Helsingin ilmatorjunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Bofors-IT-kanuuna ampumassa Helsingin Taivaskalliolla marraskuussa 1942.

Helsingin ilmatorjunta on korostetun merkittävässä asemassa, koska Helsinki on valtakunnan pääkaupunki ja samalla talouselämän ja logistiikan tärkein keskus. Pääkaupunkiseutu on myös Suomen tiheimmin asuttua aluetta. Tämän johdosta suurin osa Suomen ilmatorjuntakapasiteetista on jo vuosikymmenien ajan osoitettu sen käyttöön.

Helsingin ilmatorjunta toisessa maailmansodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Espoon Haukilahteen sijoitettu 51. Valonheitinpatterin Strömberg-valonheitin helmikuussa 1940.

Helsingin suojana oli syksyllä 1939 neljä raskasta 3–4-tykkistä patteria, yksi kevyt patteri ja yksi ilmatorjuntakonekiväärikomppania. Jatko­sodan aikana Saksasta saaduista kahdesta ilmavalvonta- ja neljästä tulenjohto­tutkasta pääosa, samoin kuin Saksasta hankitut 18 tehokasta 88 mm raskasta ilmatorjuntatykkiä sijoitettiin Helsinkiin. Uudet 6-tykkiset patterit ryhmitettiin Lauttasaareen, Käpylään ja Santahaminaan. Helmikuussa 1944 Helsingin suojana oli jo 13 raskasta ilmatorjuntapatteria sekä kevyttä ilmatorjuntatykistöä. Ilmatorjuntatykkejä oli yhteensä 77, valon­heittimiä 36, kuulo­suuntimia 18 ja tutkia kuusi kappaletta.

Espoon Haukilahteen sijoitettu 51. Valonheitinpatterin Goerz-kuulosuunnin helmikuussa 1940.

Helsingin ilmatorjunnan johtamisjärjestelmä ja henkilöstön koulutus olivat hyvin korkealla tasolla. Henkilöstöä oli kuitenkin liian vähän. Tämän vuoksi ilmatorjunnan palvelukseen otettiin 14–16-vuotiaita sotilaspoikia ja ryhdyttiin kouluttamaan valonheitinlottia nuorista Lotta Svärd -järjestöön kuuluvista ylioppilaista.

88 ItK 37 Ilmatorjuntamuseossa.
Valonheitin Rysäkarilla elokuussa 1941.

Neuvostoliiton tiedustelukoneiden valokuvauslennot helmikuun alussa herättivät ilmantorjunnan huomiota ja suurhyökkäyksen torjuntaa alettiin hetimmiten valmistella.[1]

Helsingin suurpommitukset 1944

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Helsingin suurpommitukset

Helsingin ilmatorjunta joutui kovalle koetukselle Helsingin suurpommituksissa helmikuussa 1944. Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät silloin hyvin suurin voimin, kymmenen vuorokauden välein, kolmena yönä Helsinkiin. Siviiliväestöä vastaan kohdistetuilla terroripommituksilla Neuvostoliitto pyrki murtamaan kansan puolustustahdon ja pakottamaan Suomen irtautumaan sodasta Neuvostoliiton ehdoilla. Helsinkiin tehtiin kolmena yönä yhteensä 2 121 pommituslentoa. Lentokoneet pudottivat yli 15 000 pommia. Tällä pommimäärällä olisi Helsingin pitänyt muualta Euroopasta saatujen kokemusten mukaan murskautua ja palaa rauniokaupungiksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä vain 530 pommia putosi kaupunkialueelle.

Helmikuun 6. päivän suurhyökkäys 1944

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen ilmahälytys annettiin noin kello 17 iltapäivällä. Neljännestunnin kuluttua ilmantorjunta näki tiedustelu-/maalinmerkintäkoneet. Sulkua ei vielä ammuttu, vaan koneet karkotettiin seuranta-ammunnalla. Yksi kone putosi.[2] Kello 18 pommituskoneparvia vastaan alettiin ampua sulkutulta. Aluksi sulut tehosivat hyvin. Neuvostoliittolaiset pudottivat pomminsa päästäkseen suluista pakoon. Seitsemän jälkeen pieniä parvia pommikoneita pääsi pujahtamaan sulkujen ohi pommittamaan Helsinkiä. Kävi selväksi, että neuvostoliittolaiset olivat tekemässä suurpommitusta tuhotakseen Helsingin.[2] Kello yhdeksän aikoihin illalla havaittiin, että pommituksen ensimmäinen aalto oli lakannut ja että pommikoneet suuntasivat kotikentilleen. Pommitusten tuhoja alettiin heti kartoittaa, ja kävi ilmi että kantakaupunkia oli onnistunut pommittamaan vain 3–4 konetta.[2]

