Tämä on lupaava artikkeli.

Ihmeellinen Joosef

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ihmeellinen Joosef
Toisen painoksen kansi, jossa on jo Mika Waltarin nimi
Toisen painoksen kansi, jossa on jo Mika Waltarin nimi
Kirjailija Mika Waltari
Kieli suomi
Genre viihderomaani
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1938
Sivumäärä 216
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailua on Mika Waltarin nimellä M. Ritvala kirjoittama romanttinen viihderomaani vuodelta 1938. Se kertoo rikkaan perheen toimettomasta tyttärestä, joka rakastuu Joosefiin, köyhään, epäsovinnaiseen maisteriin ja aloittelevaan tiedemieheen. Ihmeellisessä Joosefissa Waltari käytti ensimmäisen kerran naista minä-muotoisena kertojana. Waltari sovitti kirjan samana vuonna myös näytelmäksi, ja Joosefin hahmossa on nähty yhtäläisyyksiä Waltarin myöhempien näytelmien huijarihahmoihin.

Julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmeellinen Joosef ilmestyi 1938 WSOY:n 10 markan sarjassa numerolla 125. Kirjoittajaksi merkittiin anagrammi M. Ritvala.[1] Waltari sovitti kirjan samana vuonna myös näytelmäksi.[2] Kirja on käännetty viroksi ja tšekiksi.[3]

Tapahtumat ja henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanin kertojana on ”neiti ylioppilas” Karin Lauraeus, rikkaan perheen toimeton tytär. Hänellä ei ole juuri muuta tehtävää kuin seurustella ystäviensä kanssa, puhua tyhjänpäiväisyyksiä ja istuskella kahviloissa. Hän tutustuu kuitenkin sattumalta maisteri Joosef Huttuseen, joka on köyhä, epäsovinnainen tiedemiehenalku. Joosefilla on omaperäisiä ideoita, eikä hän välitä rahasta tai yleensäkään käytännön asioista. Hän on siis Karinin pinnallisten ystävien täydellinen vastakohta.

Karinin pikkuveljen Toivon pitää lukea kesälomalla ehtoihin, mistä Karin saa ajatuksen, että hänen perheensä voisi palkata Joosefin yksityisopettajaksi kesähuvilalle. Joosef onnistuukin tehtävässä erinomaisesti: hän voittaa puolelleen Karinin epäluuloisen äidin luottamuksen, saa Toivon opiskelemaan ahkerasti ja organisoi kylän pahatapaisille pikkupojille urheilukilpailuja. Hän myös puolustaa Karinia tappelussa ja saa puukoniskun takapuoleensa.

Vaikka Joosef yrittääkin aluksi vastustella ja vedota heikkoon taloudelliseen asemaansa, hän ja Karin päättävät mennä kihloihin. Tarinan lopussa Joosef on päättänyt hankkia rahaa esiintymällä ennustajana. Karin kertoo hänelle, että hirviömäinen Ulla-täti on saanut hänen äitinsä suostumaan avioliittoon, ja Joosef lupaa kysyä Karinin isältä tämän tyttären kättä.

Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmeellinen Joosef on saanut alaotsikokseen ”vakava ajanvieteromaani”. Hannu Marttilan mukaan romaani on toisaalta aikaansa nähden moderni, mutta pitää samalla yllä perinteisiä arvoja ja asenteita esimerkiksi naisen aseman suhteen. Lauraeuksen perheen henkilöhahmot – hallitseva nousukasmainen vaimo, tossun alle alistettu miljonäärimies, vallaton ylioppilastytär ja laiska koulupoika – ovat viihdekirjallisuudessa tavallisia. Ainoastaan Joosefin hahmo on epätavallinen, sillä hän ei paljastukaan tarinan lopussa valepukuiseksi kreiviksi tai miljoonaperijäksi, vaan hän on aito seikkailija. Marttila pitää loppuratkaisua ”häikäisevänä ja liikuttavana”.[4]

Panu Rajala on kiinnittänyt huomiota siihen, että Ihmeellinen Joosef on ensimmäinen kerta, kun Waltari käyttää naista kertojana. Hän vertaa Karinin hahmoa Suuren illusionin ja Appelsiininsiemenen naispäähenkilöihin ja myös Hilja Valtosen itsenäisiin naishahmoihin, ja tarinassa on hänen mielestään Wodehousen tyyppistä ilottelua. Hän kuvailee kirjaa ”elegantiksi satiiriksi”.[2] Marttila vertaa Karinin vanhempia Vihtoriin ja Klaaraan, tuon ajan suosittuun sarjakuvaan. Hän toteaa, ettei kirja ole tietenkään mestariteos, mutta ”Waltaria kannattaa aina lukea”.[4] Jani Saxellin mukaan kirja on optimistinen, ”romanttis-viihteellinen seikkailu”.[5]

Näytelmäsovitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuntematon paimenpoika parantaa taikapillinsä soitolla sairaan prinsessan saadakseen palkakseen hänet ja puoli valtakuntaa.

