Freya FuMG

Freya
Freya LZ, FuMG 401 mittausasemassa
Valmistustiedot
Merkki	FuMG (das Funkmessgerät)
Malli	useita variaatioita ja niiden yhdistelmiä
Peitenimi	Freya (Suomessa Raija)
Valmistaja	GEMA (Gesellschaft für Elektroakustische und Mechanische Apparate)
Valmistusmaa	Saksan valtakunta, Suur-Saksan valtakunta
Valmistusaika	1939–1945
Tuotantomäärä	yli 1 200 kpl
Rakenne
Käyttötarkoitus	ilmavalvonta
Tutkatyyppi	monostaattinen 2D-pulssitutka
Asennustapa	siirrettävä valmisteltuun asemaan
Laitekoko	12,5 × 6,2 m, 11 tn
Kantama	160 km
Henkilöstön määrä	4–8
Tehontarve	15 kVA
Tekniset tiedot
Lähetysteho	40 kW
Lähetystaajuus	120–166 MHz
Lähettimen toimintatapa	teho-oskillaattori
Tehopääteaste	kahden triodin vuoro­vaihekytketty oskillaattori ilma­jäähdytyksellä
Pulssinpituus	3 µs
Toistotaajuus	500 Hz
Tehonsiirto	symmetrinen parijohto
Vastaanotintyyppi	superheterodyne
Antennityyppi	dipoliryhmä 2×6 kokoaaltodipolia, erilliset lähetys- ja vastaanotto­antennit
Keilanleveydet	leveys 30°, korkeus 120°
Keilaustavat	sähkösuuntaus käsi­ohjauksella, tarkkuus­mittaus keilanvaihtelulla
Esitystapa	Braunin putket ja suuntauspyörien asteikot
Järjestelmäliitokset	puhelinyhteys johtokeskukseen
Infobox OK

Freya Funkmessgerät (radiomittauslaite) on toisen maailmansodan aikainen saksalainen ilmavoimien käyttöön tarkoitettu tutka ja laitesarja. Saksalla oli sodan aikana käytössään satoja radiomittauslaitteita koko maan alueella. Sanaa 'tutka' tai 'radar' ei ollut silloin vielä Saksan valtakunnassa eikä Suur-Saksan valtakunnassa käytössä, ja laitteesta käytettiin nimeä das Funkmessgerät eli FuMG. Freya on laitteen peitenimi. GEMA (Gesellschaft für Elektroakustische und Mechanische Apparate) valmisti radiomittauslaitteita vuosina 1939–1945 yli 1 200 kappaletta Berliinissä. Saksa antoi laitteita sotilasapuna liittolaismaille tai myi kumppanimaille. Niitä ostettiin myös Suomeen, ja niillä oli merkittävä osuus Helsingin puolustuksessa helmikuussa 1944.

GEMA

Radioaaltoja oli tutkittu Saksassa jo pitkään. Darmstadtin teknillisessä yliopistossa työskenteli professori Hans E. Hollmann. Hän tutki erityisesti desimetriaaltoja. Hans-Karl von Willisen työskenteli tutkijana samassa tutkimuksessa. Heistä tuli hyvät ystävät ja tutkakehitystyön avainhenkilöt. He halusivat perustaa tarkoitukseen yrityksen ja valitsivat sen johtajaksi Günther Erbsloehin. Yhtiö perustettiin 1928, ja sen nimeksi tuli GEMA (Gesellschaft für Elektroakustische und Mechanische Apparate). Ensimmäinen tutkalaite oli valmis kokeiluun 1934. Ensin kokeiltiin 600 MHz:n (50 cm) pulssitutkaa, jolla saatiin havaintoja jopa 10 kilometrin etäisyydeltä. Lisäkehityksen jälkeen kokeiltiin 500 MHz:n (60 cm) ja 375 MHz:n (80 cm) pulssitutkia. Näistä valittiin jälkimmäinen, jolla saatiin jopa 25 kilometrin mittausetäisyyksiä 50 metrin etäisyystarkkuudella laivoihin. Tällä periaatteella lopullinen tuotanto lähti käyntiin. Laite sai peitenimekseen Seetakt. Samalla aloitettiin rinnakkaisen pulssitutkamallin kehitys pääasiassa samoilla periaatteilla, mutta lentokoneiden havaitsemiseen. Siinä päädyttiin 120–166 MHz:n taajuuteen (1,8–2,5 m) ja saatiinkin hyviä tehoja ja mittausetäisyyksiä jopa yli sata kilometriä lentokonemaaleihin. Sen peitenimeksi tuli Freya. GEMA:n erilaisia tutkalaitteita valmistettiin sodan aikana kaikkiaan noin 6 000.

