Helsingin yliopiston päärakennus

Helsingin yliopiston päärakennus
Yliopiston päärakennus Senaatintorin laidalla
Osoite	Unioninkatu 34, Aleksanterinkatu 5, Fabianinkatu 33, Yliopistonkatu 2
Sijainti	Kluuvi, Helsinki, Suomi
Koordinaatit	60°10′10″N, 24°57′00″E
Rakennustyyppi	yliopistorakennus
Valmistumisvuosi	1832 (vanha osa), 1937 (uusi osa)
Suunnittelija	Carl Ludvig Engel (vanha osa), J. S. Sirén (uusi osa)
Omistaja	Helsingin Yliopistokiinteistöt
Käyttäjä	Helsingin yliopisto
Tyylisuunta	empire
Kerrosluku	3–4
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Infobox OKNimi-testi OK

Helsingin yliopiston päärakennus on vuonna 1832 valmistunut, Carl Ludvig Engelin suunnittelema empirerakennus Helsingin Senaatintorilla. Rakennus kuuluu Engelin keskeisimpiin töihin. Se laajennettiin 1930-luvulla korttelin kokoiseksi arkkitehti J. S. Sirénin suunnitelmien mukaan.

Päärakennuksen korttelia rajoittavat Senaatintorin länsireunaa pitkin kulkeva osa Unioninkatua sekä Aleksanterinkatu, Fabianinkatu ja Yliopistonkatu. Se muodostaa useiden sen länsi- ja pohjoispuolella olevien rakennusten kanssa Helsingin yliopiston keskustakampuksen.

Päärakennus on historiallisesti ollut Helsingin yliopiston hallinnollinen ja seremoniallinen keskipiste. Nykyisin valtaosa yliopiston keskushallinnosta toimii naapurikorttelissa uudessa hallintorakennuksessa, mutta päärakennuksessa ovat edelleen kanslerin ja rehtorin virkahuoneet sekä konsistorin istuntosali. Päärakennuksen suuri juhlasali on yliopiston juhlavin tila, jossa järjestetään muun muassa lukuvuoden juhlalliset avajaiset sekä maisterin- ja tohtorinpromootiot. Salia käytetään myös konserttisalina. Nykyään suurin osa päärakennusta on humanistisen tiedekunnan opetuskäytössä. Fabianinkadun puoleisessa uudessa osassa toimii myös Helsingin yliopistomuseon näyttely.^lähde?

Päärakennuksen historia

Vanha osa (1832)

C. L. Engelin leikkauspiirustus päärakennusta varten vuodelta 1828.

Vuonna 1812 keisari Aleksanteri I korotti Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Suuriruhtinaskunnan uusi keskushallinto sijoitettiin Helsinkiin, ja saksalaissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel palkattiin piirtämään hallintovirastoille ja -virkamiehille edustavat rakennukset. Sen sijaan Suomen ainoa yliopisto, vuonna 1640 perustettu Turun akatemia, oli aluksi tarkoitus jättää vanhaan pääkaupunkiin Turkuun. Vuonna 1827 tuhoisa tulipalo kuitenkin hävitti lähes koko Turun kaupungin ja sen mukana akatemian tilat. Pian tulipalon jälkeen keisari Nikolai I antoi määräyksen, jonka mukaan akatemia oli siirrettävä Helsinkiin ja nimettävä Aleksanteri I:n mukaan uudelleen Keisarilliseksi Aleksanterin-Yliopistoksi.

Helsingissä yliopisto toimi aluksi väliaikaistiloissa Smolnassa ja Senaatintalossa. Kreivi Robert Henrik Rehbinderin johtama yliopiston muuttokomitea tilasi C. L. Engeliltä piirustukset päärakennusta varten. Paikaksi osoitettiin Kirahvi-kortteli Senaatintorin länsireunalla. Tämä kortteli oli J. A. Ehrenströmin asemakaavassa vuodelta 1815 varattu kenraalikuvernöörin palatsia varten. Asemakaavaa kuitenkin muutettiin, sillä yliopisto haluttiin saada näyttävälle paikalle, ja kenraalikuvernöörin väliaikainen palatsi (Bockin talo) katsottiin tarpeeksi edustavaksi. Engel laati aluksi kaksi erilaista luonnosta, joista muuttokomitea hyväksyi marraskuussa 1827 toisen; suurin ero näiden välillä oli se, että hyväksytyssä luonnoksessa oli puolipyöreä juhlasali, kun taas hylätyssä nelikulmainen. Tammikuussa 1828 Engel esitteli komitealle valmiit piirustukset, mutta ne hylättiin liian kalliina. Engel laati niiden pohjalta supistetun version, jonka komitea hyväksyi vielä saman kuukauden aikana. 18. maaliskuuta 1828 keisari Nikolai I hyväksyi yliopiston päärakennuksen piirustukset.

