Lauri Viljanen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjallisuudentutkijaa. Kauppaneuvoksesta katso Lauri Viljanen.

Lauri Sakari Viljanen (6. syyskuuta 1900 Kaarina29. syyskuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen Tulenkantajiin kuulunut runoilija, kirjallisuudentutkija, kriitikko ja kääntäjä. Tunnetuin Viljasen teoksista lienee 1930-luvulla ilmestynyt Taisteleva humanismi.

Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viljasen vanhemmat olivat puuseppä Stefan Viljanen (vuoteen 1895 Vilkman) ja Aina Sofia Mantere. Viljanen oli naimisissa toisen Tulenkantaja-runoilijan Elina Vaaran kanssa vuosina 1926-1930. Vuodesta 1934, jolloin hän vieraili Travemünden saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa, hänen puolisonsa oli Tyyne Maria Vuori. Viljanen tuli ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta 1920 ja opiskeli kirjallisuutta Turun yliopistossa 1922-1924. Filosofian kanditaantin tutkinnon hän suoritti 1947. Turun yliopiston kirjaston amanuessina Viljanen työskenteli 1921-1923 ja sen jälkeen opettajana mm. Haminan yhteiskoulussa 1924-1925. Viljanen julkaisi ensimmäisen runokokelmansa Auringon purjeet 1924 ja toimi myös kirjallisuus- ja teatterikriitikkona eri lehdissä.[1] Vuonna 1926 Viljanen asettui Helsinkiin ja toimi Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona 1926–1950.

Suoritettuaan tohtorin tutkinnon 1949 Viljanen työskenteli kirjallisuuden professorina Turun yliopistossa 1949–1954 ja Helsingin yliopistossa 1954–1967. Kirjallisuudentutkijana hänkeskittyi J.L.Runebergin ja Aleksis Kiven runouteen ja julkaisi teokset myös V. A. Koskenniemestä ja Henrik Ibsenistä. Ollessaan Parnasson toimittajana 1953–1955 hän julkaisi lehdessä modernistien kuten Paavo Haavikon, Veijo Meren ja Tuomas Anhavan tekstejä. Viljasen suomennoksiin kuuluu mm. Knut Hamsunin, J. V. Snellmanin, Heinrich von Kleistin ja T. S. Eliotin tuotantoa.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoilijana Viljanen otti aluksi vaikutteita eniten V. A. Koskenniemeltä. 1930-luvulla Viljanen ja kirjailija Mika Waltari kiinnostuivat muinaista Egyptiä 18. dynastian aikana hallinneesta faarao Ekhnatonista. Viljanen teki hänestä runon Ekhnatonin viimeinen laulu ja Waltari ensin näytelmän Akhnaton, auringosta syntynyt ja sitten romaanin Sinuhe egyptiläinen. Sodan jälkeen Viljasen runous haki aiheitaan muun muassa antiikin maailmasta ja Odysseuksen persoonasta. Eläkkeellä ollessaan Viljanen matkusteli Italiassa keräten materiaalia tutkimustaan Romanttinen Hellas ja Rooma varten, joka jäi kuitenkin keskeneräiseksi.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Auringon purjeet, runokokoelma. 1924
  • Hurmioituneet kasvot, runokokoelma. 1925 (yhteiskokoelma muiden kanssa)
  • Tähtikeinu, runokokoelma. 1926
  • Merkkivaloja. 1929
  • Musta runotar, runokokoelma. 1932
  • V.A. Koskenniemi, hänen elämänsä ja hänen runoutensa. 1935
  • Taisteleva humanismi, esseekokoelma. 1936
  • Näköala vuorelta, runokokoelma. 1938
  • Atlantis, runokokoelma. 1940
  • Sotatalvi. 1941 (yhteiskokoelma muiden kanssa)
  • Illan ja aamun välillä, esseekokoelma. 1941
  • Runeberg ja hänen runoutensa I–III. 1944–1948
  • Tuuli ja ihminen, runokokoelma. 1945
  • Kootut runot. 1946
  • Runoilijan sydän, Runebergin ja Emilie Björksténin rakkaus todistuskappaleiden valossa. 1946[1]
  • Venäjän runotar. 1949 (toimittaja, yhdessä muiden kanssa)
  • Aleksis Kiven runomaailma. 1953
  • Aleksis Kiven kootut runot. 1954 (toimittaja)
  • Hansikas ja muita kirjallisuustutkielmia. 1955
  • Seitsemän elegiaa, runokokoelma. 1957
  • Valikoima runoja. 1958
  • Lyyrillinen minä ja muita kirjallisuustutkielmia. 1959
  • Henrik Ibsen. 1962
  • Suomen kirjallisuus III. 1963 (toimittaja)
  • Ajan ulottuvuudet. 1974
  • Kansojen kirjallisuus. 1974–1978 (toimittaja, yhdessä muiden kanssa)

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Toivo Pekkanen, Reino Rauanheimo (toim.): Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon. Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja: Lauri Viljanen, s. 67-75. Porvoo: WSOY, 1947.