Aku Korhonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aku Korhonen
Aku Korhonen rintamakorsussa Kiestingissä vuonna 1941.
Aku Korhonen rintamakorsussa Kiestingissä vuonna 1941.
Henkilötiedot
Koko nimi August Aleksander Korhonen
Syntynyt 29. joulukuuta 1892
Käkisalmi, Suomi
Kuollut 5. syyskuuta 1960 (67 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä
Näyttelijä
Aktiivisena 1924–1957
Merkittävät roolit Lapatossu
Tulitikkuja lainaamassa
Särkelä itte
Itsevaltiaan kuolema
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

August Aleksander ”Aku” Korhonen (29. joulukuuta 1892 Käkisalmi5. syyskuuta 1960 Helsinki)[1] oli suomalainen näyttelijä. Hän oli koomisista elokuvarooleistaan tunnettu kansansuosikki, mutta teki myös pitkän teatteriuran monipuolisena luonnenäyttelijänä. Hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa 33 vuotta ja esiintyi yli 70 elokuvassa. Korhonen oli vuosina 1936–1944 Suomen Filmiteollisuuden sopimusnäyttelijä. Hänet palkittiin elokuva-alan Jussi-patsaalla kolme kertaa, yhteensä neljästä sivuosasta.

Varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aku Korhosen isä oli maallikkosaarnaaja Kalle Korhonen (1857–1931), joka sokeutui Akun ollessa kaksivuotias. Hän oli ammatiltaan muurari ja kotoisin Kuopiosta. Perheessä oli 11 lasta, minkä vuoksi Aku siirtyi lestadiolaisten kummivanhempiensa kasvatettavaksi Joensuuhun vuonna 1900. Jo kouluaikoina nuorta Akua kiinnostivat erityisesti teatteri, urheilu ja voimistelu.[2]

Vanhempiensa mieliksi Korhonen aloitti apteekkialan opiskelun Kurkijoella, mutta harrasti innokkaasti teatteria ja liittyi Suomen Näyttämö -kiertueelle vuonna 1914. Heikosti menestynyt kiertue meni konkurssiin jo seuraavana keväänä, minkä jälkeen Korhonen hakeutui avustajaksi Tampereen Teatteriin. Jäätyään ilman kiinnitystä hän päätyi ensin järjestäjän apulaiseksi Viipurissa toimineeseen Suomalaiseen Maaseututeatteriin ja sitä kautta näyttelijäksi. Vuoden 1918 sisällissodan aikana Korhonen osallistui Viipurin taisteluun valkoisten joukoissa.[2]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhosen näyttämöroolit Viipurissa olivat aluksi lähinnä vaatimattomia, mutta kehittivät vähitellen hänen näyttelijäntaitojaan. Teatterin muutettua nimensä Viipurin Näyttämöksi myös hänen roolinsa alkoivat vähitellen kasvaa. Korhosen ensimmäinen suurempi osa oli Kustaa Vaasa -näytelmän Göran Persson.[3]

Korhonen siirtyi Helsinkiin työväenyhdistyksen perustamalle Kansan Näyttämölle keväällä 1922, jolloin hän oli jo niittänyt mainetta luonnenäyttelijänä. Sieltä hän siirtyi edelleen Suomen Kansallisteatteriin jo parin vuoden kuluttua. Vuodesta 1927 lähtien Korhonen näytteli Kansallisteatterissa yhtäjaksoisesti 33 vuoden ajan. Välissä hän palasi vielä kahdeksi vuodeksi Eino Jurkan johtamalle Viipurin Näyttämölle. Siellä Korhonen vietti myös 10-vuotistaiteilijajuhlaansa Victorien Sardoun näytelmässä Rouva Suorasuu, jossa hän tulkitsi mustasukkaisuutta potevaa Napoleonia. Hän näytteli onnistuneesti myös Jurkan ohjaaman Peer Gyntin vaativan nimiroolin.[2]