Päärakennus noin vuonna 1870.

Rakennustyöt aloitettiin vappuna 1828 Engelin työnjohdolla. Päärakennus muurattiin tiilestä, joka rapattiin ja maalattiin. Kivijalka tehtiin paikallisesta graniitista, aulan ja portaikkojen lattiat virolaisesta ja ruotsalaisesta kalkkikivestä. Tammikuussa 1831 rakennuksen runko oli valmis ja sisustustyöt aloitettiin. Rappausten ja sisämaalausten kuivumisen vuoksi rakennuksen virallista käyttöönottoa jouduttiin odottamaan kesäkuuhun 1832 asti. Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I:n rintakuva siirrettiin vuonna 1832 Turusta uuden päärakennuksen juhlasaliin, jossa se oli vuoteen 1932 asti.

Yliopiston päärakennukseen muuttivat sen valmistuessa lähes kaikki tieteet. Lääketieteilijät saivat oman opetussairaalan (1832), kasvitieteilijät Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan instituuttirakennuksineen 1830-luvulla sekä tähtitieteilijät observatorion (1834), mutta kaikkien muiden tieteiden edustajat joutuivat jakamaan keskenään päärakennuksen tilat. Tästä aiheutui ahtautta ja hankaluuksia etenkin luonnontieteille. Jo runsas vuosikymmen päärakennuksen valmistumisen jälkeen (1846) kemian ja anatomian laitokset saivat oman rakennuksen viereiselle tontille, ja 1869 valmistui Senaatintorin toiselle laidalle Arppeanum-rakennus kemian laboratoriota ja yliopiston museokokoelmia varten.^lähde?

Uusi osa (1937)

Päärakennuksen uusi osa Fabianinkadun puolella.

Laajennusosa rakenteilla 1930-luvun puolivälissä.

Engelin alkuperäinen päärakennus käsitti vain Senaatintorin puolella olevan osan korttelia, ja muu osa Kirahvi-korttelia jäi puistoksi. Korttelin länsireunaan Fabianinkadun varteen Engel suunnitteli matalan piharakennuksen, jossa oli voimistelusaleja. Kortteli säilyi tässä asussa 1930-luvulle asti, jolloin puisto ja yliopiston voimistelulaitos joutuivat väistymään päärakennuksen laajentamisen tieltä.

1900-luvun alussa Helsingin yliopisto kärsi jatkuvasti pahenevasta tilapulasta, ja vuosina 1916–1919 istunut komitea tutki mahdollisuutta koko yliopiston siirtämiseksi Meilahteen. Komitea päätyi kuitenkin ehdottamaan, että yliopisto säilytetään keskustassa ja sille rakennetaan uusia toimitiloja. Komiteamietintöön sisältyi arkkitehtitoimisto Borg–Sirén–Åbergin sekä Jalmar Castrénin ja Onni Tarjanteen ehdotus yliopiston päärakennuksen laajentamisesta koko korttelin kokoiseksi. Suunnitelma edusti umpikortteliratkaisua, ja tyyliltään se oli aikansa pohjoismaista klassismia, mutta julkisivut olivat jäljitelmiä Engelin vanhasta päärakennuksesta, niin että vanhan ja uuden osan eroa oli vaikea havaita. Myöhemmin arkkitehdit Armas Lindgren ja Gunnar Stenius kehittivät eteenpäin Borg–Sirén–Åbergin suunnitelmaa.^lähde?

Vuonna 1931 yliopiston konsistori järjesti virallisen suunnittelukilpailun päärakennuksen laajentamiseksi. Kilpailuohjelman pohjana oli Borg–Sirén–Åbergin suunnitelma, ja siihen tuli 26 ehdotusta. Ensimmäistä palkintoa ei jaettu. Jaetun toisen palkinnon saivat J. S. Sirénin ehdotus sekä Jarl Eklundin ja Toivo Jäntin ehdotus, jotka olivat molemmat klassistisia umpikortteliratkaisuja. Kolmannen palkinnon sai Kaj Englundin ja Dag Englundin funktionalistinen suunnitelma, jossa laajennusosa oli tyyliltään moderni ja osa korttelista oli säilytetty avoimena ja puistomaisena. Kilpailuun osallistui myös Alvar Aalto, jonka funktionalistinen ehdotus ei kuitenkaan päässyt palkinnoille. Yliopiston rakennustoimikunta antoi tehtävän J. S. Sirénille, joka oli yksi arkkitehtitoimisto Borg–Sirén–Åbergin jäsenistä ja siten alkuperäisen laajennussuunnitelman tekijöistä.

