Helsingin suurpommitukset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Helsingin suurpommitukset
Osa jatkosotaa
Saksalaisvalmisteinen raskas ilmatorjuntakanuuna 88 ItK 37 RMB Ilmatorjuntamuseossa
Saksalaisvalmisteinen raskas ilmatorjuntakanuuna 88 ItK 37 RMB Ilmatorjuntamuseossa
Päivämäärä:

6.7., 16.17. ja 26.27. helmikuuta 1944

Paikka:

Helsinki

Casus belli:

Suomalaisten puolustustahdon murtaminen ja pakottaminen rauhantekoon

Lopputulos:

Useita rakennuksia tuhoutui mutta pommitusten tavoitetta ei saavutettu

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu Pekka Jokipaltio

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Aleksandr Golovanov

Vahvuudet

Ilmatorjuntarykmentti 1

Aviatsija Dalnego Dejstvija (ADD) 1. yönä 785 lentokonetta, 2. yönä 406 ja 3. yönä 929

Tappiot

146 kuollutta
356 haavoittunutta

20 pudotettua konetta

Helsingin suurpommitukset olivat jatkosodan aikaan helmikuussa 1944 Neuvostoliiton suorittamat kolme massiivista suurpommitusta Helsinkiä vastaan. Niiden tavoitteena oli murtaa suomalaisten puolustustahto ja pakottaa suomalaiset rauhaan. Pommitukset toteutettiin 6.–7., 16.–17. ja 26.–27. päivien välisinä öinä. Josif Stalin oli saanut Teheranin konferenssissa vuonna 1943 Yhdysvaltain ja Ison-Britannian edustajilta luvan massiivisiin pommituksiin, joilla Suomi pakotettaisiin irtaantumaan sodasta Saksan rinnalla ja suostumaan Neuvostoliiton rauhanehtoihin.[1]

Neuvostoliiton kaukotoimintailmajoukot ADD[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen B-25

Pommituksista vastasivat suoraan Neuvostoliiton korkeimman sodanjohdon eli käytännössä Stalinin alaisuudessa toimineet kaukotoimintailmajoukot Aviatsija Dalnego Dejstvija (ADD), joita oli täydennetty ja vahvistettu Helsinkiä varten tehtävää hyökkäystä varten. ADD:n komentajana toimi marsalkka Aleksandr Golovanov. ADD oli tottunut ankariin taisteluihin: vuonna 1943 se oli suorittanut yhteensä 75 000 pommituslentoa ja pudottanut yli 78 000 tonnia pommeja. Konemäärästä puolet oli menetetty tappioina.[2]

Hyökkääjän konekannasta valtaosa oli kaksimoottorisia Iljušin-4-, Lisunov Li-2, B-25 Mitchell ja A-20 Havoc -pommikoneita. B-25 ja A-20 olivat Lend-Lease-aseapuna Yhdysvalloista Neuvostoliittoon toimitettuja koneita, Lisunov Li-2 oli Neuvostoliitossa lisenssillä valmistettu yhdysvaltalaisen DC-3-matkustajakoneen pommikoneversio. ADD:llä oli myös kaksi rykmenttiä raskaita nelimoottorisia Petljakov Pe-8-pommikoneita. Kokonaiskonekanta vuoden 1944 alussa oli 1 003 konetta, joista 777 lentokunnossa. Miehistöjä oli 865, joista 732 yölentokelpoisia.[2]

Hyökkäystä oli suunniteltu jo joulukuusta 1943, ja ensimmäinen suunniteltu hyökkäyspäivä oli 8. tammikuuta, mutta huonot sääolosuhteet olivat lykänneet pommitusten ajankohtaa helmikuulle. Hyökkäykset suunniteltiin tarkkuuspommituksina, jokaisella lentoyhtymällä oli oma maalialueensa. Kohteina oli muun muassa 11 kappaletta sotatarvikevarastoja, 17 sotateollisuuslaitosta ja satamat.[2]

Helsingin hyökkäykseen osallistui enimmillään 929 konetta kolmantena hyökkäysyönä, näistä 896 onnistui pommittamaan. Ensimmäisenä hyökkäysyönä koneita oli 785 (pommittavia 728), ja toisena 406 (383). Pommeja pudotettiin kolmena yönä yhteensä 16 490 kappaletta, 2 604 tonnia. Ensimmäisenä yönä pudotettujen pommien joukossa oli kaksi nelimoottoristen Pe-8-koneiden pudottamaa 5 000 kilon pommia.[2]

