Tämä on hyvä artikkeli.

Akhnaton, auringosta syntynyt

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Akhnaton, auringosta syntynyt
Kirjoittaja Mika Waltari
Kirjoitettu 1936
Alkuperäiskieli suomi
Tyylilaji tragedia
Aihe Farao Akhnatonin tarina, idealismin ja realismin kamppailu
Tapahtumapaikka ja -aika Egypti 1300-luvulla eaa.
Kantaesitys 19. lokakuuta 1938
Kantaesityspaikka Suomen Kansallisteatteri
Henkilöt
Henkilöt
  • Akhnaton, Egyptin farao
  • Nefritite, Akhnatonin puoliso
  • Teje, Akhnatonin äiti
  • Eje, Nefrititen isä, tuleva sijaishallitsija ja farao
  • Heb, sotapäällikko

Akhnaton, auringosta syntynyt on Mika Waltarin kirjoittama näytelmä vuodelta 1936. Se on tragedia, joka kertoo farao Akhnatonin, uskonpuhdistajan ja rakkauden ja rauhan julistajan tarinan.[1] Näytelmän teema on ihanteellisuuden ja realismin kamppailu, mikä johtaa edellisen tappioon ja vie Egyptin valtakunnan tuhon partaalle. Sitä on pidetty tekstiltään kauniina mutta epätoiminnallisena ja rakenteeltaan jäykkänä, eikä sitä ole ensi-iltakauden jälkeen juuri esitetty.

Akhnaton, auringosta syntynyt ennakoi Waltarin tunnetuinta romaania Sinuhe egyptiläistä, sillä niissä on samoja teemoja, henkilöitä ja kohtauksiakin.[1] Nykylukijan kannalta näytelmä onkin kiinnostava eräänlaisena Sinuhen kenraaliharjoituksena.[2]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari kirjoitti näytelmän nopeasti kesällä 1936. Hän osallistui sillä kilpailuun, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julisti Aleksis Kiven syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1934. Näytelmä tuli kolmanneksi, mistä Waltari pettyi ja pyysi perusteita palkintolautakuntaan kuuluneelta J. V. Lehtoselta. Waltarin mukaan Lehtonen kertoi, että lautakunta oli epäillyt näytelmän kirjoittajaksi jotain ”vanhaa pitkäpartaista äijää, ehkä jotakuta teosofia” eikä halunnut antaa sille ensimmäistä palkintoa. Kilpailun voitti Akseli Tolan Asaria ja toiseksi tuli Arvi Pohjanpään Jumalan käskynhaltija. Panu Rajalan mielestä Waltari tosin olisi ansainnut voiton, sillä ensimmäiseksi ja toiseksi valitut näytelmät olivat ”vielä mahdottomampia lukudraamoja”.[2] Myös Suomen Kansallisteatterin historian kirjoittanut Rafael Koskimies ihmettelee sitä, ettei Waltarin näytelmä sijoittunut kuin kolmanneksi.[3] Toisaalta hän toteaa myös, ettei ”mikään palkituista näytelmistä jäänyt pysyvästi teatterikirjallisuuteemme”.[4]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut näytelmän sekä erillispainoksena että yhteisjulkaisussa Aleksis Kiven näytelmäkilpailussa palkitut draamat.

Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faarao Akhenatenin muotokuva Egyptin museossa Kairossa.
Nefertitin rintakuva Altes Museumissa Berliinissä.
Horemhebiä esittävä patsas Kunsthistorisches Museumissa Wienissä.

Näytelmän henkilöillä on historiallinen tausta. Akhnatonin esikuvana on Egyptin farao Akhenaten, aikaisemmalta nimeltään Amenhotep IV, joka hallitsi vuosina 1353–1336 eaa. Akhnatonin puoliso oli Nefertiti, näytelmässä Nefritite, jota esittävä patsas on taidehistorian tunnetuimpia. Siinä Nefertite on kuvattu kauniiksi, mutta samalla ankaraksi ja etäiseksi. Akhenatenin äiti Teje, Nefertiten isä Eje ja sotapäällikkö Heb eli Horemheb ovat niin ikään historiallisia henkilöitä. Ejestä tuli farao Akhenatenin pojan Tutankhamonin kuoltua nuorena, ja hänen jälkeensä valtaan tuli Horemheb.[1]