Päärakennuksen laajennusosa rakennettiin Sirénin suunnitelman mukaan 1935–1937. Rakennus laajeni näin koko korttelin kokoiseksi, ja sen puisto hävisi. Sirénin laajennusosa jäljittelee ulkoasultaan vanhan osan empiretyyliä, niin että saumakohtaa on vaikea havaita. Sisätilat sen sijaan edustavat myöhäistä 1920-luvun klassismia ja muistuttavat Sirénin tunnetuinta työtä, Eduskuntataloa.^lähde?

Juhlasalin seinämaalaukset

Yliopiston rehtori Thiodolf Rein ehdotti vuonna 1890 konsistorille, että yliopiston 250-vuotisjuhlien kunniaksi juhlasaliin tilattaisiin seinämaalauksia. Professori N. A. Gyldén oli tehnyt vastaavan ehdotuksen jo vuonna 1863 ja ehdottanut tehtävän antamista taiteilija R. W. Ekmanille. Vuonna 1890 seinämaalauksista julistettiin kilpailu. Siihen ottivat osaa muun muassa Eero Järnefelt, Akseli Gallén ja Albert Edelfelt. Edelfeltin maalaus hyväksyttiin päätyöksi. Kaikkien maalausten oli tarkoitus esittää yliopiston historian merkittäviä tapahtumia. Edelfeltin maalaus Turun akatemian vihkiäiset valmistui vasta vuosina 1904–1905. Edelfeltin kuoltua ja Gallénin luovuttua Järnefelt maalasi sivuseinille kaksi muuta seinämaalausta, joista Aurora-seura valmistui vuonna 1916 ja Flora-juhla Kumpulan kentällä vuonna 1920. Hankkeen toteutuminen kokonaisuudessaan kesti melkein 30 vuotta. Kaikki juhlasalin maalaukset tuhoutuivat helmikuun 1944 suurpommituksissa. Edelfeltin maalaus oli seinäfresko, mutta Järnefeltin maalaukset oli tehty kankaalle ja ainoastaan kiinnitetty seiniin, joten ne olisi voitu pelastaa tuholta siirtämällä ne ennalta turvallisempaan paikkaan.

Toisen maailmansodan tuhot ja restaurointi

Pommituksen jälkiä helmikuussa 1944.

Yliopiston päärakennus vaurioitui pahasti jatkosodan aikana helmikuun 1944 suurpommituksissa, kun siihen osui useita ilmapommeja. Rakennuksen vanhan puolen katto romahti ja tulipalo tuhosi suurimman osan sen alkuperäisestä sisustuksesta sekä yliopiston arkistosta. Erityisen pahasti kärsi vanha juhlasali. Edelfeltin ja Järnefeltin seinämaalaukset tuhoutuivat kokonaan ja samalla vahingoittui myös Wäinö Aaltosen suuri marmorireliefi Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, joka oli tilattu yliopiston 300-vuotisjuhliin vain neljä vuotta aiemmin. Juhlasalin vanhin taideteos, Ivan Martosin jo Turkuun toteuttama Aleksanteri I:n rintakuva säilyi, sillä se oli siirretty juhlasalista konsistorin saliin vuonna 1932. Myös Turun akatemiasta perityt juhlasalin mahonkiovet ja kateederi sekä Venäjän keisarien muotokuvat saatiin pelastettua tulipalon alta.^lähde?

Päärakennus entistettiin 1944–1948 J. S. Sirénin johdolla. Vestibyyli kunnostettiin takaisin Engelin aikaiseen asuun, mutta muihin tiloihin tehtiin muutoksia. Juhlasalia pidennettiin kymmenellä metrillä, niin että alun perin täysin puolipyöreästä salista tuli pitkänomaisempi ja lähes puolet suurempi. Johannes Gebhard maalasi vuonna 1961 valokuvien perusteella kopion Albert Edelfeltin seinämaalauksesta Juhlakulkue Turun akatemian vihkiäisissä salin pääovien yläpuolelle. Järnefeltin maalauksia ei tehty uudelleen. Wäinö Aaltonen teki marmorireliefistään uuden version vuonna 1959, mutta se sijoitettiin salissa hieman eri kohtaan. Alkuperäinen, pahasti vaurioitunut veistos on nykyään sijoitettu juhlasalin etelälämpiöön. Salissa on myös toinen Aaltosen reliefi, 1962 toteutettu Nuoriso antaa uhrinsa vapaudelle. Engelin suunnittelema konsistorisali, joka kuului rakennuksen tärkeimpiin tiloihin, oli tuhoutunut täysin, ja sen tilalle rakennettiin muita tiloja.^lähde?