Helsingin ilmapuolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäysten aikana Helsingin ilmapuolustus oli hyvässä kunnossa. Koko ilmatorjunta-aselajin organisaatio ja vastuualueet oli uudistettu kesällä 1942. Puolustusta oli kehitetty voimakkaasti everstiluutnantti Pekka Jokipaltion komennossa maaliskuusta 1943 lähtien: patterit oli ryhmitelty uudestaan ja viestiyhteyksien parantamiseen oli kiinnitetty erityistä huomiota. Ilmatorjunnan keskitetyksi johtokeskukseksi rakennettiin komentokeskus Torni, josta oli suorat viestiyhteydet pattereille. Puolustusta vahvistettiin merkittävästi vielä puoli vuotta ennen ADD:n pommituslentoja.[3] Ilmatorjunnan apuna oli Saksasta ostettuja Freya- ja Würzburg-tutkia sekä Lambda-tulenjohtolaskimia.[4] Radiotiedustelu oli erittäin kehittynyt ja pystyi antamaan aikaisen varoituksen jo pommikoneiden lähtiessä kotikentiltään.[5] Kalusto oli osin hyvin uudenaikaista ja ilmatorjunnan tiheys oli poikkeuksellisen korkea, jopa parempi kuin Moskovan vastaava.[2]

Ilmatorjuntaorganisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin ilmapuolustuksesta vastasi Ilmatorjuntarykmentti 1 komentajanaan evl Pekka Jokipaltio. Pääkaupunkialue oli jaettu pääilmansuuntien mukaan neljään sektoriin, joissa jokaisessa oli ilmatorjuntapatteristo.

Merkittävimmässä asemassa oli tärkeimmän hyökkäyssuunnan, kaakkoissektorin Rask.It.Psto 1 , peitenimeltään Rata Santahaminassa, komentajanaan majuri Pentti Paatero. Koillisen sektorin Rask.It.Psto 4 , Lato Viikissä ja Kasa Roihuvuoressa komentajanaan majuri Reino Oksanen tulittivat idästä ja kaakosta lähestyviä viholliskoneita. I/It.R 1 Käpylän Käpy-patteriston komentaja kapteeni Aksel Marte oli hyökkäysten aikaan komennuksella Saksassa, sijaisina toimivat majuri C. Ehrnrooth ja luutnantti M.P. Reinikainen. Sektorilta löytyi myös Taivas-patteri Taivaskalliolla. Lounaissektorilla toimi II/It.R 1 Lauttasaaren eteläkärjen Puisto-patteristossa. Komentajana toimi majuri Kaarlo Seppälä, Vh.Psto/ItR 1 komentaja. Seppälän komennuksessa oli myös muun muassa Paja-patteri Pajakukkulalla. Torjuntakeskus (It.tsto) Torni päällikkönään kapteeni Aake Pesonen oli sijoitettu Helsingin ilmavalvontakeskuksen viereen Korkeavuoren kalliosuojaan.[3]

Osoitteessa Korkeavuorenkatu 26 S on erillinen käyntiovi nykyisin Nuorisoasiainkeskuksen hallinnassa olevaan kalliosuojaan; oven pielessä on kiviseinään upotettuna tulenjohtokeskuksen pronssinen muistolaatta.

Ilmatorjuntakalusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupungin ilmapuolustuksen perustan muodostivat 70 raskasta ilmatorjuntakanuunaa ja nelisenkymmentä kevyempää ilmatorjunta-asetta, jotka oli asetettu kaupungin ympärille. Tykeistä yhdeksän oli uudenaikaisia saksalaisia 88 ItK 37 RMB-tykkejä, loput olivat 76,2 millimetrin Škoda- ja jo vanhentuneita samankokoisia Canet-tykkejä, talvisodassa saatuja Boforseja, sekä saksalaisilta ostettuja, neuvostoliittolaisia 88 Itk 39/43 ss-sotasaalistykkejä.[6]

Boforseissa ja saksalaisilta saaduissa tykeissä oli jo kellokoneistolla toimiva palopituuskoneisto, Caneteissa ja Škodissa oli vain ns. ruutikanavasytyttimet. RMB:t, Boforsit ja Canetit kestivät rasituksen täyspainoisesti, Škodat ja sotasaalistykit tahtoivat lakkoilla varsinkin kolmantena pommitusyönä, jolloin rasitus oli kovin, mutta tulitus onnistuttiin pitämään yllä läpi hyökkäyksen. Tosin tulitus jouduttiin ajoittain puolittamaan eli neljän kranaatin sulkujen sijaan ammuttiin vain kahden kranaatin puolisulkuja, mutta yllättäen ne tehosivat aivan yhtä hyvin.[6]

Tehokkaaksi kehitetty sulkutuli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan kokemusten nojalla oli kehitelty ja harjoiteltu sulkutulimenetelmä, jossa viholliskoneiden eteen ammuttiin vahva keskitys. Kukin sulku käsitti neljä kranaattia kutakin patterin putkea kohti.

