Tämä on lupaava artikkeli.

Jättiläiset ovat kuolleet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jättiläiset ovat kuolleet
Joel Rinne ja Heidi Blåfield Birgerinä ja Elinana
Joel Rinne ja Heidi Blåfield Birgerinä ja Elinana
Kirjoittaja Mika Waltari
Kirjoitettu 1930
Tyylilaji draama
Aihe Nuoren tutkijamiehen ja konttorissa työskentelevän, vähän vanhemman naisen suhde
Tapahtumapaikka ja -aika Helsinki 1920-luvun lopussa
Kantaesitys 25. helmikuuta 1931
Kantaesityspaikka Suomen Kansallisteatteri
Henkilöt
Henkilöt
  • Birger
  • Yrjö
  • Elina
  • Tarjoilijatar
  • Talonmies

Jättiläiset ovat kuolleet on Mika Waltarin näytelmä vuodelta 1930. Näytelmä kertoo nuoresta miehestä, joka on kiihkeästi rakastunut itseään vanhempaan naiseen. Nainen suhtautuu mieheen viileästi, mutta heidän välilleen syntyy kuitenkin yhden yön suhde. Tarinalla ja henkilöillä on ilmeisiä yhteyksiä Waltarin elämään.

Näytelmää on pidetty epäonnistuneena ja moitittu liian vuolaasta replikoinnista ja toiminnallisuuden puutteesta. Waltari korosti myöhemmin näytelmän saamaa huonoa vastaanottoa ja kertoi sen opettaneen hänelle paljon.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaria Koskiluoman mukaan Jättiläiset ovat kuolleet oli Waltarin esikoisnäytelmä, ja myös Panu Rajalan mukaan Waltari ”debytoi” teatterissa tällä näytelmällä. Näytelmän kirjoittaessaan Waltari oli 22-vuotias.[1][2] Ritva Haavikko on kuitenkin huomauttanut, että Waltari oli tehnyt jo aiemmin yksinäytöksisen farssin Tieteellinen teoria. Hän kirjoitti sen Nuoren Voiman Liiton teatteripiirin kesäkiertuetta varten pääsiäisenä 1928.[3]

Waltari on kertonut kirjoittaneensa näytelmän neljässä päivässä huhtikuussa 1930, kun hän oli palannut Suomeen Pariisin-matkaltaan.[4] Näytelmä julkaistiin jo ennen ensi-iltaansa painettuna syksyllä 1930 kokoelmassa Jättiläiset ovat kuolleet. Novelleja ja näytelmä.[2] Vuonna 1999 se julkaistiin uudelleen kokoelmassa Mika Waltarin näytelmät.[5]

Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarina kertoo nuoresta tutkijasta, Birgeristä, joka on rakastunut kiihkeästi häntä muutamaa vuotta vanhempaan Elinaan, itsenäiseen virkanaiseen. Nainen suhtautuu mieheen viileästi, mutta heidän välilleen syntyy kuitenkin yhden yön suhde, joka johtaa epätoivottuun raskauteen. Birger haluaisi mennä naimisiin, mutta Elina vetoaa muun muassa ihmisten paheksuntaan ja siihen, että hän menettäisi itsenäisyytensä ja työnsä konttorissa. Birger lainaa vastahakoisesti Elinalle 2000 markkaa, ja näytelmän lopussa Elina kertoo tehneensä abortin. Birgerin ystävä Yrjö, joka saapuu Birgerin luo Elinan lähdettyä, suhtautuu aborttiin kyynisesti. Birger poistuu puutarhaan ja ampuu itsensä.

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koskiluoman mukaan näytelmän teemoja ovat vanhan moraalin ja uuden rationalismin ristiriita ja rakkauden tuhoisuus, ja Rajalan mukaan se kuvaa kaupunkilaisnuorison sukupuolimoraalisia ongelmia.[6][2] Näytelmän nimessäkin esiintyvät jättiläiset ovat symboli, joka viittaa ”elämänprinsiippiin”, elämänhaluun ja uskoon lapsia ja uutta sukupolvea kohtaan.[7][8]

Näytelmässä on yhteyksiä Suureen illusioniin, kun se korostaa eroottisen suhteen vaarallisuutta: romaanissa tuloksena on parantumaton syfilis ja näytelmässä abortti. Sekä romaanin Hellas että näytelmän Birger tekevät itsemurhan.[9] Kumpikin teos kuvaa myös idealismin tappiota, kun suuri ja korkeaksi kuviteltu rakkaus tuottaa pettymyksiä, häpeää ja traagisia onnettomuuksia. Nainen, joka kohtelee miestä kylmästi ja julmasti, on tavallinen hahmo Waltarin tuotannossa.[10] Myös miljöö, 1920-luvun moderni Helsinki, liittää näytelmän Waltarin tulenkantajakauden tuotantoon.[11] Hän jatkoi näytelmän teemoja seuraavassa romaanissaan Appelsiininsiemen, jossa päähenkilöt suunnittelevat aborttia, vaikka eivät sitä lopulta teekään.[12]

Yhteydet Waltarin elämään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä näytelmä on syntynyt keväällä, kipeänä, intohimoisena ja pimeänä keväänä. Sen aihe on noussut eteeni suoraan elämästä, pakoittavana ja vaativana, sen vuorokeskustelun kipeimmät sanat on lausuttu raskaana iltana kohtalontäyteisessä, kolkossa hotellihuoneessa. Se on tilitys erääseen meidän hermokiihkeän ja salaisesti kuohuvan aikamme katkerimpaan probleemaan nähden, ja samalla myös ihmiskohtaloon, joka on sivunnut omaa, hajanaista tietäni sateisena, pimeänä yönä.