Yliopiston keskushallinto sijaitsi 1970-luvulle asti päärakennuksessa. Opiskelijamäärien kasvaminen oli kuitenkin paisuttanut hallintoa niin paljon, että 1970-luvulla päärakennus alkoi olla vaarassa muuttua pelkäksi toimistotaloksi. Tämä olisi vaarantanut rakennuksen käytön akateemisiin seremonioihin ja opetukseen. Ratkaisuksi viereiseen kortteliin Fabianinkadun ja Yliopistonkadun kulmaan rakennettiin 1975–1977 erillinen hallintorakennus. Päärakennuksessa sijaitsevat edelleenkin kanslerinvirasto ja konsistorin kokoustilat.^lähde?

Arkkitehtuuri ja symboliikka

Näkymä vestibyyliin. Taustalla Belvederen Apollo -patsaan jäljennös, joka kuuluu yliopiston taidekokoelmiin.

Senaatintalo (nyk. Valtioneuvoston linna) Senaatintorin itäreunalla oli valmistunut jo 1820, ja Engel käytti sitä lähtökohtana suunnitellessaan yliopistorakennusta. Senaatin ja yliopiston julkisivut ovat pääpiirteissään samanlaiset, mikä tekee Senaatintorista symmetrisen. Molemmat rakennukset ovat kolmikerroksisia, ja niiden julkisivua hallitsevat pylväiden koristama keskirisaliitti päätykolmioineen sekä pilastereilla koristetut sivurisaliitit. Rakennusten yksityiskohdissa on kuitenkin oleellisia eroja. Senaatin julkisivu on rikkaammin koristeltu ja sen pylväät ovat korinttilaisia, kun taas yliopisto on pelkistetympi ja sen pylväät joonialaisia. Tuon ajan arkkitehtuurissa antiikista periytyvillä pylväsjärjestelmillä oli tärkeä symbolinen merkitys: roomalaistyyliset korinttilaiset pylväät kuvastivat valtiovaltaa ja hallitsijoiden mahtia, kreikkalaistyyliset joonialaiset pylväät taas sivistystä ja taiteita. Korostaakseen yliopiston kreikkalaisuutta Engel suunnitteli sen katolle Apollonin patsaan, mutta sitä ei ole toteutettu.

Yliopistorakennuksen huomattavimmat tilat ovat pääaula eli vestibyyli sekä juhlasali. Julkisivun kreikkalainen symboliikka jatkuu kolmen kerroksen korkuisessa vestibyylissä, jonka tyyli jäljittelee antiikin sisäpihaa. Kerroksia kannattelevat doorilaiset pylväät ja tilaa kiertää C. E. Sjöstrandin tekemä kreikkalaistyylinen Väinämöisen soitto -niminen korkokuvien sarja. Sen sijaan puolipyöreä juhlasali, joka oli heti vestibyylin takana, oli tyyliltään roomalainen ja sen pylväät korinttilaisia. Tämä johtuu siitä, että salin kunniapaikalle sijoitettiin jo Turun akatemian juhlasalissa ollut Ivan Martosin tekemä Aleksanteri I:n rintakuva, jossa keisari on esitetty roomalaisen imperaattorin asussa. Roomalaispukuisen keisarin sijoittaminen kreikkalaiseen saliin olisi ajan tyylitajun mukaan ollut tyylirike. Engel sijoitti pronssirintakuvan salin päätyyn korkealle jalustalle, paikkaan josta se näkyi ulos asti, kun juhlasalin ja vestibyylin ovet olivat auki. Juhlasaliin sijoitettiin myös Turun akatemian juhlasalista pelastettu kateederi sekä koristeelliset mahonkiovet, jotka ovat salissa nykyäänkin. Ne ovat Turun Akatemiatalon arkkitehdin C. G. Gjörwellin suunnittelemat.^lähde?

Peruskorjaus 2020-luvulla

Yliopistorakennusta on peruskorjattu 2020-luvun alussa. Hankkeen kokonaisarvo on noin 40 miljoonaa euroa. Peruskorjauksessa parannettiin muun muassa opetus- ja työtilojen huoneakustiikkaa. Syksyllä 2023 päärakennuksen uuden puolen katettu eteläinen sisäpiha nimettiin Agora-toriksi ja aikoinaan juhlasalissa sijainnut Aleksanteri I:n rintakuva sijoitettiin sinne.

Lähteet

• Pöykkö, Kalevi: ”Päärakennus: Unioninkatu 34”, Yliopiston Helsinki, s. 18. Toimittanut Eea Pekkala-Koskela. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-875-148-X.
• Nenonen, Kaija & Toppari, Kirsti: Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin vanhoja kortteleita. 8. p.. Sanoma, 1998. ISBN 951-9134-69-7.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helsingin yliopiston päärakennus Wikimedia Commonsissa