Linnaisten vihreä kamari
| Linnaisten vihreä kamari | |
|---|---|
 Elokuvan juliste. |
|
| Ohjaaja | Valentin Vaala |
| Käsikirjoittaja | Usko Hurmerinta |
| Perustuu | Zacharias Topeliuksen romaaniin Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) |
| Tuottaja | Matti Schreck |
| Säveltäjä | Felix Krohn |
| Kuvaaja | Eino Heino |
| Leikkaaja | Valentin Vaala |
| Lavastaja | Roy |
| Pääosat | Rauli Tuomi Regina Linnanheimo Kaija Rahola Paavo Jännes Ture Junttu |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Suomi-Filmi |
| Ensi-ilta | 4. helmikuuta 1945 |
| Kesto | 91 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Linnaisten vihreä kamari (ruots. Gröna kammarn på Linnais) on Valentin Vaalan ohjaama suomalainen kauhuromanttinen elokuva vuodelta 1945. Linnaisten vihreä kamari perustuu Zacharias Topeliuksen romaaniin Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859).
Elokuva edustaa tyylipuhdasta eskapismia kartanomiljöineen, romansseineen, väärine henkilöllisyyksineen ja vuosisataisine salaisuuksineen. Linnaisten naimattomat tyttäret taas ovat romanttisten pyrkimysten kohteina, joille asettaa omat esteensä 1800-luvun sääty-yhteiskunta ihmisten käyttäytymistä säätelevine rajoineen.
Linnaisten vihreä kamari oli vuoden 1945 katsotuin suomalainen ensi-iltaelokuva. Sille myönnettiin Jussi-palkinnot miespääosasta (Rauli Tuomi), kuvauksesta (Eino Heino) ja lavastuksesta (Roy). Elokuva on mustavalkoinen.
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva alkaa syystalvella 1830-luvun lopulla. Eversti Karl Littow kertoilee sukunsa tarinaa kahdelle tyttärelleen, tummahiuksiselle, viileälle Annalle ja vaalealle, hieman rasavillille Ringalle. Hän paljastaa myös vanhan ennustuksen vaarasta, joka vaanii Littoweja kahdennentoista sukupolven jälkeen. Linnaisiin alkaa saapua vieraita: kuurinmaalainen kreivi Spiegelberg ja naapurissa sijaitsevan Syrjäkosken kartanon hovineuvoksetar Winterloo sekä hänen poikansa kapteeni Eusebius Winterloo. Meri on juuri jäätynyt ja Littowit vieraineen lähtevät luistelemaan. Nousee myrsky, tuiskuava lumi peittää näkyvyyden. Seurue alkaa huolestua, kun Ringa ja Eusebius katoavat jäälle. Kaikkien helpotukseksi myrskystä ilmestyy arkkitehti Kaarle Lithau mukanaan Ringa. Eversti Littow on kutsunut Kaarlen uudistamaan vanhaa ja epäkäytännöllistä Linnaisten kartanoa. Tullessaan hän tuo myös uudenaikaisen maailmankatsomuksensa, mikä ärsyttää Linnaisten patruunaa.
Illalla Linnaisiin löytää tiensä myös Eusebius, joka on käväissyt kotonaan ja juopotellut vallesmannin kanssa. Hovineuvoksetar Winterloo haluaisi naittaa Eusebiuksen Littowin sukuun, ja humalapäissään kapteeni kosii Ringaa, turhaan. Yön saapuessa hovimestari Holming opastaa Kaarlen yöpymään Linnaisten siipirakennukseen, jossa asustaa eversti Littowin 90-vuotias Justiina-täti. Kaarle on viettävä yönsä vihreässä kamarissa, johon liittyviä kummitusjuttuja Holming kertoo hänelle kynttilän valossa. Kaarle pitää moisia tarinoita huuhaana. Holmingin kertomuksen mukaan asessori Jaakko von Littow, Linnaisten nykyisen isännän eli eversti Littowin isoisä, rakennutti aikoinaan siiven vihreine kamareineen vankilaksi vaimolleen. Kaarle Lithaun isoisä oli ollut samaan aikaan kotiopettajana Syrjäkoskella ja hänellä oli romanssi von Littowin vaimon kanssa. Rakastavaisilla oli yhteinen poika. Asessorin ja hänen vaimonsa elämä päättyi traagisesti.
Kaarle menee yöpuulle, mutta jättää kynttilän palamaan. Kamarissa tapahtuu yliluonnollisilta vaikuttavia asioita, joiden myötä Littowin suvun salaisuudet alkavat paljastua arkkitehdille. Tammikaapista putoaa laatikko, josta löytyy dokumentti, jossa asessori von Littow myöntää olleensa itse asiassa Lithau. Kaarle taasen käsittää olevansa oikeastaan Littow.
Spiegelberg kosii Annaa, mutta saa rukkaset. Mies häipyy Linnaisista, mutta palaa mukanaan vanha asiakirja, joka osoittaa Karl Littowin olevan hänelle huomattavan summan velkaa. Karl sanoo velan olevan hoidetun, mutta kuitti on kadonnut. Kaarle kertoo kuitin olevan tallessa vihreän kamarin tammikaapissa, joka murretaan auki. Kuitti löydetään ja Spiegelberg paljastuu huijarikreiviksi. Hän pakenee Linnaisista vallesmanni kannoillaan.