Akhnaton palvoo luontoa ja auringonjumalaa Atonia ja vaatii sitä myös alamaisiltaan. Hän toteuttaa suuren uskonnollisen uudistuksen tarkoituksenaan tehdä Atonista Egyptin ainoa jumala. Siksi hän siirtää hovinsa pois Thebasta, joka on Egyptin pääkaupunki ja Amonin palvonnan keskuspaikka. Akhnaton on itsevaltias, joka puolustaa kiihkeästi valtaansa ja vaatii täydellistä alamaisuutta ja totuutta.[1] Toisaalta hän on myös lempeä ja myöntyväinen. Hän armahtaa häntä vastaan murhayrityksen tehneet, ja lopussa hän alistuu nöyrästi kuolemaansa.[5][6]

Akhnatonin puoliso Nefritite antaa hyvyydessään ja uskollisessa rakkaudessaan voimaa miehelleen.[5] Hän on uskollinen faraon idealismille ja melkein valmis seuraamaan häntä kuolemaan asti.[6] Akhnatonin äiti Teje on vahva luonne, jolla on voimakas, lähes sairaalloinen vaikutus nuoreen heikkoon Akhnatoniin ja joka yrittää musertaa nuoren miniänsä Nefrititen. Hän tosiasiassa hallitsi valtakuntaa ennen Akhnatonia, vaikka muodollisesti hallitsija olikin hänen puolisonsa.[1] Heb on alkujaan köyhä nuorukainen, jonka Akhnaton ottaa suojelukseensa ja nostaa sotavoimien komentajaksi.[5] Hän on Akhnatonin ystävä ja luotettu, mutta joutuu lopulta nousemaan tätä vastaan.[6]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prologissa kruununprinssi Amenhotep on lähtenyt yöllä palatsistaan kävelylle Theban portin ulkopuolelle. Hän tapaa siellä Hebin ja esittelee uuden oppinsa: hän ei usko rohkeuteen, valtaan eikä rikkauteen vaan tahtoo elää totuudessa. Hänen uusi jumalansa on nousevan auringon säteissä esiintyvä Aton. Heb kyseenalaistaa totuuden käsitteen. Hovin saattojoukko tulee Amenhotepin luokse ja vie hänet kruunattavaksi, sillä vanha farao on kuollut. Amenhotep käskee Hebin mukaansa.[7]

Ensimmäisessä näytöksessä on Amenhotepin kahdeksas hallitusvuosi. Hovimiehet kertovat hänen hulluudestaan ja merkillisistä uudistuksista: Amonille ei enää tarvitse uhrata ja uusi, luonnonmukainen taide on otettu käyttöön palatseissa ja temppeleissä. Farao on heikko, mutta Hebistä on tullut sotapäällikkö ja hän turvaa valtakunnan rauhan. Amenhotep luopuu nimestään ja julistautuu Akhnatoniksi, Atonin suosikiksi, joka vapauttaa kaikki kansat ja tukee heikkoja väkeviä vastaan. Hän päättää perustaa uuden, Atonille omistetun kaupungin, sillä hänen arvovaltansa Thebassa on pahoin kärsinyt.[7]

Toinen näytös tapahtuu Akhnatonin uudessa pääkaupungissa hänen 12. hallitusvuonnaan. Uuden tyylin taiteilija Bek tekee Akhnatonista luonnonmukaista muotokuvaa. Akhnatonin vallankumouksellinen politiikka uhkaa koko valtakunnan olemassaoloa. Farao suostuu kaikkiin reunamaiden hallitsijoiden pyyntöihin – hän antaa esimerkiksi tyttärensä kyselemättä vaimoksi Babylonian kuninkaalle –, ja rajanaapurit arvelevat Egyptin mahdin heikenneen ja käyvät levottomiksi. Akhnaton käskee kuitenkin vetää sotilaat pois raja-alueelta. Sillä aikaa Heb yrittää Ejen kanssa vahvistaa valtakuntaa sotilaallisesti, salaa Akhnatonilta.[7]