Ensimmäiset voittonsa Kansallisteatterissa Korhonen saavutti jo aloitussyksynään, jolloin hän teki keinottelevan Bacheletin roolin ranskalaisessa yhteiskuntasatiirissa Kunnian kauppiaat. Tässä roolissa Korhonen ilmensi onnistuneesti satiirista ihmiskuvaa. Toinen samantyylinen, vaativa tehtävä oli koronkiskuri Corbaccion rooli Stefan Zweigin muokkaamassa Volponessa. Niin ikään Marcel Pagnolin näytelmän Herra Topaze nimiroolissa Korhonen sai osoittaa laaja-alaista luonnekomiikan hallintaa.[2]

Yksi Korhosen merkittävimpiä roolitöitä Kansallisteatterissa oli Paavali I näytelmässä Itsevaltiaan kuolema. Hänen onnistui rakentaa tasapainottomasta keisarista psykologisesti perusteltu, traaginen ihmiskuva. Näytelmän ensi-ilta oli vuonna 1938, ja sen ohjasi Eino Kalima. Korhosen taiteellisiin voittoihin kuului niin ikään alkoholisoitunut mutta sydämellinen Sid-eno Eugene O’Neillin näytelmässä Oi nuoruus. Saman roolin hän näytteli toisen kerran 23 vuotta myöhemmin 45-vuotistaiteilijajuhlassaan; tuolloin tulkinta oli pelkistynyt ja vakavoitunut. Korhosen näyttämöuran viimeiseksi työksi jäi Arvi Kivimaan ohjaama Swedenhielmit, jossa hänen tulkitsemansa kiristäjä Eriksson oli niin ikään vaikuttava ihmiskuvaus.[2]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aku Korhonen vuonna 1958.

Aku Korhonen esiintyi kaikkiaan 76 elokuvassa. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli vuoden 1924 mykkäfilmi Suursalon häät, jossa hän näytteli rovastia. Seuraavat elokuvatyöt olivat Carl von Haartmanin ohjaamat Korkein voitto ja Kajastus. Ensinmainitussa Korhonen näytteli juutalaista vakoojaa ja toisessa kenraalikuvernööri Bobrikovia. Tuolloin Elokuva-lehti kirjoitti suomalaisen elokuvan saaneen hänestä mainion konnan. Vakituista roisto-osien esittäjää Korhosesta ei kuitenkaan tullut. 1930-luvun puolenvälin jälkeen hänen rooleikseen vakiintuivat lämpimän koomiset kansanmiestyypit. Korhonen ja kirjailija Agapetus olivat tuttu yhdistelmä monissa suomalaisissa komedioissa, kuten Asessorin naishuolet (1937).[2]

Lapatossu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhonen näytteli huumorihahmo Lapatossua kolmessa Lapatossu-elokuvassa, joista ensimmäinen valmistui 1937. Sarja jouduttiin lopettamaan toisen päänäyttelijän Kaarlo Kartion kuoltua. Korhonen jatkoi kuitenkin hahmon esittämistä elokuvien ulkopuolella, erityisesti talvi- ja jatkosodan aikana. Korhonen esitti hahmoa rintamilla suomalaissotilaita varten järjestetyissä ikäväntorjuntailloissa sekä radiossa. Lapatossun on arvioitu olleen eräs suosituimmista viihdehahmoista sodanaikaisessa Suomessa.[4] Korhonen kuitenkin lopetti hahmon esittämisen sodan päätyttyä.[5]

Muut elokuvaroolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Ikivanha tonttu-ukko on hyvä esimerkki Aku Korhosen paneutumisesta pieneenkin rooliin. – – Kasvoja kehysti naavainen, homeinen parta ja kun Aku päästi vanhan tontun inisevän äänen, ei voinut muuta kuin ihmetellä, että siinäpä vasta vanha tonttu! – –”

Edvin Laine Aku Korhosen roolityöstä Prinsessa Ruususessa[6]

Valkokankaalla Korhonen oli erään luonnehdinnan mukaan ”kotimaisen elokuvan salaviisas, lempeäkatseinen humoristi joka ratkoi sovinnollisuuden hengessä ristiriitoja ja saattoi yhteen rakastavaisia”. Korhosen maineikkaimpia koomisia elokuvaosia olivat Salttu elokuvassa Pohjalaisia (1936), Antti Ihalaisen rooli Maiju Lassilan teokseen perustuvassa elokuvassa Tulitikkuja lainaamassa (1938) ja Ilmari Turjan näytelmään perustuvan Särkelä itte-elokuvan (1947) Heroja.[1]