Tulella ei pyritty tuhoamaan koneita, vaan koetettiin estää niiden pääsy kohteeseen. Sulku toimi pelotteena, hyökkäyslaivueet eivät halunneet räjähtävien kranaattien keskelle tai räjähdysten valaisemaksi, mikä merkitsi ilmatorjunnan tai yöhävittäjien kohteeksi joutumista. Pelotusvaikutuksen tehostamiseksi ilmatorjuntatykkien kranaatteja muokattiin poraamalla räjähdyspanoksen yläosasta pala pois, ja näin syntynyt tila täytettiin magnesiumin ja alumiinin seoksella kranaatin räjähdyksen valoilmiön voimistamiseksi.[7] Hyökkäävät koneet väistivät sulkua ja joutuivat pois kaupungin päältä valiten maalikseen vähemmän tärkeitä kohteita. Suomessa menetelmän kokeilemisen aloitti 1941 majuri Eino Tuompo, ja kehittelyä jatkoi kapteeni Pentti Paatero sekä hänen jälkeensä kapteeni Aake Pesonen.[3]

Sulut oli laskettu ja harjoiteltu valmiiksi. Sulkukehät ulottuivat kilometrin välein 4–14 kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Yhden sulun leveys oli 1–1,5 kilometriä ja korkeus asekantaman rajoissa 6 000–7 400 metriä. [3] Lisäpelottimena käytettiin valonheitinten valokeiloja, joita pyöriteltiin taivaalla. Valokeilaan joutuminen olisi todennäköisesti johtanut viholliskoneen alas ampumiseen.

Suotuisissa olosuhteissa pystyttiin johtopatterien tykeillä ampumaan tutkan avulla myös varsinaista tuhoamis- eli seuranta-ammuntaa.

Tutkat ja yöhävittäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmatorjunnan tulenjohtotutka Würzburg D, ”Irja”, Tuusulan ilmatorjuntamuseossa

Ilmapuolustuksen kannalta tärkeäksi muodostuivat Saksasta hankitut kaksi ilmavalvontatutkaa, m/39 Raijaa (Freya) ja neljä ilmatorjunnan tulenjohtotutkaa, Irjaa (Würzburg)[8]. Tutkat paikansivat hyökkäävät koneet ja tehokkailla moderneilla kanuunoilla ammuttu sulkutuli karkotti joukoittain viholliskoneita kääntymään pois kaupungin päältä. Radiotiedustelu havaitsi neuvostoliittolaisten pommikoneiden radioliikenteen jo niiden lähtökentillä ja seurasi radiosuuntimillansa niiden lähestymistä, kunnes saattoivat luovuttaa maalit Raija (Freya) valvontatutkille ja ne puolestaan antoivat maalit Irja (Würzburg) tulenjohtotutkille.[5]

Tutkiin liittyi tehokas laskinlaitteisto Lambda, joka muunsi mittausarvot tykeille ampuma-arvoiksi. Tutkalla ohjattiin myös valonheittimiä. Käytössä oli yhä myös jo vanhentuneita kuulosuunninasemia.[9]

Ensimmäisenä pommitusyönä puolustus oli täysin ilmatorjuntatykistön varassa, sillä Suomella ei ollut yötorjuntaan soveltuvia hävittäjiä. Ensimmäisen pommitusyön jälkeen 6. helmikuuta saksalainen yhteysupseeri kapteeni Kurt Rheindolf pyysi puhelimitse Saksan valtakunnanmarsalkka Herman Göringiltä yöhävittäjiä ilmatorjunnan tueksi. Saksasta lennettiinkin 12 Messerschmitt Bf 109 G-6 -yöhävittäjää Helsinkiin, koneet saapuivat Malmille 12. helmikuuta. Koneissa oli yöhävittäjätoimintaan soveltuva mittarivarustus, mutta ei tutkia. Lentäjät olivat kuitenkin kokeneita ja yötoimintaan tottuneita.[10][9][3]