Ominaisuudet ja käyttö

Freya on ilmavalvontatutka tai joissakin lähteissä ennakkovaroitustutka. Se on tyypiltään 2D-pulssitutka, eli mittaa maalin suunnan ja etäisyyden, ei korkeutta. Sen suurin mittausetäisyys on 160 km, yleensä paljon alle sen. Monia versioita kehitettiin ja niille annettiin tyyppimerkintä ja lyhenteen, yleensä FuMG, perään numero. Tyyppimerkintäsysteemiä muutettiin moneen kertaan, joten niiden johdonmukainen seuraaminen on vaikeaa. Lisäksi laitteiden kokoonpanoa varioitiin paljon vaihtamalla eri varianttien osia ristiin ja silloin aina annettiin uusi tyyppinumero. Kaikille malleille tunnusomaista on sen näkyvä osa, yhteen tasoon tehty dipoliryhmäantenni. Se koostuu elementeistä, joista ulkonäkönsä vuoksi suomalaiset tutkamiehet käyttivät slanginimeä heteka. Yleensä on nähtävissä kolme dipoliriviä: alimpana lähetinantenni ja keskellä vastaanotinantenni ja ylimpänä omatunnuslaitteen antenni. Ensimmäinen Freya F -versio (Seetaktische) muistutti Seetakt-tutkaa, koska se oli tehty samaan runkoon ja siirrettäväksi ilmatorjuntatykin lavetille, mutta oli kuitenkin laitteiltaan Freya. Se kuljetettiin kolmessa osassa, tutkavaunu, antennilaitevaunu ja sähkövoimakoneen vaunu, ja se oli saatettavissa käyttökuntoon 1–2 tunnissa. Siitä käytettiin myös nimeä Freya Lafette. Myöhemmin käyttöön vakiintui raskaampi malli Freya LZ (Lufttransport Zerlegbar eli ilmakuljetukseen purettavissa), jossa on keskellä yksi tukeva antennimasto ja kahdeksankulmainen laitehytti. Kuljetettuna moduuleina sen käyttökuntoon rakentaminen kesti noin kolme päivää. Siitä käytettiin myös nimeä Freya Stand.

Freya F (Lafette, tai Seetaktische) malli on siirrettävä ja painaa 7,5 tonnia.

Freya LZ (Stand, tai Lufttransport Zerlegbar) yleinen, raskaampi malli on sirrettävissä valmisteltuun asemaan ja painaa 11 tonnia.

Toisen maailmansodan alkaessa Saksalla oli valmiina useita Freya-asemia ja hyvin toimiva aikaisen varoituksen ilmavalvontatutkaverkko Kammhuber-linja (Kammhuber Linie, kenraalimajuri Josef Kammhuberin mukaan). Se koostui 32 x 20 kilometrin vastuualueista, joissa oli Freya ja useita valonheittimiä, joita Freya ohjasi. Verkko vastasi hyvinkin Britannian Chain Home -tutkaverkkoa, mutta oli paljon kevytrakenteisempi ja täysin liikkuva. Myöhemmin, hävittäjätutkien, yöhävittäjien ja Würtsburg Riese yöhävittäjien ohjaustutkien tultua käyttöön, vastuualueet laajennnettiin 43 x 36 kilometrin suuruisiksi ja niitä kutsuttiin nimellä Himmelbett Stellung. Briteillä oli 1939 vielä sellainen käsitys, että saksalaisilla on vain vähän jos yhtään tietoa tutkatekniikasta. Heille oli yllätys, että useimmat Saksan sotalaivat oli varustettu Seetakt-laitteilla. Samoin oli yllätys, että Saksan länsirannikko oli varustettu Freya-laitteilla. 18. joulukuuta 1939 kaksi Freyaa huomasi kahdeksantoista Wellington-pommikoneen muodostelman lähestymässä mereltä päivänvalossa. Hävittäjät ohjattiin radioitse vastaan ja kaksitoista pommikonetta tuhottiin. Päiväaikaan tapahtuvien pommitusten aika oli siis ohi.