Kello kymmeneltä illalla havaittiin itärajan takaa nousevan uusia pommikonemuodostelmia. Toinen pommitusaalto oli saanut koneensa tankatuiksi, ja se oli varustettu uusilla pommeilla. Konemuodostelmat koukkasivat nyt Porvoon ylitse Tuusulaan ja lähestyivät sieltä Helsinkiä pohjoisesta. Myös etelästä saapui pommikoneyksikköjä, joten ilmantorjuntaa piti nyt suunnata ensimmäistä torjuntaa laajemmalle alalle. Sulkuja johdettiin nyt vain kaakkoon, ja pohjoiset ilmantorjuntapatterit saivat käskyn toimia itsenäisesti.[2] Pohjoisesta lähestyvät muodostelmat eivät kuitenkaan uskaltautuneet Helsingin ylle, vaan pommit pudotettiin jo Malmille ja Helsingistä itään. It-tykistöllä ammuttiin niin paljon laukauksia, että tykkien käsittely oli jo vaikeaa niiden kuumenemisen vuoksi, eikä osalla voitu enää ampua, koska pelättiin kuumenemisen aiheuttavan putkiräjähdyksiä.[2] Hyökkäys laimeni vasta kello kolme aamulla. Koko hyökkäyksessä arvellaan tehdyn pommituslentoja noin 300 koneella.[2]

Radiopeilauksella paljastui Käpylään piiloutunut desantti, joka oli radiolla yrittänyt ohjata pommittajia kohteisiinsa. Mies löydettiin ja vangittiin radiopeilauksen paljastettua talon, jossa desantti piti radioasemaansa.[2]

Helmikuun 16. päivän suurhyökkäys 1944

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen suurhyökkäys alkoi kuten ensimmäinen. Maalinmerkintäkoneet saapuivat ensiksi kun varsinaisen pommitusaalto vasta kerääntyi kokoon vihollisen omassa ilmatilassa.[3] Ilmatorjunta torjui maalinmerkintäkoneet ja odotellessa ensimmäistä varsinaista pommitusaaltoa sytytettiin Vuosaareen kerätyt puukasat ja propsipinot, muka palavaksi Helsingiksi. Hämäys onnistui ja neuvostopommittaja-aallon pommit pudotettiin Herttoniemeen ja Vuosaareen – kaupungin takamaille.[3] Suuraalto seurasi pienempiä pommittajalentueita, mutta ne saatiin torjuttua suluilla. Koneita oli kuitenkin huomattavasti enemmän kuin ensimmäisessä hyökkäyksessä kymmenen päivää aiemmin. Puolen yön aikaan pommittajia kiersi tavoittelemaan Helsinkiä pohjoisesta ja nyt myös lännestä. Lauttasaaren patteri torjui läntisen pommittajakaluston.[3] Vaikka Helsinki sai pahemmat vauriot pommituksesta kuin kymmenen päivää aikaisemmin muun muassa Kaartin kasarmin syttyessä tuleen, oli torjuntakeskus tehostanut toimintaansa edellisestä suurhyökkäyksestä. Hyökänneitä koneita lasketaan nyt olleen noin 400–450. Kuitenkin vain viisi prosenttia pommikuormasta oli pudonnut Helsinkiin. Kaartin kasarmi oli ainoa sotilaskohde kaikkien muiden vaurioiden ollessa siviilikohteissa. Santahaminan patterissa it-tykin putkiräjähdys surmasi kaksi tykkimiestä.[3]

Helmikuun 26. päivän suurhyökkäys 1944

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen Neuvostoliiton suurhyökkäys Helsinkiä vastaan oli massiivisin. Kaupunki oli jo evakuoitu, joten siviilitappiot olivat pienimmät suurhyökkäyksistä. Kolmas hyökkäys toisti ensimmäistä ja toista, tosin suuremmin voimin ja kesti kaikkiaan 12 tuntia.[4] Ilmatorjunnassa oli jo rutiinia toiminnassaan kahden edellisen hyökkäyksen tulikasteesta. Pommittajien lentoja lasketaan noin 650. Kaupunkiin putosi tällä kertaa noin 20 tonnia pommeja. Malmilta nousi torjuntaan myös saksalaisia Junkers Ju 88 -yöhävittäjiä, jotka saivat noin toistakymmentä pudotusta.[4] Helsingin yliopiston päärakennus sai täysosuman ja vaurioitui pahoin. Myös yliopiston juhlasali tuhoutui täysin.[1]