Sivustatukea antoi Tallinnasta käsin toiminut JU-88-koneita käyttänyt tutkin varustettu yöhävittäjälaivue, joita ohjasi tutkalaiva Togo, mutta näiden koneiden alue jäi Helsingin varsinaisen puolustuksen ulkopuolelle. Merkittävä taustatuki he kuitenkin olivat.[9]

Irja-tutkia on Suomessa säilynyt ainakin kaksi: Tuusulassa Ilmatorjuntamuseossa, jossa on myös tulenjohtolaskin Lambda, ja Tikkakoskella Keski-Suomen ilmailumuseossa. Raija-tutkat ehdittiin antennien osalta romuttaa, mutta itse lähetin/vastaanotin ja maalinseurantalaitteisto ovat nähtävänä Keski-Suomen ilmailumuseossa. Antenneista ei ole sielläkään muuta kuin pari valokuvaa.

Ilmatorjunnan avainhenkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suhteellisen suuri osa ilmatorjunnan taistelijoista oli nostoväkeä, sekä sotilaspoikia. Jokipaltion omintakeinen työtä ja ankaraa kuria vaativa johtamistapa, sekä miehistön paikallisuus loi puolustajiin vahvan ryhmähengen.[1]

Ilmatorjunnan tehokasta sulkuammuntaa johti kapteeni Aake Pesonen. Päätulenjohtajan tilannearvio rakentui etupäässä Malmilla ja Kuninkaansaaressa olleiden kaukotutkien, sekä Santahaminassa, Käpylän raviradalla, Viikin Latokartanossa sekä Lauttasaaren Ryssänkärjessä[4] olleiden tulenjohtotutkien varaan. Tutkien ja kuunteluasemien antamien tietojen perusteella Pesonen pystyi suurella kartalla määrittämään kunkin hyökkäysryhmän lentosuunnan ja ohjasi sulkutulen koneiden eteen.[1]

Tehokkaan, maailman parhaaksikin sanotun, radiotiedustelun loi Suomeen eversti Reino Hallamaa, joka myös johti sen toimintaa.[5]

Toimivan asehuollon ansiosta vanhat ja kuluneet Škoda-tykit ja jatkuvasti lakkoilemaan pyrkinyt sotasaaliskalusto pysyivät ampumakunnossa hyökkäyksien aikana. Kaluston kunnossapitoa hoiti aseseppä ja tykkimestari Jorma Sakki. Siviilityöntekijä, insinööri Esko Toivonen varmisti ilmahälytyssireenien toimintakunnon pommitusvaurioista huolimatta ja sen, että ilmavalvonta-aluekeskukseen sijoitettu katuvalaistuksen ja raitiovaunujohtojen virransyötön kauko-ohjaus toimi moitteetta. Valot sammutettiin ja liikenne katkaistiin heti ensivaroituksen tullessa. Puolustuksen avainhenkilöitä oli myös ilmavalvonta-aluekeskuksen päällikkö luutnantti Risto Kavanne.[1]

Väestönsuojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä oli jo ennen talvisodan syttymistä väestönsuojeluasiat kohtuullisella mallilla. Jo vuonna 1934 kaupunginhallitus oli kehottanut taloyhtiöitä rakentamaan kellareihin tilat joihin talon asukkaat voivat vetäytyä ilmahälytyksen sattuessa. Nämä suojatilat eivät olleet tosin kovinkaan loppuun asti kehitettyjä, vaan normaaleja huoneita, joissa kattoa ja seiniä oli tuettu hirsin ja lankuin mahdollisen pommin iskeytymisen ja siitä seuraavan sortumisvaaran pienentämiseksi. Jokaisessa taloyhtiössä piti myös olla suojeluvalvoja, joka ei saanut kuulua reserviin eikä armeijaan muutenkaan, vaan jonka täytyi kuulua nostoväkeen tai olla yli-ikäinen. Vastaavan tehtävänä oli varmistaa, että kaikki asukkaat menevät asianmukaisesti suojapaikkoihin.