Kolmannessa näytöksessä Akhnatonia vastaan tehdään murhayritys, mikä tosin tapahtuu näyttämön ulkopuolella ja tulee esiin vain sanantuojien repliikeistä. On hänen 16. hallitusvuotensa. Akhnaton järkyttyy tajutessaan, että kaikki eivät rakastakaan häntä ja Atonia. Hän armahtaa murhayrityksen tekijät, mutta nämä vannovat kidutuksenkin uhalla Amonin nimeen ja lopulta heittäytyvät sotilaiden keihäisiin saadakseen kunniallisen kuoleman. Thebasta tulee viesti, että Teje on kuollut myrkkyyn. Akhnaton vimmastuu äitinsä murhasta ja käskee kaataa kaikki Amonin kuvat ja tuhota hänen temppelinsä. Lisäksi kuningas Aziru ja heettiläiset ovat hyökänneet Egyptille kuuluvaan Simyran kaupunkiin ja polttaneet sen. Akhnaton ei kuitenkaan suostu käymään sotaa.[8]

Neljäs näytös tapahtuu Akhnatonin 18. hallitusvuonna. Valtakunta on taloudellisen, sotilaallisen ja moraalisen romahduksen partaalla, ja sekä omat kansalaiset että viholliset pilkkaavat Atonia. Akhnatonin poika kertoo hänelle, että maassa on nälänhätä, mutta Akhnaton kieltäytyy näkemästä totuutta ja jatkaa oppinsa julistusta. Viidennessä näytöksessä Eje ja Heb yrittävät väkivalloin palauttaa Egyptin sotilaallisen voiman, ja houraileva Akhnaton on saatava pois tieltä. Vaikka hän on tarkoittanut hyvää, kaikki kääntyvät häntä vastaan. Heb saa Akhnatonin tekemään itsemurhan, ja Ejestä tulee tosiasiallinen hallitsija. Eje kiroaa faraon muiston, mutta Nefritite uskoo miehensä elävän ikuisesti auringossa.[9]

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari kiinnostui Egyptistä jo varhain ja kirjoitti aiheesta muutamia runoja ja kauhunovelleja, mutta Akhnaton, auringosta syntynyt on hänen ensimmäinen laaja egyptiläisaiheinen teoksensa.[10] Jo vuonna 1928 hän suomensi Nuoreen Voimaan ”Akhnatonin aurinkohymnin”, ja yliopistossa hän kirjoitti professori Rafael Karstenille harjoitusaineen Akhnatonin uskonnosta. Näytelmän esityönä oli farao Akhnatonista kertova laaja artikkeli ”Maailmanhistorian uneksijakuningas”, joka ilmestyi Maaseudun Tulevaisuudessa vuonna 1935.[11]

Waltari on itse muistelmissaan yhdistänyt näytelmänsä 1930-luvun aatevirtauksiin, mitä Rajala pitää hieman yllättävänä.[10] Maaria Koskiluoman mukaan Akhnaton edustaa rauhan, rakkauden ja yksijumalaisuuden aatteita, joihin yhteiskunta on ollut valmis vasta puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin,[5] ja Juri Nummelin nimittää Akhnatonia 1900-luvulle tyypilliseksi idealistiksi.[6] Markku Envall on pitänyt näytelmää yksitasoisen idealistisena,[12] mutta Rajalan mukaan se rakentuu Akhnatonin idealismin ja ympäristön realismin vastakohdalle. Idealismi kuitenkin aiheuttaa vain tuhoa ja häviää.[13] Akhnatonin politiikka vie valtakunnan kohti tuhoa, joten hänen on kuoltava ja sotilasjohto kaappaa vallan käsiinsä.[14]