Suurhyökkäysten jälkipyykki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin ilmatorjunta oli pelastanut Helsingin ja helsinkiläiset. Voimakas tutkajohtoinen ilmatorjunta seurasi viholliskoneita ja osa pattereista ampui sulkuja vihollisen eteen. Valonheittimet kiinnittivät keilansa havaittuihin maaleihin. Ilmatorjunta ampui yli 20 000 laukausta. Hyökänneitä pommituskoneita ammuttiin alas 20. Verrattain pieni pudotusten määrä johtui siitä, että suurin osa lentäjistä pelkäsi ilmatorjuntaa, kääntyi takaisin jo ennen Helsinkiä ja pudotti pomminsa esimerkiksi mereen. On myös huomattava, että suomalaisten it-tulituksessa pomminsa pudottanut kone lakkasi olemasta maali, kun taas saksalaiset keskittyivät yksittäisten koneiden pudottamiseen. Tämä ehkä johtui siitä, että länsiliittoutuneiden pommikonemiehistöt pyrkivät lentämään ilmatorjuntasulkutulen läpi pommituskohteisiinsa, kun taas neuvostoliittolaiset miehistöt karttoivat ilmatorjunnan sulkutulta.[5][6] Suomalaisten pommikuorman torjuntaan tähtäävä taktiikka pudotti vähemmän koneita, mutta piti pommitusvauriot huomattavasti pienempinä. Pommituksissa sai surmansa vain 146 henkilöä ja 346 haavoittui. Yhteensä 109 rakennusta tuhoutui ja 300 vaurioitui. Helsingin ilmatorjunnan saavuttama torjuntavoitto oli poikkeuksellinen koko maailmassa.

Helsingin ilmatorjunta toisen maailmansodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin suojana on hävittäjätorjunnan ohella alueilmatorjuntajärjestelmä. Lähitulevaisuudessa se toteutetaan hankittavalla NASAMS-järjestelmällä. Sen perustana ovat AMRAAM-ohjukset, joiden SL-versioiden torjuntaetäisyys on arvioiden mukaan 15–17 kilometriä.[7] Ne tulevat korvaamaan 1990-luvulla hankitun venäläisen BUK M1 (ItO96) -järjestelmän. Sen ulottuvuus on vaakasuunnassa 35 kilometriä ja pystysuunnassa 20 kilometriä. Sitä edelsi 1970-luvulla hankittu neuvostoliittolainen Isajev S-125, joka Suomessa oli nimetty Ilmatorjuntaohjus 79:ksi. NASAMS-järjestelmässä käytettävä AMRAAM-ohjuksen vaakaulottuvuus on alle 30 kilometriä ja tehokas pystytorjuntaulottuvuus alle kymmenen kilometriä.

Ilmatorjunnan muistomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muistotykki Lauttasaaressa.
Muistotykki Tapiolassa.
Raija II -ilmavalvontaluotaimen sijaintipaikka Kuninkaansaaren tykkipatteri 1:ssä. Infotaulu ja muistolaatta paljastettiin syyskuussa 2018.

Helsingissä ja Espoossa on yhteensä 18 ilmatorjunnalle osoitettua erilaista muistomerkkiä, joista 17 sijaitsee Helsingissä ja yksi Espoossa. Nykyisten muistomerkkien lisäksi suunnittelun alla on ollut muistotykki Kaivo-patterille Helsingin Kaivopuistossa.[8]

Luettelo muistomerkeistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luettelon lähteet:[8][9]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Reenpää 1998: s. 222–224.
  2. ↑ a b c d e f g Reenpää 1998: s. 225–231.
  3. ↑ a b c d Reenpää 1998: s. 231–234.
  4. ↑ a b Reenpää 1998: s. 235–237.
  5. ↑ Reenpää 1998: s. 210–211.
  6. ↑ Reenpää 1998: s. 215.
  7. ↑ Ilmatorjunnan tulevaisuus? Ilmatorjuntaupseeriyhdistys.fi[vanhentunut linkki]
  8. ↑ a b Lahtinen, Jorma: Ilmatorjunnalla on jo useita muistomerkkejä 14.2.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 20.8.2014.
  9. ↑ Helsinki Suomen sotamuistomerkit 1939-1945. Viitattu 20.8.2014.
  10. ↑ Riihonen, Ville: Raija-tutka säästi Helsingin tuholta Ruotuväki. 4.9.2018. Viitattu 29.10.2019.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helsingin_ilmatorjunta&oldid=21373998”