– Mika Waltari näytelmän käsiohjelmassa[13]

Birgerin hahmossa on eräitä yhtymäkohtia Waltariin: hän on 24-vuotias, pari vuotta Waltaria vanhempi, suorittanut kandidaatin tutkinnon kahdessa vuodessa ja julkaissut tieteellisen uransa ohessa myös menestyneen kirjan.[14] Birger on palannut juuri pitkältä ulkomaanmatkalta, ja hän rakastaa Helsinkiä ja ihailee sitä upeana, modernina kaupunkina.[15]

Elinalla on yhteys Suomen Pariisin-suurlähetystön virkailijaan Astrid Jäppiseen, jolla oli suhde Waltarin kanssa. Jäppistä on verrattu myös Suuren illusionin Caritakseen.[16][17] Waltari kertoo matkakirjassaan Yksinäisen miehen junassa, kuinka hän toi Astridille ravintolaan ruusun, jonka Astrid laski välinpitämättömästi pöydälle ja murensi sormissaan, niin että terälehdet putoilivat lattialle. Tämä kohtaus sisältyy sekä Suureen illusioniin että Jättiläiset ovat kuolleet -näytelmään.[16] Haavikko ja Rajala pitävät myös ilmeisenä, että Waltarin ja Jäppisen suhde johti aborttiin, vaikka Waltari ei sitä suoraan missään mainitsekaan. Hän tosin kirjoitti Jalo Sihtolalle kokeneensa Pariisissa katastrofin ja tuntevansa ”kuin en enää koskaan voisi olla onnellinen”, ja että näytelmä ”on syntynyt kipeimmästä ja synkimmästä, mitä koskaan olen tuntenut”.[18][19]

Vuonna 1930 abortti oli Suomen lain mukaan rikos, mutta se oli myös Waltarin saaman ankaran kristillisen kasvatuksen mukaan raskas synti, josta saattoi vapautua vain tunnustamalla, katumalla ja pahat teot sovittamalla. Siksi Waltari kirjoitti näytelmän, jossa Birger ajautuu itsemurhaan.[20] Waltari ei kuitenkaan paljastanut edes muistelmissaan näytelmänsä todellista taustaa.[21]

Elinan hahmo herättää assosiaation myös runoilija Elina Vaaraan, johon Waltari oli aiemmin intohimoisesti rakastunut. Waltari on kertonut muistelmissaan, kuinka oli harkinnut itsemurhaa suhteen katkettua.[22] Näytelmässä mainitaan Elinan soittavan viulua. Elina Vaara soitti myös viulua ja oli kirjoittanut runokokoelman Hopeaviulu vuonna 1928. Lisäksi Birgerin ystävällä Yrjöllä on joitakin Olavi Paavolaisen piirteitä.[23] Haavikko olettaa, että näytelmä perustuu paitsi Pariisissa tapahtuneeseen draamaan, myös Waltarin aiempaan näytelmäsuunnitelmaan, joka olisi käsitellyt tulenkantajien vaiheita ja ristiriitoja.[24]

Esitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jättiläiset ovat kuolleet sai kantaesityksensä 25. helmikuuta 1931 Suomen Kansallisteatterissa. Sen ohjasi teatterinjohtaja Eino Kalima, ja päärooleja esittivät Joel Rinne ja Heidi Blåfield.[2][25] Näytelmää esitettiin ensi-illan jälkeen kuusi kertaa, mikä oli Kansallisteatterissa tavallista uusille kotimaisille näytelmille.[26] Waltarin itsensä mukaan ”näytelmä, joka saavutti vain ainoastaan seitsemän kertaa, ei vastannut tarkoitustaan, koska teatterin tarkoitus on puhua yleisölle”.[27] Teatterin esitystietokanta Ilonan mukaan näytelmää ei ole myöhemmin esitetty ainakaan Suomen ammattiteattereissa.[28]

Näytelmä sai paljon palstatilaa lehdissä, ja sitä käsiteltiin melko hellävaraisesti, vaikka teksti saikin yksimielisiä moitteita. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Olli Nuorto piti näytelmän henkilöitä elävinä, vaikka teksti ei hänen mielestään ollutkaan näytelmäkelpoinen.[29] Pahiten näytelmän ja Waltarin haukkui Raoul af Hällström Svenska Pressenissä: hän totesi Waltarin kaiken kaikkiaan yliarvostetuksi kirjailijaksi.[30][31] Waltarin rohkeutta arvostettiin mutta samalla myös kritisoitiin sitä, että aborttia käsiteltiin vain moraalisena, ei yhteiskunnallisena kysymyksenä.[32] Kaikkiaan arvostelujen sävy oli kuitenkin ”kohteliaan kannustava”.[31]