Lähetinputket, kriittinen osa

Tuohon aikaan, 1920-luvulla, oli hyvin vähän elektroniputkia, jotka pystyivät toimimaan korkeilla taajuuksilla. Elektroniputken toiminta oli kyllä jo selvillä, niin myös magnetronin, mutta se ei vielä ollut ontelomagnetroni, joka vasta 1940-luvun lopulla ratkaisi monta tutkatekniikan ongelmaa. Myös klystroni tunnettiin, mutta sekään ei ollut vielä silloin niin valmis, että olisi ollut käyttökelpoinen. Tohtori Hollman oli jo aikaisemmin käyttänyt tutkimustöissään Barkhausen-Kurtz-triodia, joka on triodiputki, jonka hila on kytketty positiiviseksi sekä anodiin että katodiin nähden (yleensä triodin hila esijännitetään negatiiviseksi). Se kykeni toimimaan jopa mikroaalloilla. GEMA kehitti Barkhausen-Kurz-triodin GEMA TS1, joka kehitti ensimmäisen käyttöönotetun Seetakt-mallin lähettimen pulssitehon 1,5 kW. Lähettimeen niitä tarvittiin kaksi triodia vuorovaihekytkettynä. Laite toimi kyllä hyvin, mutta suurin mittausetäisyys oli pienenlainen pienestä tehosta johtuen. Lisäksi (kun ensimmäinen tutkatilaus tuli merivoimilta) sotalaivan raskaiden tykkien suupaine rikkoi triodien lasikuvun usein. Parannettu triodi GEMA TS6 oli lujempaa lasia ja kehitti jopa 8 kW:n pulssitehon lähettimelle. Sitä käytettiin Seetakt-tutkassa sodan loppuun asti. Seetaktin taajuus oli 370 MHz, mutta Freyan maks. 166 MHz. Matalammalla taajuudella GEMA TS6 antoi paremman tehon. Kun vielä putken keraaminen pidin tehosti ilmajäähdytystä ja sähköistä sovitusta ja hyötysuhdetta parannettiin, Freyan pulssitehoksi saatiin lopulta 40 kW.

Mittaustapa

Dipoliryhmäantenni oli perusversiossa 6,2 m leveä ja 7,5 m korkea, 2 x 6 pystypolarisoitua kokoaaltodipolia, vastaanottimelle ylempänä ja lähettimelle omat alimpana. Sitä suunnattiin sähköisesti käsiohjauksella. Suunnatessa koko laite, antenni ja laitekabiini miehistöineen, kääntyi jalustallaan. Tutka käännettiin aina maalia etsittäessä haluttuun suuntaan, ja sitten mitattiin maalin paikka tarkasti. Laite ei siis pyörinyt ympäri alituiseen, kuten on yleensä nykyaikaisesta tutkasta totuttu näkemään.

Tehon lähetysantennille syötti kahdella vuorovaihekytketyllä triodilla tehty teho-oskillaattori, joka kehitti noin 40 kilowatin pulssitehon. Lähetyspulssit olivat ajallisesti kolmen mikrosekunnin pituisia, ja niitä lähtettiin 500 pulssia sekunnissa. Maalista sironnut teho vastaanotettiin omalla antennilla kaksoissupervastaanottimeen. Ilmaistu signaali esitettiin kahdella Braunin-putkella (kuvaputki) karkea- ja hienomittaus erikseen. Pulssin kulkuajan perusteella etäisyys oli mitattavissa noin +/-50 metrin tarkkuudella.

Triodi GEMA TS6 keraamisessa pitimessä.

Antennitekniikan peukalosäännön mukaan laskettuna noilla antennin mitoilla ja lähetystaajuudella keilan (puolen tehon) leveys on noin 30° ja korkeus noin 120°, samanlaiset sekä lähetys-, että vastaanottoantennilla. Pelkällä antennin suuntaan perustuvalla mittauksella olisi saatu tarkkuudeksi parhaimmillaankin vain +/-10°. Suunnanmittauksen parantamiseksi Freya käytti keilanvaihteluperiaatetta. Vastaanottoantennin keilan suuntaa (sivusuunnassa) vaihdeltiin nopeaan tahtiin muutaman asteen verran puolelta toiselle. Antennielementti jaettiin kahteen kolmen dipolin ryhmään, ja sähkömekaanisella kytkimellä, josta suomalaiset tutkamiehet käyttivät slanginimeä päristin, vuoroteltiin oikeaa ja vasenta ryhmää. Tällöin maalin kaikuvoimakkuus on voimakkaampi siinä keilassa, joka on lähempänä maalia. Vain silloin kun maali on molempien keilojen välissä keskellä, sen kaiku on yhtä voimakas kummallakin. Tämän tarkasteluun oli oma Braunin-putki, joten suunnanmittaus saatiin tehdyksi noin +/-2° tarkkuudella.