Lisäksi väestönsuojelulla oli oma erityinen iskujoukkonsa, ns. kuolemankomppania, jonka muodosti noin sata parhaiten koulutettua miestä ja naista; heidät lähetettiin pommitusten aikana sinne missä vaara oli suurin, esimerkiksi taloihin joissa pommituksen särkemät kaasujohdot uhkasivat asukkaiden henkeä; käytäntö oli näyttänyt toimivuutensa jo Viipurissa Talvisodan suurpommituksissa 10. helmikuuta (Tuhopolttolauantai) ja 18. helmikuuta 1940 (Tuhon sunnuntai), joten sitä jatkettiin.[1][11]

Ison panoksen kantoi myös Helsingin vakinainen palokunta, nykyinen Pelastuslaitos, sekä vapaaehtoiset palokunnat ja osaltaan myös Hietalahden telakan oma palokunta, jonka ensisijainen vastuualue oli kylläkin itse telakka mutta joka käytännössä huolehti myös ympäröivästä asuinalueesta. Vapaaehtoisten palokuntien panoksen arvoa nostaa entisestään se, että niiden miehitys käsitti sotaan kelpaamattomia ikämiehiä, sotainvalideja sekä juuri ja juuri alle asevelvollisuusiän olevia koulupoikia. Vakinaisen palokunnankin miehet olivat varttuneempaa väkeä, koska hyvin moni nuoremmista oli samoissa tehtävissä etulinjassa.

Isompia kalliosuojia oli kaupungissa vain muutama, mutta jatkosodan aikana niitä oli jo riittävästi. Myös sairaanhoito oli turvattu suhteellisen hyvin. Esimerkiksi lastensairaala oli evakuoitu pois pääkaupunkiseudulta. Muutamien sairaaloiden, ei kylläkään kaikkien, alla oli myös kalliotiloja, joihin potilaat voitiin hälytyksen sattuessa siirtää, ja oli myös olemassa ihan erillinen kalliosairaala Suomen Punaisen Ristin sairaalan, nykyisen Töölön sairaalan, tilojen alla. Sen tilat ovat edelleen olemassa, joskin homevaurioiden takia nykyään tyhjillään.

Pommitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen pommitusyö 6.–7. helmikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulevardin ja Albertinkadun kulma: Neuvostoliiton suurlähetystö sai osuman ja paloi ensimmäisenä pommitusyönä.

Ensimmäinen pommitusyö oli tuhoisin. Ensimmäiset pommit putosivat kello 19:23. Noin 350 pommia putosi keskustan alueelle ja noin 2 500 pommia Helsingin ympärille. Kaikki, myös mereen pudotetut, yhteenlaskettuina pommeja oli noin 6 990 kappaletta. Pommitukseen osallistui yhteensä noin 730 puna-armeijan pommikonetta. Pommitus tapahtui kahdessa aallossa, 6. helmikuuta kello 18:51–21:40 ja 7. helmikuuta kello 00:57–04:57.

Ilmatorjunta oli sangen tehokasta olosuhteisiin nähden. Ilmatorjunta ampui 122 sulkua, kevyt ilmatorjunta ampui yhteensä 2 745 laukausta ja raskas ilmatorjunta 7 719 laukausta.

Pommituksessa sai surmansa runsaat sata ja haavoittui noin 300 henkilöä. Rakennuksia tuhoutui tai vaurioitui yli 160 kappaletta. Henkilöuhrien suuri määrä muihin pommituksiin nähden selittyy ehkä osittain sillä, että hyökkäys oli paljon voimakkaampi kuin osattiin odottaa; lisäksi pahana haittana juuri tärkeimmällä eli eteläisellä torjuntasuunnalla oli se, että Santahaminan johtopatterin tulenjohtokone oli sattumoisin korjattavana, joten patteriston täyttä tehoa ei voitu maksimaalisesti hyödyntää. Samoin etupäässä ilmajohtojen varassa olleet puhelinyhteydet katkeilivat johtojen kärsiessä pommituksista; seuraavaan hyökkäykseen mennessä viestintäjohtoja olikin saatu jo vedettyä maakaapeleina ja radiokalustoa oli pystytty saksalaisten avulla oleellisesti parantamaan.[1]

Toinen pommitusyö 16.–17. helmikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen kaupungin avuksi saapui saksalainen komennuskunta, 1./JG 302, jonka kalustona oli 12 Messerschmitt Bf 109 G-6 -konetta. Malmin lentokentältä operoiden saksalaishävittäjät ampuivat alas yhteensä neljä viholliskonetta kahden viimeisen hyökkäysyön aikana suomalaisten ilmatorjuntapatteristojen yhteydessä olevien valonheitinten avustamina.[12] Normaali ilmatorjunta pudotti kaksi neuvostokonetta ja ampui 184 sulkua. Eriteltynä raskas ilmatorjunta ampui 12 238 ja kevyt ilmatorjunta puolestaan 5 709 laukausta. Nyt myös Santahaminan tulenjohtokone oli saatu korjattua ja patteristo ampuikin tarkkaa seuranta- eli tuhoamisammuntaa tutkansa avulla.