Niin ikään Korhonen menestyi dramaattisissa osissa, usein melodraamojen tapahtumia todistavana vanhuksena. Hän esitti yhtä luontevasti juurevia kansanmiehiä sekä sivistyneitä auktoriteetteja. Hänen roolikirjonsa ulottui jätkistä professoreihin, hamppareista tohtoreihin ja vanhoista isännistä tuomareihin.[2] Korhosen tunnetuimpia vakavia sivuosia olivat muun muassa juoppo käräjäkirjuri Gran elokuvassa Jumalan tuomio (1939) sekä Tuomari Martan (1943) kihlakunnantuomari Schroderus.[1] Päärooli menestyselokuvassa Yövartija vain... (1940) on niin ikään Korhosen mestarinäyte, sillä siinä hänen suorituksessaan pilkahteli esiin myös tervettä ja raikasta huumoria muutoin vakavasävyisessä teoksessa.[7]

Aku Korhonen näytteli Mika Waltarin romaaniin perustuvassa elokuvassa Vieras mies tuli taloon (1938) vanhaa Hermannia. Hän esitti saman roolin myös vuoden 1957 filmatisoinnissa Vieras mies, ja sai roolistaan Jussi-patsaan. Elokuva jäi Korhosen uran viimeiseksi, sillä hän oli tuolloin jo vaikeasti sairas.[2]

Muutkin Jussi-palkintonsa Korhonen sai draamaelokuvista: vuonna 1948 hänet palkittiin sivuosa-Jussilla yhteisesti rooleistaan elokuvissa Pikajuna pohjoiseen (1947) ja Laitakaupungin laulu (1948). Vuonna 1953 hän sai Jussi-patsaan roolistaan Savelan Eetuna elokuvassa Sillankorvan emäntä. Korhonen palkittiin myös Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948.[8]

Henkilökuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhonen oli luonteeltaan rauhallinen, harkitseva ja sydämellinen ihminen. Hänen työskentelyään roolihahmon parissa on kuvattu älykkääksi, kuivan ironiseksi ja jopa laskelmoivaksi. Korhosen suosio elokuvissa perustui hänen merkitykseensä suomalaisena kansanmiehen ja sovinnollisuuden ikonina. Hänen persoonassaan kiteytyi suomalaisen elokuvan pyrkimys rakentaa kansallisen yhtenäisyyden tunnetta. Korhonen myös itse korosti usein suomalaisuuden merkitystä työssään ja ilmaisi arvostuksensa suomalaiseen maaseutuväestöön rehellisenä ja aitona yleisönä. Hän myös arvosti kypsyyttä ja uskoi sen tuovan jatkuvaa kehitystä näyttelijäntyöhön.[2]

Omina esikuvinaan Korhonen piti etenkin näyttelijä Iivari Paateroa, jolta hän sai rohkaisua uransa alussa. Korhosen oppi-isä ja ystävä oli myös runoilija Aaro Hellaakoski, joka avarsi hänen näköalojaan taiteen suhteen.[2]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aku Korhonen oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa, mutta hänellä ei ollut lapsia.[2] Korhonen kuoli pitkäaikaisen sairauden jälkeen 67-vuotiaana syyskuussa 1960.[9]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Pohjois-Haagassa on Aku Korhosen tie.[11]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1924 Suursalon häät rovasti
1929 Korkein voitto vakooja
1930 Kajastus kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov
1931 Tukkipojan morsian Eetun toveri
1933 Sininen varjo yleinen syyttäjä
1934 Helsingin kuuluisin liikemies liikemies Kalle Liljepek
1936 Onnenpotku ”Hillin-Jussi”, Jussi Mäkinen
Kaikenlaisia vieraita eversti Sora
Pohjalaisia
1937 Asessorin naishuolet
Lapatossu Lapatossu
1938 Rykmentin murheenkryyni kapteeni Robert Routanen
Vieras mies tuli taloon Hermanni Metsäkulma
Tulitikkuja lainaamassa Antti Ihalainen
Olenko minä tullut haaremiin toimittaja Salomon Harju
Nummisuutarit suutarimestari Topias Tuomaanpoika
1939 Halveksittu sahanomistaja Konsta Jänkälä
Jumalan tuomio käräjäkirjuri Gran
Takki ja liivit pois! kirurgian professori Sakari Vartio
Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa Lapatossu
Helmikuun manifesti Nikolai Bobrikov
Pikku pelimanni professori
1940 Suotorpan tyttö Helgan isä
SF-paraati Aku Ruusunen
Tavaratalo Lapatossu & Vinski Lapatossu
Yövartija vain... yövartija Virtanen
1941 Täysosuma
Jos oisi valtaa...
1942 Onni pyörii taidemaalari Clauson
Uuteen elämään Kalle Karlsson, ”Kello-Kalle”
August järjestää kaiken kassanhoitaja August Kivipaasi
1943 Tuomari Martta kihlakunnantuomari Gustaf Schroderus
Valkoiset ruusut Severi, Helavallan palvelija
1944 Vaivaisukon morsian puuseppä
Nainen on valttia professori