Freya Suomessa

Kun jatkosodan aikana Pohjois-Suomessa oli saksalaisia joukkoja ja heillä radioluotaimia, suomalaiset kuulivat talvella 1942 enemmän tai vähemmän vahingossa heidän keskustelujaan ja että ”Gerät” oli havainnut vihollisen lentokoneita pimeässä ja kaukaa. Asiaa tutkimaan lähetettiin kaksi matemaatikkoa, vänrikit Kari Karhunen ja Leo Sario kesällä 1942, ja siitä alkoi kehityskulku, jonka seurauksena Saksasta tilattiin kaksi FuMG 401, Freya LZ -ilmavalvontaradioluotainta hintaan 11 816 680 markkaa kappaleelta ja kuusi ilmatorjuntatykistön FuMG 62, Würtsburg D -tulenjohtoradioluotainta hintaan 2 300 000 mk/kpl. Myöhemmin tilauksia jatkettiin, ja 1944 tilattiin kaksi Freya F -merivalvontaluotainta hintaan 5 908 340 mk/kpl.

Tilaus ei ollut aivan mutkatonta, eikä Saksa ollut erityisen halukas kauppoihin. Siihen aikaan Saksa tarvitsi näitä laitteita sodankäyntiin kipeästi itsekin. Saksaa ja myös GEMA:n tehtaita pommitettiin ankarasti. Materiaaleista, erityisesti alumiinista, oli huutava pula. Myös laitteiden käyttäjien ja huoltajien koulutus Saksassa oli järjestettävä samassa kaupassa. Aikaa kului liikaakin saksalaisten tiukkojen salausmääräysten takia, ja vaikka Saksaan lähetettiin komennuskunta valmistelemaan kauppoja, oli tarkkojen tietojen saamisessa vaikeuksia.

Harvinaisen nopeita päätöksiä

Luultavasti enempää ei voitu viivytellä sen onnettoman tapauksen johdosta, kun Helsinkiin pääsi yllättäen 8. marraskuuta 1942 Neuvostoliiton syöksypommittaja Petljakov Pe-2 ja pudotti kaksi pommia. Toinen osui Ison Roobertinkadun ja Erottajan kulmaan ja surmasi 50 elokuvateatterin edessä ollutta ihmistä, heistä useimmat lapsia ja heidän äitejään. Toista sataa loukkaantui. Helsingissä oli tuolloin paljonkin ilmatorjuntaa, mutta pelkkien kuulosuuntimien epätarkkojen havaintojen vuoksi kone pääsi 5 000 metrin korkeudessa pilvien suojassa yllättämään.

Lokakuussa 1942 oli Saksaan lähetetty insinöörikapteeni Jarl Sarvas ja luutnantti Sario valmistelmaan hankintoja. Puutteellisillakin tiedoilla he kirjoittivat esimiehilleen 6.12. ja 7.12., että suosittelevat hankintaan ryhtymistä viipymättä. Suomen Berliiniin lähettämä ilmailuasiamies majuri Helenius kirjoitti 9.12. Ilmavoimien komentajalle kenraali J. F. Lundqvistille, joka ei myöskään viivytellyt, ja asia oli 13.12. ylipäällikön esittelyssä, jossa Suomen marsalkka Mannerheim hyväksyi hankkeen. Tarjouspyyntö Saksaan lähti 16.12.1942. Se sisälsi kaksi Freyaa ja kuusi Würtsburgia, niiden varaosat ja tarvikkeet sekä koulutuksen mittaajille ja mekaanikoille. Tammikuussa 1943 tilaus hyväksyttiin Saksassa, ja komennuskunta aloitti tavaran kokoamisen lähetettäväksi ja koulutuksen järjestämiseksi. Koulutuksen ensimmäinen kurssi Saksassa oli 26.1.–9.4.1943.

Ensimmäiset kaksi Freyaa saapuivat s/s Normalla Mäntyluotoon 1.4.1943. Kuusi Würtsburgia saapui Mäntyluotoon s/s Balticilla 23.5.1943. Kaksi Freya F -merivalvontaluotainta saapui Mäntyluotoon 14. kesäkuuta 1944. Koska koulutus oli aloitettu ajoissa, voitiin radioluotaimet sijoittaa käyttöpaikoilleen heti ja aloittaa niiden harjoittelu. Samalla annettiin määräys käyttää peitenimiä Freya LZ = Raija, Würtsbug D = Irja. Myöhemmin vielä määrättiin, että merivalvontaan tarkoitettu Freya F = Maija. Muiden nimien käyttöä ei sallittu.