Toinen muutos sitten ensimmäisen suurpommituksen oli se, että suuri osa kaupungin asukkaista oli poistunut vapaaehtoisesti kaupungista maalle ja kaupunkiin jääneet asukkaat olivat valmistuneet suojautumaan. Tämä pienensi henkilövahinkoja tuntuvasti. Lisäksi Vuosaareen oli pystytetty runsaasti kokkoja, jotka hyökkäyksen alettua sytytettiin palamaan. Täten luotiin vaikutelma, että kaupunki oli idempänä kuin se todellisuudessa olikaan. Tätä tehostettiin vielä sillä, että kaupungin länsiosan valonheittimet pidettiin sammutettuina. Lisäksi Vuosaareen oli sijoitettu erityinen hämäyspatteri ”Pommi” joka tulitti mahdollisimman tiheästi. Tuloksena moni pommikone hyökkäsi autioon Vuosaareen ja pommit pudotettiin metsiin.

Tällä kertaa pommittaneita koneita oli 383 kappaletta. Kaupunkiin, merelle ja kaupungin läheisyyteen pudotettuja pommeja oli yhteensä 4 317 kappaletta. Kaupungin alueelle niistä osui vain noin sata. Ilmahälytys kaupungissa annettiin kello 20:12. Pommitukset tulivat jälleen kahdessa aallossa: 16. helmikuuta kello 20:12–23:10 ja 23:45 eteenpäin jatkuen aina 17. helmikuuta kello 05:49 asti. Ensimmäisessä aallossa pommikoneet pyrkivät keskitettyyn pommitukseen lähestyen Helsinkiä eri suunnista. Toisessa aallossa ADD:n koneet pyrkivät tuhotehtäviin muutaman koneen ryhmissä, lähestyen Helsinkiä idästä. Kuten ensimmäisen pommituksen yhteydessäkin, Helsingin puolustus oli hälytetty. Suomen radiotiedustelu sai tiedon ja varoitti ADD:n lentokoneista tunti ja 40 minuuttia ennen hyökkäyksen alkua. Ilmavalvonta antoi puolestaan varoituksen 49 minuuttia ennen h-hetkeä. Ilmatorjunta sai tutkaansa ensimmäiset koneet 34 minuuttia ennen pommituksen alkua. Tässäkin kohdin Malmille sijoitettu kaukotutka oli avainasemassa.

Tällä pommituskerralla henkilövahingot olivat huomattavasti pienemmät. 25 henkilöä kuoli ja 29 haavoittui. Rakennuksia tuhoutui 27 kappaletta ja vaurioitui 53 kappaletta.

Kolmas pommitusyö 26.–27. helmikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin yliopiston päärakennus kolmannen pommitusyön jälkeen. Turun akatemiasta periytyneet mahonkiovet ja kateederi ynnä muuta irtaimistoa saatiin kannettua ulos palavasta rakennuksesta.

26. helmikuuta iltapäivällä havaittiin Helsingin yllä tiedustelukone, mikä enteili hyökkäystä. Vallinnut kirkas sääkään ei tällä kertaa olisi puolustajien eduksi. Taas aikaisimmat havainnot saatiin radiokuuntelulla

Viisi minuuttia myöhemmin, pääasiassa lotista koostuva, pitkin Suomenlahtea levitetty ilmavalvonta antoi varoituksen saapuvista pommikoneista. Kaupungissa pantiin toimeen niin sanottu hiljainen hälytys, kuten ennenkin hyvissä ajoin ennen pommituksia. Tämä merkitsi sitä, että katuvalot sammutettiin, raitiovaunu- ja junaliikenne pysäytettiin, ja jopa radiolähetykset katkaistiin, jotta vihollisen olisi vaikeampi löytää kohteeseensa. Toinen tarkoitus hiljaisella hälytyksellä oli se, että kaupunkilaiset tiesivät varautua tulevaan vaaraan entistä paremmin. Tällä kertaa Vuosaaressa oli myös kiivaasti tulittava raskas ilmatorjuntapatteri lisäämässä hämäystä.