Kansallisteatterin historian kirjoittanut Rafael Koskimies toteaa näytelmästä, että Waltarin persoonallinen ääni kuuluu vuorosanoissa, vaikka nuori kirjailija ei ymmärrettävästi hallinnutkaan näytelmätekniikkaa ja juonen rakentamista. Koskimies kiittää Joel Rinteen roolityötä "syventyneeksi ja hienostuneeksi" ja sanoo sen laajentaneen Rinteen taiteilijakuvaa vakavampaan suuntaan. Heidi Blåfield ei onnistunut roolissaan yhtä hyvin, sillä hänen osansa oli kirjoitettu liian ohueksi.[33]

Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koskiluoman mukaan Jättiläiset ovat kuolleet on Waltarin heikoin näytelmä, itse asiassa se on vuoropuhelun muotoon kirjoitettu novelli. Näytelmässä ei ole toiminnallisuutta, sillä tapahtumia ei näytetä vaan niistä keskustellaan.[1] Rajala nimittää näytelmää venytetyn novellistiseksi ja epäuskottavaksi.[34] Näytelmän moraalinen ristiriita on mieto ja abortin välttämättömyys epäuskottavaa.[35] Jättiläisten käyttö symbolina jää irralliseksi ja käsittämättömäksi. Myös henkilökuvauksessa on heikkouksia. Birgerin persoona jää ohueksi eikä hänen voimakas, idealistinen rakkautensa elämään välity katsojalle. Elina on pinnallinen ja narsistinen eikä herätä erityisemmin myötätuntoa.[36] Birgerin itsemurha on motivoitu heikosti.[37]

Näytelmä on aikanaan käsitellyt rohkeasti aviotonta sukupuolisuhdetta ja aborttia.[6][38] Abortti oli 1930-luvulla paitsi laiton, myös arkaluontoinen aihe, jota ei ollut kirjallisuudessa vielä juuri käytetty, vaikka Minna Canth ja Maria Jotuni olivat näytelmissään käsitelleet lapsenmurhaa. Waltari käsitteli ensimmäisenä aborttia suomalaisessa näytelmässä.[35][36] Kansallisteatterin johtokunta epäröikin pitkään, ennen kuin hyväksyi näytelmän esitettäväksi.[21]

Suurin merkitys näytelmällä on kuitenkin ollut kirjailijan omassa kehityksessä.[6] Waltari korosti itse myöhemmin, että hänen esikoisnäytelmänsä sai murskaavan vastaanoton.[29] Vuonna 1948, 18 vuotta myöhemmin hän totesi: ”Mutta epäonnistunut esikoisnäytelmä on draamakirjailijan suuri oppitunti, jos hän vain saa näytelmänsä esitetyksi.”[39]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskiluoma, Maaria: Mika Waltarin näytelmät. Teoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen s. 93–140. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11565-7.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2. 1917–1950. Helsinki: Otava, 1972.
  • Lindstedt, Risto & Vahtokari, Reijo: Mika Waltari. Muukalainen maailmassa. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-32457-8.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Koskiluoma 1982 s. 101
  2. a b c d Rajala 1998 s. 27
  3. Haavikko 2008 s. 316
  4. Haavikko 2008 s. 307
  5. Marttila, Hannu: Viikon Waltari: Kuriton sukupolvi Helsingin Sanomat. 26.8.2008. Viitattu 21.9.2010.
  6. a b c Koskiluoma 1982 s. 102
  7. Haavikko 2008 s. 320-321.
  8. Rajala 1998 s. 48.
  9. Rajala 1998 s. 45-46.
  10. Rajala 1998 s. 49
  11. Haavikko 2008 s. 323-324
  12. Rajala 2008: 226, 229
  13. Rajala 1998 s. 43
  14. Rajala 1998 s. 35.
  15. Haavikko 2008 s. 313
  16. a b Haavikko 2008:275-276
  17. Rajala 2008 s. 204
  18. Haavikko 2008 s. 304, 307, 314
  19. Rajala 2008 s. 204-205
  20. Haavikko 2008 s. 322-323
  21. a b Rajala 2008 s. 205
  22. Rajala 1998 s. 44
  23. Haavikko 2008 s. 315.
  24. Haavikko 2008 s. 316-317.
  25. Rajala 1998 s. 29
  26. Rajala 1998 s. 33
  27. Haavikko 2008 s. 324
  28. Teatterin esitystietokanta Ilona
  29. a b Rajala 1998 s. 31
  30. Rajala s. 32
  31. a b Lindstedt ja Vahtokari s. 67
  32. Rajala 1998 s. 40
  33. Koskimies 1971 s. 273–275
  34. Rajala 1998 s. 13
  35. a b Rajala 1998 s. 39
  36. a b Haavikko 2008 s. 323
  37. Rajala 1998 s. 41
  38. Rajala 1998 s. 36
  39. Rajala 1998 s. 50