Sijoitukset asemiin

Raija II -luotaimen muistolaatta Kuninkaansaaressa

Toinen Raija sijoitettiin Helsingin Malmille (Raija I) noin 300 metriä silloisen lentokentän päästä itään. Toinen (Raija II) sijoitettiin Kuninkaansaareen Helsingin merialueelle Santahaminan ja Vallisaaren väliin. Kaksi Irjaa sijoitettiin Kotkaan ja 4 Helsinkiin ilmatorjuntapattereiden yhteyteen. Tehokasta toiminta oli silloin, kun Raijat antoivat löytämiensä maalien sijainnit ilmavalvontakeskukseen ja se antoi maalit muunnetuilla suuntatiedoilla Irjoille puhelimitse. Irjat mittasivat tarkat maalien sijainnit (suunta, korkeus ja viistoetäisyys) ja antoivat ampuma-arvot sähköisesti pattereille. Myöhemmin saapuneet Maijat sijoitettiin Viipurinlahdelle Säkkijärven Ristiniemeen ja toinen Mikkelin Tuukkalaan valvomaan Saimaan aluetta. Pohjois-Suomessa oli useita radioluotaimia saksalaisten joukkojen käytössä. Etelä-Suomessa oli myös saksalaisten hallussa Freya F Russarössä, Mäkiluodossa, Vaarlahdessa ja Suursaaressa, sekä Freya LZ Aunuksessa. Sodan jälkeen saksalaiset veivät tutkansa mennessään ja loput, mitä heiltä jäi, luovutettiin rauhanehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle saksalaisomaisuutena.

Ensimmäiset tulokset

Raijat pystytettiin noin kahdeksan miehen voimin ja aloitettiin koekäytöt. Joukko korkeita virkamiehiä oli Malmilla tutustumassa uuteen kalliiseen radioluotaimeen 23. huhtikuuta 1943 kun Raija sattumalta havaitsi maalin Suomenlahdella. Helsingin yllä oli lentomestari Oiva Tuominen Messerschmittillä. Hänelle annettiin maalin sijainti ilmavalvontakeskuksen kautta radioitse. Tuominen löysi maalin helposti, totesi sen vihollisen Pe-2 syöksypommittajaksi ja ampui sen alas. Suuri hinta arvioitiin tulleen ansaituksi kokonaan.

Myös Kuninkaansaaren Raija oli juuri aloittanut palveluskäyttönsä, kun 2. toukokuuta 1943 klo 09.30 se havaitsi maalin Suomenlahdella, etäisyydellä 45 km. Malmilta hälytettiin Messerschmitt-pari. Tälläkin kertaa Oiva Tuominen pääsi Neuvostoliiton Douglas A-20 Boston rynnäkköpommittajan taakse ja ampui sen alas.

Helsingin suurpommitukset

Pääartikkeli: Helsingin suurpommitukset

Laitteet viritettiin parhaaseen kuntoon ja harjoiteltiin yksittäisiin lentoihin. Se tulikin tarpeeseen Helsingin suurpommitusten torjunnassa. Oman ilmoituksensa mukaan Neuvostoliitto teki silloin 2 120 lentosuoritusta ja pudotti noin 20 000 pommia. Kaupunkiin osui 799 pommia, eli 4 % pommeista. Raijojen ja Irjojen ansiosta hälytykset saatiin ajoissa väestölle, pattereille ja torjuntahävittäjille. Sulkutuli voitiin siten ampua tarkasti oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan ja korkeuteen. Raijat ilmoittivat maaleja seuraavasti:

• 6. – 7.2. Raija I ensimmäinen maali klo 18.53, 396 maalia max 95 km. Raija II ensimmäinen maali klo 18.35, 491 maalia max 115 km.
• 16. – 17.2. Raija I ensimmäinen klo 18.31, 885 maalia max 100 km. Raija II ensimmäinen klo 18.31, 575 maalia max 81 km.
• 26. – 27.2. Raija I ensimmäinen klo 18.16, 1 250 maalia max 95 km. Raija II ensimmäinen klo 18.28, 659 maalia (osa kirjanpidosta kadonnut) max 75 km.

Kaikki radioluotaimet, Raijat ja Irjat toimivat moitteettomasti, mutta vaikeuksia tuli ajoittain viestiyhteyksien ja sähkönsaannin katkeilusta pommiosumien takia. Torjunta onnistui yli kaikkien odotusten juuri radioluotainten ansiosta.