Kun näytelmässä keskitytään Egyptin rajoilla tapahtuviin kahakoihin ja kasvavaan sodan uhkaan, Rajala rinnastaa sen 1930-luvun Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin.[14] Nummelinin mielestä Akhnatonin ajatukset, kuten uskonnon vastaisuus ja ajatus tasa-arviosta, tuovat mieleen sosialismin ja toisaalta myös Neuvostoliiton, jossa nämä ajatukset eivät toteutuneet.[6] Näytelmässä on nähty myös viittauksia kristinuskoon. Akhnaton rinnastetaan näytelmässä Jeesukseen, sillä hän uskoo olevansa jumalansa Atonin poika ja määrätty jo ennalta kärsimään ja kuolemaan.[15] Kristus-hahmolta hän vaikuttaa varsinkin kohtauksessa, jossa hän armahtaa häntä vastaan murhayrityksen tehneet.[6] Hän on lempeä ja myöntyvä ja alistuu kuolemaansa kuin karitsa.[5]

Näytelmässä kiinnitetään paljon huomiota uuteen taidekäsitykseen, missä Waltari tuo esiin omat ajatuksensa kuvataiteesta.[6][13]

Yhteydet Sinuhe egyptiläiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akhnaton, auringosta syntynyt -näytelmää on pidetty Sinuhe egyptiläisen esityönä tai kenraaliharjoituksena.[2][12] Näytelmässä on paljon samoja henkilöitä kuin Sinuhe egyptiläisessä: Akhnaton (romaanissa Ekhnaton), hänen perheensä ja Heb (kirjassa Horemheb). Näytelmässä esiintyy taiteilija Bek, jota vastaava hahmo on romaanissa nimeltään Totmes. Romaanin Sinuhea tai Kaptahia vastaavaa henkilöä näytelmässä ei kuitenkaan ole, eikä myöskään sellaisia naishahmoja kuin Nefernefernefer tai Merit. Romaaniin verrattuna näytelmästä puuttuu myös huumori ja erotiikka.[13] Näytelmässä on kuitenkin sama aatteellinen runko vastakohtineen, joka näkyy myös Sinuhessa.[14] Monet romaanin teemat esiintyvät näytelmässä lähes sellaisenaan, ja kummankin lopussa vallitsee samanlainen ristiriita: faraon muistoa ja ajatuksia pidetään vaalimisen arvoisina, vaikka hän syöksi valtakunnan tuhoon.[6]

Esitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari elävöittää kaiken tuolla romanttisella hehkulla, johon hänen sanontansa todella voi syttyä. Ja kiehtovasta värimosaiikista astuu näkyviin Ekhnatonin hahmo, säpsähdyttävän ajankohtaisena, julistaen valoisaa uskontoaan ja sortuen keskellä ihmisitsekkyyttä ja pelkoa.

– Lauri Viljasen arvostelu Helsingin Sanomissa[3]

Näytelmän kantaesitys oli Kansallisteatterissa 19. lokakuuta 1938 Wilho Ilmarin ohjauksena.[5] Pääosaa esitti Joel Rinne, Ejeä Teuvo Puro ja Nefrititeä Kaisu Leppänen. Näytelmä esitettiin kymmenen kertaa. Aikalaiskritiikki piti näytelmää kauniina ja syvähenkisenä, ja Lauri Viljanen kirjoitti siitä Helsingin Sanomiin hyvin myönteisen arvostelun, jossa hän kiitti sekä tekstiä että ohjausta ja Matti Warénin lavastusta. Toisaalta tekstiä myös moitittiin liiallisesta teatterinomaisuudesta, ja näyttelijöillä oli ongelmia sen sisäistämisessä.[16] Eino Kaliman mukaan näytelmä sai ensi-illassa hyvän vastaanoton, ja Rafael Koskimies piti ohjaajantyön ja lavastuksen muodostama kokonaisuutta ”esteettisesti vaikuttavana”.[3]

Myöhemmin näytelmää ei ole paljoa esitetty. Joel Rinne esitti Akhnatonin monologin maailman teatteripäivänä Pariisissa 1962, ja vuonna 1968 näytelmästä tehtiin lyhennetty sovitus Seinäjoen kaupunginteatterissa nimellä Sinuhen farao Kari Selinheimon ohjaamana.[17][18] Lisäksi näytelmää on esitetty Aleksanterin teatterissa vuonna 1999, jolloin sen ohjasi Sina Kujansuu. Rooleissa olivat muun muassa Hannu Huuska, Seela Sella, Kalle Juurela ja Jarmo Mäkinen.[1]

Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä Koskiluoma että Rajala ovat kiittäneet näytelmän kieltä. Koskiluoman mielestä kielessä on ”lyyristä kauneutta”, joka viehättää lukijaa, ja Rajalan mukaan kieli on kaunista ja kirkasta.[2][5] Akhnatonin prologia Koskiluoma pitää lähes mestarillisena: ”Se piirtää nopeasti sen valtakunnan koko kuvan, jonka hallitsijan problematiikkaa näytelmä sitten asettuu kuvaamaan.”[5] Rajalan mukaan prologissa on elokuvan visuaalista tehoa, ja se on kenties vaikuttavin osa näytelmää.[19]

Rajalan mukaan näytelmän rakenne on staattinen, ja toimintaa on vähän. Monet tärkeät tapahtumat tulevat esille vain repliikeissä.[9] Waltari nimitti itsekin näytelmää muistelmissaan lukudraamaksi. Tapahtumia tarkastellaan enimmäkseen palatsista käsin ja faraon kannalta, joten näkökulma jää kapeaksi ja yksitoikkoiseksi. Koska Atonin opin tuho on ilmiselvä jo näytelmän alussa, siihen ei synny todellista jännitettä vastavoimien välille. Akhnatonin ja Hebin keskusteluissa on ristiriidan aineksia, mutta ne eivät kehity toiminnallisiksi vaan jäävät repliikkien tasolle.[13] Koskiluoman mielestä Akhnaton, auringosta syntynyt ja Paracelsus Baselissa ovat Waltarin näytelmistä dramaturgisesti kestävimpiä ja mielenkiintoisimpia, vaikka niissä onkin rakenteellisesti suuria ongelmia.[5]

Henkilökuvauksesta Rajala on sanonut, että henkilöt ovat ”litteitä aatteittensa ja asenteittensa äänitorvia”.[13] Koskiluoma pitää Hebin henkilökuvaa näytelmässä ainoana, joka on elävä ja kiinnostava. Esimerkiksi Nefrititen henkilökuvan heikkous on se, että hänessä ei tapahdu näytelmän aikana minkäänlaista muutosta tai kehitystä.[5] Nummelinin mukaan farao Akhnaton kuvataan toisaalta ihailevasti, toisaalta tuomitsevasti, välillä lähes typeryksenä, joka ei välitä ollenkaan valtakuntansa tapahtumista.[6] Waltari on itse sanonut Akhnatonista: ”En voi kuvitella että ihminen voitaisiin tuomita elämään elämänsä mielettömämmin.”[1]

Waltari piti itse näytelmästä paljon, omien sanojensa mukaan enemmän kuin mistään, mitä hän oli kirjoittanut. Toisaalta hän on luonnehtinut näytelmäänsä suorasukaisesti ”idealismin läpipieraisemaksi”.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Akhnaton, auringosta syntynyt Waltari valkokankaalla. Lasipalatsi. Viitattu 1.12.2010.
  2. a b c d Rajala 1998, s. 129–130.
  3. a b c Koskimies 1972 s. 400–402
  4. Koskimies 1972 s. 386
  5. a b c d e f g h i j Koskiluoma 1998 s. 95–100
  6. a b c d e f g h i Nummelin 2008 s. 65–68
  7. a b c Rajala 1998, s. 132–133
  8. Rajala 1998 s. 134
  9. a b Rajala 1998 s. 135–136
  10. a b Rajala 1998, s. 125.
  11. Haavikko 2008, s. 390–391.
  12. a b Envall 1994 s. 178
  13. a b c d e Rajala 1998 s. 138–139
  14. a b c Rajala 1998 s. 140
  15. Rajala 1998 s. 137
  16. Rajala 1998, s. 141–142.
  17. Rajala 1998, s. 143.
  18. Ilona. Teatterin esitystietokanta (Esityshaku) 212.213.117.18. Viitattu 1.12.2010.
  19. Rajala 1998 s. 131-132
  20. Rajala 2008, s. 324.