– Mika Waltari kuvaa näytelmän juonta käsiohjelmassa[6]

Waltari sovitti romaaninsa näytelmäksi syksyllä 1938. Näytelmässä tapahtumat on keskitetty kahteen paikkaan, Lauraeuksen olohuoneeseen ja kesähuvilan kuistille, joten Joosefin köyhät kotiolot eivät tule näytelmässä esille ja hänen toimintansa huvilallakin kerrotaan vain repliikeissä. Päähenkilön nimi on muutettu Karinista Kaarinaksi, ja näytelmään on lisätty väärinkäsitysjuoni, jossa Kaarina sekoittaa perheen palvelijan puheet sulhaskandidaatista Joosefiin, vaikka todellisuudessa kyse on autonkuljettaja Anderssonista.[6]

Ihmeellinen Joosef sai kantaesityksensä 15. helmikuuta 1939[7] Tampereen Teatterissa, jossa sen ohjasi Arvi Kivimaa. Joosefia esitti Oiva Sala ja Kaarinaa Irma Seikkula. Esitys sai huonot arvostelut, ja se haukuttiin suorasanaisesti Kansan Lehdessä. Edvin Laineen mukaan Waltari oli kuitenkin suhtautunut kritiikkiin tyynesti ja todennut: ”Tässä maassa saa jokainen sanoa vapaasti mitä haluaa.” Sen jälkeen näytelmää esitettiin myös Kansallisteatterissa, pääosissa Tauno Palo ja Kyllikki Väre, mutta se sai sielläkin viileän vastaanoton.[6] Kansallisteatterin historian kirjoittaneen Rafael Koskimiehen mukaan teatterin johto oli arvellut näytelmän menestyvän yhtä hyvin kuin Kuriton sukupolvi, mutta se pettyi odotuksissaan. Näytelmässä oli hyviä hahmoja ja kohtauksia, mutta se ei oikein sopinut näyttämölle ja loppua kohti se kääntyi pinnalliseksi.[8] Rajala arvelee, että Waltari oli innostunut näytelmiensä menestyksestä ja alkanut hutiloida.[2] Näytelmää esitettiin vuosina 1939–1940 seitsemässä eri teatterissa.[7]

Ihmeellisen Joosefin asetelma on samantapainen kuin Waltarin kahdessa aiemmassa näytelmässä (Kuriton sukupolvi ja Mies rakasti vaimoaan): porvarillinen perhe, jonka isä on saamaton ja äiti määrätietoinen, mutta pinnallinen. Toisaalta Joosefin tyyppi ennakoi Waltarin 1940-luvun huijarikomedioita (Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa).[6] Maaria Koskiluoma pitää Joosefia aurinkoisimpana Waltarin huijarihahmoista. Joosef ei huijaa niinkään omaksi hyödykseen vaan toisten ihmisten hyväksi.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskiluoma, Maaria: Mika Waltarin näytelmät. Teoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen s. 93–140. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11565-7.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2. 1917–1950. Helsinki: Otava, 1972. * Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.
  • Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Launonen, Hannu (toim.): Suomen kirjailijat 1917−1944. SKST 365. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1981. ISBN 951-717-238-9.
  2. a b c Rajala 2008 s. 327–328
  3. Suomen kirjallisuuden käännökset (Nimekehaku "Ihmeellinen Joosef") SKS. Viitattu 9.11.2010.
  4. a b Hannu Marttila: M. Ritvala - salainen tekijä Helsingin Sanomat. 26.6.2008. Viitattu 10.7.2009.
  5. Saxell, Jani: Minun Waltarini – ja Amerikkani Kuukauden juttu. Kesä–heinäkuu 2009. Kustannusosakeyhtiö Avain. Viitattu 9.11.2010.
  6. a b c d Rajala 1998 s. 119–122
  7. a b Ilona. Teatterin esitystietokanta (Esityshaku: "Ihmeellinen Josef") Teatterin tiedotuskeskus. Viitattu 9.11.2010.
  8. Koskimies 1972 s. 408
  9. Koskiluoma 1982 s. 108