Ensimmäiset venäläiset pommikoneet joutuivat ilmatorjunnan tutkaseurantaan 25 minuuttia ennen pommituksen alkua, noin kello 18:30. Minuuttia myöhemmin yöhävittäjät nousivat ilmaan Malmin kentältä. Muutaman minuutin päästä myös ilmatorjunnalle oli annettu hälytys, ja kaupungissa oli annettu ilmahälytys noin kello 18:45. Ilmatorjuntapatterit alkoivat tulittaa noin kello 18:53 ampuen sulkuja. Kello oli 19:07 ensimmäisten pommien pudotessa kaupungin kamaralle.

Tämä viimeinen taistelu Helsingistä poikkesi muutenkin kahteen aikaisempaan verrattuna. Taistelu kesti yhtäjaksoisesti 11 tuntia ja jakaantui kolmeen vaiheeseen: illan rynnäkkövaihe, yön uuvutusvaihe ja aamuyön loppurynnistysvaihe. Illan rynnäkkövaihe kesti neljä tuntia, jonka aikana ADD yritti jälleen keskitettyä hyökkäystä. Osa koneista pääsi pudottamaan pomminsa kaupunkiin. Yön uuvutusvaiheessa ADD:n rynnäkkökoneet yrittivät lamauttaa ilmatorjunnan, mutta tässä vaiheessa hyökänneet lentokoneet onnistuttiin poikkeuksetta torjumaan. Aamuyöllä vihollinen yritti suurilla pommikonemuodostelmillaan päästä kaupungin päälle, mutta lähes kaikki koneet saatiin käännytettyä pois tykistötulella ja yöhävittäjien häirinnällä. Taistelu ja sen myötä ilmahälytys kaupungissa päättyi noin kello 6:30.

Tuhot olivat suurin piirtein samaa luokkaa kuin toisen suurpommituksen jälkeen, vaikka tämä taistelu olikin ollut massiivisempi. Pommien seurauksena kuoli 21 henkeä ja haavoittui 35. Rakennuksia tuhoutui 59 ja vahingoittui 135. Raskas ilmatorjunta ampui 14 240 laukausta ja kevyt ilmatorjunta puolestaan 4 432 laukausta. Yhden yön ammustarvikekulutus oli noin 25 rautatievaunullista.

Tällä kertaa Helsinkiä oli pommittamassa 896 konetta, jotka pudottivat 5 182 kappaletta pommeja. Helsingin alueelle osui kuitenkin vain 290 pommia. Neuvostokoneita tuhottiin yhdeksän.

Suurpommitusten tuhot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkeenpäin tehtyjen arvioiden mukaan hyökkäyksiin lähteneiden pommikoneiden yhteismäärä oli muutaman kymmenen tarkkuudella samaa luokkaa kuin kuuluisassa Dresdenin pommituksessa noin vuotta myöhemmin, mutta suomalainen torjunta osoittautuikin paljon tehokkaammaksi kuin saksalaisten. Venäläiset koneet olivat lisäksi huomattavasti pienempiä ja kevyemmällä pommilastilla varustettuja kuin länsiliittoutuneiden suuret koneet ja venäläisten lentokuri oli huomattavasti heikompi. Venäläisten käytössä ei ollut – toisin kuin länsiliittoutuneiden – minkäänlaista tutkahäirintää.[13]

Tehokkaan ilmapuolustuksen ansiosta Helsingin pommitusten tuhot jäivät suhteellisen vähäisiksi. Syynä oli, että vain noin sata konetta pääsi sulkutulen ja torjunnan läpi kohteisiinsa, 95 prosenttia koneista väisti sulkuja ja pudotti pomminsa muualle. Läpi päässeistä sadasta koneesta alas ammuttiin 20 pommikonetta.[2]

Kolmessa pommituksessa ihmisiä kuoli yhteensä 146 ja 356 haavoittui. Kuolleista kuusi oli sotilaita. Taloja tuhoutui täysin 109. Sirpalevaurioita tuli noin 300 taloon ja 111 taloa syttyi palamaan. Eräs merkittävimpiä aineellisia tuhoja oli Yliopistoon tullut pommiosuma, joka tuhosi suuren osan Lääketieteen historian museon kokoelmista sekä vaurioitti pahasti Wäinö Aaltosen parhaana pidettyä veistosta, korkokuvaa "Vapaus seppelöi nuoruuden" (1940).[14]

Vaurioitunut alkuperäisteos siirrettiin vuonna 1945 Helsingin yliopiston pääsalin viereiseen saliin ja vuonna 1959 valmistunut korvaava kaksoiskappale sen alkuperäiselle paikalle pääsaliin.