Vuosi Elokuva Rooli
1945 Ristikon varjossa Pekka Kierto
Rakkautensa uhri
Matkalla seikkailuun kirjanpitäjä Fredrik Lehtonen
1946 Kirkastuva sävel ent. kapellimestari Peter Blomqvist
1947 Kuudes käsky Lenteelän vanhaisäntä
Pikajuna pohjoiseen toimittaja Hugo Auvonen
Särkelä itte Heroja
1948 Laitakaupungin laulu Sokea-Hanski
1949 Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi professori
Prinsessa Ruusunen mestaritonttu
1950 Orpopojan valssi säestäjä S. Juurioja
Amor hoi! vahtimestari Napoleon Söderberg
Köyhä laulaja Jussi Keitele, säveltäjä
Tapahtui kaukana Sotka-Jussi, jätkä
1951 Lakeuksien lukko talollinen Tuomas Juhonpoika Kantola
Sadan miekan mies vanginvartija Laasti
Neljä rakkautta autonkuljettaja Onni Halla
1952 Noita palaa elämään paroni Hallberg, kartanonomistaja
1953 Sillankorvan emäntä Savelan Eetu
Me tulemme taas Alpertti
1954 Kun on tunteet Pekka, Voilokin isäntä
Taikayö Verneri Jokainen
Morsiusseppele John-eno, Hedvigin veli, kartanon omistaja
Rakastin sinua, Hilde valmentaja Harkko
Leena Iltatorven päätoimittaja Männikkö
1955 Onni etsii asuntoa liikemies Roope Römsten
Minä ja mieheni morsian Eemeli Perttula
Tähtisilmä professori Hukkinen
Kukonlaulusta kukonlauluun Aaretti Kivistö
Lähellä syntiä mestari Jurrikka
1956 Silja – nuorena nukkunut Rantoon professori
1957 Musta rakkaus lääkäri
Vieras mies Hermanni-isäntä

[1][12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä, Ritva (toim.): Aku Korhonen: Näyttelijä ja ihminen. Porvoo: WSOY, 1961.
  • Niiniluoto, Maarit: On elon retki näin, eli miten viihteestä tuli sodan voittaja. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26393-9-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Aku Korhonen Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 19.5.2018.
  2. a b c d e f g h i j k Lahtinen, Outi: Korhonen, Aku (1892–1960) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 6.6.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 19.11.2011.
  3. Aku Korhonen (Minä-muotoinen teksti) Teatterimuseo. Viitattu 9.5.2020.
  4. Niiniluoto 1994, 120.
  5. Niiniluoto 1994, 178.
  6. ”Prinsessa Ruusunen” (Taustaa-osio) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 9.5.2020.
  7. ”Yövartija vain…” (Lehdistöarvio) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 9.5.2020.
  8. Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin saajat 1945–2016.
  9. Uexküll, Sole: Aku Korhonen on poissa. Helsingin Sanomat, 6.9.1960, s. 14. HS Aikakone (maksullinen artikkeli) Viitattu 26.4.2018.
  10. Eniten Jusseja voittaneet näyttelijät
  11. Haagaan rakennetaan Aku Korhosen tie. Helsingin Sanomat 20.2.2003.
  12. Uuteen elämään (1942) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 19.5.2018.