Joulua vietetään Syrjäkoskella. Paikalla ovat Winterloiden lisäksi Littowin herrasväki ja luutnantti Weder sisarineen. Pieni puukartano syttyy tuleen ja palaa maan tasalle. Jouluvieraat siirtyvät Linnaisiin. Selvittääkseen Littowin ja Lithaun sukujen välistä suhdetta, Karl Littow päättää viettää jouluyön vihreässä kamarissa. Kaarle puolestaan nukkuu patruunan makuuhuoneessa. Ringa ei tiedä huoneiden vaihdosta ja hän hiipii yöllä patruunan huoneeseen ja luulee kertovansa isälleen Annan ja Kaarlen suhteesta. Kaarle kuulee Ringan tunnustuksen, mutta ei paljasta itseään. Kaarle on nimittäin rakastunut Ringaan, mutta Karl Littow ei hyväksy epäsäätyistä avioliittoa. Tyttäret itse eivät tosin ole kunnolla selvillä, kumpaan heistä Lithau on rakastunut. Kapteeni Winterloon sydän alkaa sitä vastoin kallistua Adelaiden suuntaan, hänen äitinsä kauhistukseksi. Hovineuvoksetar painottaa aatelissäädyn velvoitteita, joista kapteeni taas ei perusta lainkaan. Vihreässä kamarissa naisenhahmoinen kummitus ilmestyy Karl Littowille ja painostaa tätä oikaisemaan esi-isänsä tekemän huijauksen. Sama nainen näyttäytyy myös Kaarlelle ja kehottaa tätä pysymään Linnaisissa.
Aamulla Kaarle polttaa asessorin tulenaran tunnustuksen. Karl yrittää estää dokumentin tuhoutumisen. Hän haluaisi lukea sen, mutta Kaarle varoittaa häntä. Paperi poltetaan ja herrat Lithau ja Littow myöntävät olevansa lopultakin samaa sukujuurta. Karl lupaa tyttärensä Kaarlelle, mutta Ringan ja Annan ällistykseksi käy ilmi, että Kaarlen lemmenkohteena onkin ollut Ringa. Vihreästä kamarista paljastuu salakäytävä Justiina-tädin tiloihin. Täti lausuu huojentuneena: ”Kirous on poistunut suvustamme...”
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Rauli Tuomi | … | arkkitehti Kaarle Lithau |
| Regina Linnanheimo | … | Anna Littow |
| Kaija Rahola | … | Ringa Littow |
| Paavo Jännes | … | eversti Karl Sigismund Littow / asessori Jaakko von Littow |
| Ture Junttu | … | ”kreivi” Spiegelberg |
| Reino Valkama | … | kapteeni Eusebius Winterloo |
| Eine Laine | … | hovineuvoksetar Winterloo |
| Arvi Tuomi | … | Linnaisten hovimestari Holming |
| Mailis Vaaja | … | kotiopettajatar Adelaide Triste-Ruban |
| Henny Waljus | … | Justiina-täti |
| Elli Ylimaa | … | Renata Weder |
| Arvo Lehesmaa | … | luutnantti Weder |
| Erkki Kalakari | … | Rosengren, Syrjäkosken renki |
| Sven Relander | … | vallesmanni |
Tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Linnaisten vihreä kamari perustuu Zacharias Topeliuksen romaaniin Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859). Kirjalle nimensä antanut Linnaisten kartano sijaitsee Mäntsälässä. Suomi-Filmi oli suunnitellut aiheesta elokuvaa jo vuonna 1940 ohjaajana Orvo Saarikivi. Toiseen naispääosaan kaavailtiin Helena Karaa. Saarikivi siirtyi kuitenkin pian kilpailevaan yhtiöön. Jorma Nortimo jatkoi hanketta. Hän kaavaili naispääosiin Kaija Raholaa Annaksi ja Hilkka Helinää Ringaksi. Syystalvella 1943 hanke alkoi edetä, ohjaajaksi tuli lopulta Valentin Vaala. Kaija Raholasta tuli Ringa. Annaksi valittiin Regina Linnanheimo.[1]
Linnaisten vihreän kamarin kuvaukset alkoivat syystalvella 1943 ja päättyivät loppuvuonna 1944. Ulkokuvat otettiin Siuntiossa sijaitsevassa Suitian kartanossa. Sisäkuvaukset tehtiin Helsingissä Munkkisaaren studioilla.[2]
Televisiossa Linnaisten vihreä kamari esitettiin ensi kerran vuonna 1961.
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Linnaisten vihreä kamari oli vuoden 1945 katsotuin suomalainen ensi-iltaelokuva. Sille myönnettiin Jussi-palkinnot miespääosasta (Rauli Tuomi), kuvauksesta (Eino Heino) ja lavastuksesta (Tapio Vilpponen).
Arvostelijoilta elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Aamulehden mukaan elokuvan suurin ansio oli ”topeliaanisen romantiikan elävöittäminen” ja ”aidon historiallis-romanttisen tunnelman aikaansaaminen”. Ilta-Sanomat kirjoitti: ”Kirjailijaa kohtaan tunteman pieteetin ei tarvitsisi nähdäksemme estää sitä, että aiheen perusviivoja saatettaisiin jossakin määrin modernisoida...” Näyttelijöiden suorituksia aikalaiskriitikot pitivät tasokkaina. Myös kuvausta ja lavastusta kehuttiin.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Suomen kansallisfilmografia 3. ISBN 951-37-1019-X
- Valentin Vaala, s. 178–193. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-562-9