Maa on ikuinen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maa on ikuinen
Kirjoittaja Mika Waltari
Kirjoitettu 1941
Alkuperäiskieli suomi
Aihe luovutetun Karjalan evakkojen sopeutuminen ja vastaanotto
Tapahtumapaikka ja -aika Vantteran talo Länsi-Suomessa, välirauhan aika

Maa on ikuinen on Mika Waltarin kirjoittama yksinäytöksinen näytelmä vuodelta 1941. Waltari osallistui sillä Suomen Näytelmäkirjailijaliiton kilpailun lyhyiden seuranäytelmien sarjaan ja tuli kolmanneksi. Sitä on esitetty aikoinaan monilla seuranäyttämöillä.[1] Maa on ikuinen ilmestyi WSOY:n julkaisusarjassa 1941.[2]

Teemat ja tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irja, ei ole mitään muuta ikuista kuin maa! Maa johon veri sinut yhdistää! Maa, jonka veljiesi veri on sinulle lunastanut.

– Vantteran isäntä

Näytelmän aiheena on luovutetun Karjalan evakkojen sopeutuminen ja vastaanotto. Tapahtumapaikkana on länsisuomalaiseen Vantteran talo, johon on sijoitettu evakkoperhe. Talon kaksi poikaa on kaatunut talvisodassa. Tytär Irja opiskeli yliopistossa, mutta hän on joutunut vasten tahtoaan työhön maatilalle ja on riidoissa isänsä kanssa.[1]

Karjalaisperheeseen kuuluu nuori Unto Kyllöinen, suuren talon poika, ja hänen vanhempansa. Karjalaisten mielestä länsisuomalaiset ovat hiljaisia, juroja ja töykeitä. Vanha muori ja taatto elävät nöyrinä, mutta Unto on ylpeä ja kova työmies. Hän ajattelee aluksi, että koulutettu Irja suhtautuu häneen ylimielisesti. Kuitenkin hän ja Irja rakastuvat, ja aluksi vastahakoinen Vantteran isäntä suostuu ensin avioliittoon ja sitten luovuttaa talonsa Unton isännyyteen.[1]

Waltari käsitteli evakkoaihetta muissakin teoksissaan, kuten välirauhan aikaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan sekä kuunnelmissa Sotilaan paluu ja Inkerin tyttö ja Suomen poika. Waltarin aiemman tuotannon, etenkin tulenkantajavaiheen ja Suuren illusionin, valossa kaupunkilaisvastaisuus voi vaikuttaa yllättävältä, mutta hänen teoksissaan on muutenkin esillä usein ristiriita perinteen ja uudistuksien välillä.[3]

Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vantteran isännän maahenkeä julistavissa ja kaupunkilaisuutta vieroksuvissa repliikeissä on nähty yhtymäkohtia kansallissosialistisen Saksan Blut und Boden –ideologiaan. Sekä Rajalan että Nummelinin mukaan näytelmän loppuratkaisu syntyy yllättävän helposti eikä tarinassa muutenkaan ole riittävästi dramatiikkaa. Rajala nimittää näytelmää ”tarveteatteriksi”.[1][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Launonen, Hannu (toim.): Suomen kirjailijat 1917−1944. SKST 365. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1981. ISBN 951-717-238-9.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Rajala 1998 s. 70-71
  2. Launonen 1981
  3. a b Nummelin 2008 s. 79-82