Tutkan nimi Suomessa

Nimeä radioluotain käytti, paremman puutteessa, ensimmäisenä 1942 insinöörikapteeni Jarl Sarvas kirjoittaessaan Berliinistä raporttia Suomeen. Sitä alettiin käyttää, mutta koska nimi oli hiukan kömpelö käyttää koottiin Ilmavoimien esikunnassa lokakuussa 1945 kokous keksimään parempi nimi. Haluttiin suomenkielinen ja helposti taivutettava, lyhyt sana. Sanoista tutkia ja tutkain johdettiin, ennen käyttämätön sana tutka, jota suositteli, myös kokoukseen kutsuttu, Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja sanakirjasäätiön johtaja Lauri Hakulinen. Sitä esitettiin ja Puolustusvoimain komentaja hyväksyi esityksen 10. marraskuuta 1945.

Vanha tavara hävitetään

Sodan jälkeen Maijat purettiin ja varastoitiin varaosiksi. Raijat olivat vaihtelevalla menestyksellä tutkamittaajakursseilla koulutuskalustona 4. huhtikuuta 1955 asti. Niiden käyttö edes koulutukseen kävi tarpeettomaksi uuden kotimaisen, modernin tutkan kehityksen päästyä vauhtiin. Raijat kunnostettiin ja maalattiin vielä kerran ja varastoitiin Ilmavoimien varikolle. Aikojen saatossa ne hävitettiin niin perusteellisesti, että vain muutama osa on säilynyt museoitavaksi Ilmavoimamuseoon ja Teknilliseen museoon.

Freyan käytettävyys

Toisen maailmansodan aikoihin oli hyvin vähän elektroniikkaan ja radiotekniikkaan perehtyneitä henkilöitä. Koko toimiala oli vielä kehityksensä alussa. Radiotekniikassakin tutkalaite oli uusi erikoisuus. Elektroniputki oli uusi huipputekniikan komponentti ja vielä kehittymässä ja usein kovin lyhytikäinen. Siksi tutkalaitteiden käytössä oli usein vioista johtuvia katkoksia, joiden korjausta jouduttiin odottamaan tunteja, jopa päiviä. Perehtyneitä mekaanikkoja piti olla tutka-asemilla omassa vahvuudessa. Varaosia ja dokumentteja jouduttiin usein odottelemaan. Asiaa ei helpottanut, että tutka oli uusi salainen ase, jonka tekniikan paljastumista piti tarkoin varjella. Saksan eri aselajeja oli ankarasti kielletty antamasta tietoja edes toisilleen. Siksi Hermann Göring suuttui hirveästi, kun tällaisesta ei oltu informoitu häntä, saadessaan tietää merivoimien tutkalaitteista vasta heinäkuussa 1938, kun niitä esiteltiin Adolf Hitlerille. Vasta silloin käynnistettiin Freyan hankinnat Luftwaffelle, siis vuosi myöhemmin kuin Seetaktin merivoimille. Kaikkiaan salausmääräykset haittasivat Saksassa suuresti kaikkea aseiden kehitystä. Suomeen ostettujen laitteiden varaosasarjat olivat epätäydelliset. Salaisia, mutta välttämättömiä käsikirjoja puuttui ja niitä lainattiin saksalaisilta ja valokuvattiin. Mittalaitteiden puuttuessa niitä valmistettiin itse. Varsinkin GEMA TS6 -lähetintriodi oli kuluva osa, joita oli vaikea saada. Raijojen käyttöä jouduttiin jopa rajoittamaan lähetinputkien säästämiseksi. Se saattoi olla virhe, koska myöhemmin saksalaiset kertoivat Freyan olevan tarkoitettu jatkuvaan käyttöön ja toistuvien käynnistysten rasittavan lähetinputkia enemmän kuin jatkuva käyttö. Laitteita kuitenkin korjattiin ja saatiin toimimaan suhteellisen hyvin. Silti joidenkin sotilaiden keskuudessa tämä salainen ase oli ylenkatsottu kummajainen. Hyvin toimiessaan se kuitenkin tuotti usein tuloksia, joita ei olisi muuten saatu.

Lähteet

• Ahti Lappi, Perttu Peitsara: Salainen ase ilmapuolustuksessa. Tuusula: Ilmatorjuntasäätiö, 2012. ISBN 978-951-95594-7-6.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Freya-tutka Wikimedia Commonsissa