Nainen on valttia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nainen on valttia
DVD-laitoksen kansi.
DVD-laitoksen kansi.
Ohjaaja Ansa Ikonen
Käsikirjoittaja Mika Waltari
Tuottaja T. J. Särkkä
Säveltäjä Heikki Aaltoila
Kuvaaja Armas Hirvonen
Leikkaaja Armas Vallasvuo
Lavastaja Ossi Elstelä
Pääosat Ansa Ikonen
Aku Korhonen
Uuno Laakso
Unto Salminen
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Ensi-ilta 13. elokuuta 1944
Kesto 99 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Nainen on valttia on Ansa Ikosen ohjaama mustavalkoinen suomalainen komediaelokuva vuodelta 1944. Se jäi näyttelijä Ikosen ainoaksi ohjaustyöksi.

Elokuva perustuu Mika Waltarin alkuperäiskäsikirjoitukseen, jonka tarinassa kolmen poikamiehen taloon saapuva nuori nainen panee miesten elämän uuteen uskoon. Poliisia pakeneva nainen[1] on kuulu operettitähti Kirsti Kalpa. Hänen onnistuu salata henkilöllisyytensä, mutta vain toistaiseksi.

Elokuva on kuvattu keskellä jatkosotaa, mutta sota ei kuvastu siitä mitenkään, vaan se on läpikotaisin kevyt hupailu. Viiden kuukauden mittaiset kuvaukset on tehty pääosin sisätiloissa.[2]

Ohjausta tarjosi Ikoselle T. J. Särkkä, mutta Ikosen on sanottu olleen alkuun epävarma kyvyistään, sillä hän pelkäsi esimerkiksi, etteivät miehet suostu naisen ohjaukseen. Tekniikassa Ikonen sai apua kuvaaja Armas Hirvoselta. Aikalaiskritiikki ei kuitenkaan tyrmännyt ohjausta, pikemminkin ongelmien katsottiin liittyvän Waltarin käsikirjoitukseen, yksityiskohtien huolimattomuuteen; Waltari oli tuolloin jo menestyskirjailija, mutta tehtaili elokuvakäsikirjoituksia ahkerasti. Elokuvan asenteet todettiin pölyttyneiksi.[2]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paroni Heimonheimo (Ture Junttu) haluaa kihlattunsa Kirsti Kalvan (Ansa Ikonen) luopuvan laulajan urastaan. Kirsti kyllästyy sulhasensa temppuihin ja lavastaa itsemurhansa merenrannalle. Ruumista ei löydy, ja poliisi alkaa tutkia tapausta katoamisena. Passipoliisi kiinnostuu puistossa maleksivasta Kirstistä. Tämä pakenee taloon, jossa asuu professori poikamiestaloudessa palvelijansa Kallen ja säveltäjä Rantamaan kanssa. Kirsti sanoo professorille olevansa tyttö maalta ja erehtyneensä talosta. Professorin ja Rantamaan johtoajatuksena on ollut, että heidän taloonsa ei naisia tuoda. Kalle palaa kotiin tapelleena ja juopotelleena. Kirsti pääsee hänen suosioonsa, ja Kalle palkkaa laulajattaren professorin suostumuksella kotiapulaiseksi. Rantamaa on Kirstiä vastaan, mutta viranomaisen udellessa Kirstistä juuri hän pelastaa tytön kiipelistä. Poliisi nimittäin epäilee Kirstiä rikollisliigan jäseneksi.

Talon kolme poikamiestä arvelevat Kirsin olevan pohjimmiltaan hyvän tytön, jonka olosuhteet ovat pakottaneet varkaiden kelkkaan. Kirsti on erinomainen kotiapulaisena. Rantamaa on edelleen Kirstiä vastaan, mutta vähitellen musiikki yhdistää säveltäjän ja Kirstin, ja Kirstin kannustamana Rantamaa säveltää lauluja, jotka Yleisradio suostuu ottamaan ohjelmistoonsa. Rantamaa haluaa Kirstin esittämään teoksiaan, sillä hän pitää tätä poikkeuksellisena luonnonlahjakkuutena. Kirsti suostuu radioesiintymiseen, kuuluttaja esittelee hänet "tuntemattomana laulajana". Heimonheimo kuitenkin tunnistaa Kirstin äänen ja ottaa selvää säveltäjä Rantamaan asuinpaikasta. Ravintolassa eräs toimittaja tunnistaa Kirstin, ja jymyuutinen on valmis.