Sodan päätyttyä Helsinkiin saapui puolta vuotta pommitusten jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio. Komission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Ždanov oli hämmästynyt todetessaan hyökkäysten aiheuttamat vähäiset vauriot kaupungissa. Neuvostoliittolaisilla oli ollut käsitys, että kaupunki oli tuhoutunut ilmahyökkäyksessä pahoin, ja että juuri pommitukset olivat saaneet suomalaiset etsimään rauhaa.

Suurpommitusten säilyneitä jälkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kaupunki on säilyttänyt muistomerkkeinä useita pommituksessa tulleita sirpalevaurioita: Kolmen sepän patsaassa sekä J. V. Snellmanin patsaassa Suomen Pankin edessä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helminen, Martti – Lukander, Aslak: Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28823-3.
  • Hietala, Pekka: Kun ilmatorjunta pelasti Helsingin 2/2005. Suomen Sotilas. Viitattu 15.7.2007.
  • Kivioja, Olli: Helsingin pommitus oli epätarkkaa. Helsingin Sanomat, 16.3.2008, s. C7.
  • Koponen, Emil – Viitanen, Eero: Viipurin viimeiset päivät asiakirjojen ja omien kokemusten perusteella kuvattuna. WSOY 1940
  • Lappi, Ahti: Venäläinen näkemys Helsingin pommituksista. Ilmatorjuntaupseeri, , 2001. vsk, nro 1. Helsinki: Ilmatorjuntaupseeriyhdistys ry. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.6.2008.
  • Pesonen, Aake: Tuli-iskuja taivaalle. Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2318-8.
  • Raevuori, Antero: Hävittäkää Helsinki! Pääkaupungin tuhopommitukset 1944. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-1-27345-5.
  • Takamaa, Sami-Antti: Kunnia pääkaupungin pelastajille, torjuntavoitto 1944. (Lyhennelmä Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskuksen julkaisusta Ilmatorjuntavoitto 1944: Helsinki pelastui. ISBN 951-25-0677-7 1994) Ilmatorjuntaupseeri, , 1998. vsk, nro 1. Helsinki: Ilmatorjuntaupseeriyhdistys ry. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.6.2008.
  • Suomen ilmatorjuntamuseo, museoesite 2007, sivu 18.
  • Valtonen, Hannu: Luftwaffen pohjoinen sivusta. Keski-Suomen ilmailumuseo, 1997. ISBN 951-95688-5-9.
  • Helsingin ilmatorjuntavoitto 1944. DVD-levy. EVTEK ammattikorkeakoulu, Ilmatorjuntamuseosäätiö, Helsingin Ilmatorjuntarykmentti, 2004.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Pesonen 1982, luku Taistelu Helsingistä
  2. a b c d e f Lappi/Ilmatorjuntaupseeri 1/2001
  3. a b c d e Takamaa/Ilmatorjuntaupseeri 1/1998
  4. a b Ahti Lappi, Perttu Peitsara: Salainen ase ilmapuolustuksessa. Porvoo: Ilmatorjuntasäätiö, 2012. ISBN 978-951-95594-7-6. suomeksi
  5. a b c Joel M. Vainonen: Mies, joka rakensi Suomeen maailman tehokkaimman radiotiedustelun Etelä-Suomen Sanomat Kotimaa. 21.heinäkuuta.2013. ESS. Viitattu 21.7.2013. suomeksi
  6. a b Suomen ilmatorjuntamuseo 2007, sivu 15
  7. Mäkelä, Jukka: Helsinki liekeissä, s. 20. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö, 1967.
  8. Ville Kauppi: TUTKIEN KÄYTTÖ PÄÄKAUPUNKISEUDUN ILMATORJUNNAN OSANA JATKOSODASSA Kandidaattitutkielma. Maaliskuu 2013. MAANPUOLUSTUSKORKEAKOULU. Viitattu 20.3.2014. suomeksi
  9. a b c Hietala 2005 /Suomen sotilas
  10. Valtonen 1997 s. 309
  11. Koponen, Viitanen 1940, s. 50
  12. Valtonen 1997 s. 287
  13. Helsingin ilmatorjuntavoitto 1944, DVD
  14. Veikko Huttunen: Vuosisadat vierivät 3, s. 291

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Medved, Aleksandr N. – Hazanov, Dmitri B.: ADD:n hyökkäykset Helsinkiin helmikuussa 1944. Sotahistoriallisen Seuran aikakauskirja 18/2000.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]