan Suomalaiseen Teatteriin 1949–1950. Intimiteatterissa hän työskenteli 1953–1961 ja sen jälkeen Radioteatterissa kymmenen vuotta. Pisimpään Pehkonen työskenteli Helsingin Kaupunginteatterissa, vuosina 1971–1990.[1]

Sittemmin hän näytteli sekä Jouko Turkan että Ralf Långbackan ohjauksissa, muun muassa Turkan Putkinotkossa ja Hypnoosissa. Putkinotkon elinvoimainen ja tiukka Rosina olikin yksi Pehkosen suurista näyttämöteoista. Långbacka ohjasi häntä muun muassa Anton Tšehovin Lokissa. Pehkosen muita huomattavia näyttämörooleja oli muun muassa Jahnuska näytelmässä Viekää tuhkatkin pesästä. Vuonna 1990 hän näytteli Raivoisien Ruusujen naisproduktiossa kuningas Agamemnonin roolin näytelmässä Oresteia.[1]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehkosen elokuvauran alkuaikojen tunnetuimmat roolit ovat kahdessa Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa: nimiosa elokuvassa Maaret – tunturien tyttö (1947) ja pääosa Sillanpää-filmatisoinnissa Ihmiset suviyössä (1948). Ensin mainittu oli hänen ensimmäinen valkokangastehtävänsä. Pehkonen piti sekä roolistaan että elokuvan filmaamisesta. Hänen suorituksensa sai aikalaiskriitikoilta erinomaiset arvostelut. Penseämmin sen sijaan suhtauduttiin Pehkosen suoritukseen elokuvassa Ihmiset suviyössä – joissakin arvioissa häntä pidettiin elokuvan heikoimpana lenkkinä.[1]

Pehkosen sivuosista huomattavimpiin kuuluvat muun muassa Rintamalotan (1956) Mimmi Riipinen, Kultaisen vasikan (1961) palvelijatar Aliina sekä rouva Harakka elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi (1977). Matti Kassilan elokuvassa Niskavuori (1984) hän teki hykerryttävän roolisuorituksen telefooni-Sandrana.[1]

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehkonen esiintyi vuodesta 1959 alkaen lukuisissa televisiotuotannoissa. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi kylvettäjä Armi televisiosarjassa Hyvät herrat (1990–1991), jossa hän näytteli kuolemaansa asti.

Teatterikriitikko Jukka Kajava kuvasi Pehkosta muistokirjoituksessaan syyskuussa 1991 muun muassa seuraavasti: ”Pehkis oli teatterin voimanainen: kansannaisten juureva tutkija ja tulkitsija, mutta myös kepeänä säkenöivä komedienne. Hän oli näyttämöllä se henkilö, jonka ympärillä säteili.”[2] Pehkonen sai Jussi-patsaan 1972 parhaasta naispääosasta tv-elokuvassa Se on sitten kevät ja Ida Aalberg -näyttelijäpalkinnon vuonna 1981.[1]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehkonen oli vuodesta 1948 naimisissa näyttelijä ja oopperaohjaaja Yrjö Kostermaan kanssa, ja avioliitosta syntyi kaksi lasta.

Näytelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kaupunginteatterissa:[3]

  • Rikhard III (1968)
  • Mummo ja Marski (1968)
  • Kasimir ja Karoline (1971)
  • Anastasia ja valtakirja (1971)
  • Meripoikia (1971)
  • Teurastamojen Pyhä Johanna (1972)
  • Viekää tuhkakin pesästä (1972)
  • Kiri kiri (1972)
  • Annika ja Mauno (1973)
  • Oklahoma! (1973)
  • Metsä (1973)
  • Nuoren Wertherin uudet kärsimykset (1974)
  • Gilgamesh (1975)
  • Pitkäjärveläiset (1975)
  • Minna (1975)
  • Muuan äiti (1976)
  • Nousu Fudzijamalle (1976)
  • Eros ja Psykhe (1977)
  • Niskavuoren nuori emäntä (1977)
  • Puuvillaprinsessa (1977)
  • Putkinotko (1978)
  • Lokki (1978)
  • Sankareita (1979)
  • Kohti toista tasavaltaa (1980)
  • Kesäkuu (1981)
  • Aurinkoranta (1982)
  • Selli 21 (1982)
  • Miehen kylkiluu (1982)
  • Säästöpossu (1984)
  • Hyvää yötä, äiti (1984)
  • Tartuffe (1985)
  • Hypnoosi (1985)
  • Brand (1987)
  • Vanhan naisen vierailu (1987)
  • Kurdin prinssi (1989)
  • Eteisiin ja kynnyksille (1991)

Muissa teattereissa:

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TV-elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ei millään pahalla
  • Se on sitten kevät

Radiokuunnelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radioteatterissa[4]

Dubbauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Rytkönen, Sisko: Eila Pehkonen Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 14.4.2020.
  2. Näyttelijä Eila Pehkonen: Kahden teatterin voimanainen. (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat 12.9.1991. Artikkelin verkkoversio.
  3. Hanna Kalsto / Helsingin kaupunginteatteri: Helsingin kaupunginteatterin esitysluettelo hkt.fi.
  4. Yle Areenan kuunnelmat areena.yle.fi.
  5. Disneyn Musiikkisadut Suomessa KenNetti. Viitattu 10.6.2011.