Heimonheimo saapuu poikamiesten taloon, jossa hän kohtaa professorin ja Kallen sekä Kirstin ja Rantamaan. Hän myöntää Kirstille olevansa rakastunut erääseen toiseen naiseen. Kirsti ilahtuu tiedosta. Heimonheimon ja Kirstin kihlaus puretaan tuota pikaa. Toisiinsa korviaan myöten rakastuneet Rantamaa ja Kirsti eivät kuitenkaan heti saa toisiaan , vaan ensin säveltäjä suuttuu laulajattarelle. Seuraavana päivänä Kirsti joutuu jälleen pakenemaan poliisia poikamiesten taloon. Tällä kertaa Rantamaa ei salli Kirstin enää lähteä, ja rakkaus voittaa.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Ansa Ikonen  Kirsti Kalpa  
 Uuno Laakso  Kalle  
 Aku Korhonen  professori  
 Unto Salminen  säveltäjä Rantamaa  
 Ture Junttu  paroni Heimonheimo  
 Laina Laine  näyttelijätär  
 Pentti Saares  reportteri  
 Veikko Linna  teatterinjohtaja  
 Arvo Kuusla  Eikka, valokuvaaja  
 Ensio Jouko  poliisikomisario  
 Toppo Elonperä  vahtimestari  
 Eino Salmi  teatterin taloudenhoitaja  
 Olavi Saarinen  poliisi  
 Lauri Kyöstilä  tullimies  
 Kyösti Käyhkö  radion vahtimestari  
 Jalmari Rinne  radion musiikkipäällikkö  
 Usko Kantola  operettilaulaja  
 Heikki Aaltoila  Unto Salmisen sijaisnäyttelijä  
 Vilho Kekkonen  radiolainen  
 Heikki Packalén  radiolainen  
 Carl-Erik Creutz  radiokuuluttajan ääni  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaa Nainen on valttia kuvattiin tammikuusta 1944 kesäkuuhun 1944. Ulkokuvia otettiin Helsingissä (muun muassa Alppila) ja Helsingin maalaiskunnassa (Malmin lentoasema). Professorin residenssiä esitti Armas Siitosen suunnittelema vuonna 1920 valmistunut Edelfeltintie 13 Eirassa.[3] Studiona oli SF-studio 1.[4]

Nainen on valttia jäi aikakirjoihin toisena suomalaisena kokoillan näytelmäelokuvana, jonka ohjasi nainen. Ensimmäinen on Glory Leppäsen komedia Onnenpotku (1936). Kolmas naisen ohjaama kokoillan suomalainen näytelmäelokuva on Ritva Arvelon Kultainen vasikka vuodelta 1961. Brita Wrede ohjasi Felix Forsmanin kanssa lyhyen fiktioelokuvan Tukkijoella tapahtuu vuonna 1950 ja Kyllikki Forssell yhden jakson episodielokuvaan Kolmiapila vuonna 1953.[5]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nainen on valttia sai keskimääräistä hieman vähemmän katsojia.[5]

Aikalaiskriitikot ottivat Ikosen ensiohjauksen varovaisen myönteisesti vastaan. Helsingin Sanomien kriitikko Paula Talaskivi iloitsi Ikosen debytoinnista elokuvaohjaajana ja piti hänen työtään varsin laadukkaana, mutta teilasi elokuvan aiheeltaan ”mitättömäksi ja vanhentuneeksi”. Tamperelaisen Aamulehden Olavi Vesterdahl kirjoitti: ”Nainen on valttia on syyskauden sopiva kevyt alkupala ennen talvikauden arvokkaampaa ohjelmistoa.” Suomen Sosialidemokraatissa Toini Aaltonen katsoi, että Ikonen onnistui saamaan ”harvinaisen paljon” irti Waltarin käsikirjoituksesta. Ikosen näyttelijäntyö arvioitiin mukiinmeneväksi. Korhosen ja Laakson roolityöt keräsivät erityistä kiitosta.[6]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nainen on valttia esitettiin televisiossa ensi kerran 13. helmikuuta 1966. Finnkino Oy on julkaissut sen myös DVD:nä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Päivän elokuvia. Tv-maailma 45/2011, s. 17.
  2. a b Römpötti, Harri: Kultakutri ja kolme sovinistikarhua. Helsingin Sanomat 15.11.2011, s. D 5.
  3. Korttelit.fi
  4. Suomen kansallisfilmografia 3, s. 324.
  5. a b Suomen kansallisfilmografia 3, s. 327.
  6. Suomen kansallisfilmografia 3, s. 326 ja 327.