Suitian kartano

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suitian kartano
Suitian kartanon päärakennus tulopihan puolelta.
Suitian kartanon päärakennus tulopihan puolelta.
Sijainti Siuntio
Koordinaatit 60°11′19″N, 24°11′42″E
Julkisivumateriaali rapattu
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Suitian kartano (joskus myös Syrjä[1], ruots. Svidja[2]) on Länsi-Uudellamaalla Siuntiossa sijaitseva rälssitila,[3] jonka historia ulottuu keskiajalle saakka. Nykyisen päärakennuksen ensimmäiset vaiheet ovat 1540-luvulta, nykyinen ulkoasu on 1900-luvun alkupuolelta.

Vuoteen 2020 kartanon maat ovat käsittäneet 726 hehtaaria, ja niiden alueella on yli 60 rakennusta. Päärakennuksessa on kerrosalaa 1 300 neliömetriä.[4]

Kartano sijaitsee Suitian kylässä Siuntion kirkonkylän pohjoispuolella[5]. Kirkonkylän ja Lohjan keskustaajaman välinen seututie 116 kulkee kartanon itäpuolelta. Kartanon eteläpuolella virtaa Kirkkojoki, jonka varrella sijaitsee Siuntion kirkko.[6]

Suitian kartano ja Siuntion kirkko muodostavat yhdessä yhden Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.[7]

Kartanon historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilan historia ulottuu ainakin 1400-luvulle. Se mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1420 olevassa rajankäyntiasiakirjassa, jossa tilan omistajaksi mainitaan Hämeen linnan vouti ja Raaseporin tuomiokunnan tuomari Björn Ragvaldson.[7] Tilan oli mahdollisesti muodostanut hänen isänsä Ragvald Ragvaldsson yhdistämällä useita pientiloja ja saamalla mailleen rälssioikeuden. Tilan alkuperäinen nimi lienee ollut Syrjä.[3] Björn Ragvaldssonin tytär Elin meni naimisiin valtaneuvos Joakim Flemingin kanssa, joten tila siirtyi vuonna 1494 Flemingin suvulle.[3][7]

Flemingien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flemingien aikana kartano sai nimen Svidja, joka vääntyi suomeksi muotoon Suitia, mahdollisesti viittauksena suvun Paraisilla omistamaan Qvidjan eli Kuitian kartanoon. Flemingit laajensivat Suitian maita ja kartanolla oli jopa oma satama meren rannalla Pikkalanjoen suulla.[3] Valtaneuvos Erik Fleming perusti 1530-luvulla Suitian maille Suomen ensimmäisen rautaruukin. Suitian ruukki (tunnettu myös Nybyn ruukkina) toimi Siuntionjoen varrella Kvarnbyn koskessa 1550-luvulle saakka.[2] Suomen vaikutusvaltaisena käskynhaltijana toiminut Klaus Fleming asui lähes koko ikänsä Suitiassa. Flemingit omistivat kartanon vuoteen 1599 ja uudelleen 1661–1679.[3]

Kartano oli suvun naislinjaisilla perillisillä vuoteen 1730, minkä jälkeen se myytiin marsalkka Carl Henrik Wrangelille. Vuosina 1754–1813 kartanon omisti Reuterholmin vapaaherrallinen suku.[3]

1800–1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1822 tila siirtyi panttioikeuksin kornetti Claes Robert Favorinille, joka myi tilan edelleen vuonna 1838. Vuosina 1838–1874 omistajana oli luutnantti Carl Ludvig von Zansen, joka jätti tilan perinnöksi tyttärelleen Henriette von Zansenille. Tämä oli naimisissa kenraalimajuri Wilhelm von Kraemerin kanssa, joka myi tilan 1898 August Wrede af Elimälle.[3] Kartanon alueella käytiin taisteluja Suomen sisällissodan alkuvaiheessa, kun paikallinen suojeluskunta linnoittautui päärakennukseen jouduttuaan punakaartilaisten piirittämiksi.[2] August Wrede af Elimän jouduttua 1933 konkurssiin tilan lunasti valtio.[3]

Suomen valtion lunastettua tilan etuosto-oikeudella vuonna 1933 sosiaaliministeriö luovutti sen Vapaussodan Invaliidien Liiton käyttöön työhuoltolaksi. Vuonna 1944 tila siirtyi Sotainvalidien Veljesliitolle. Kartano oli vuosina 1975–2007 Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan käytössä tutkimus- ja koetilana.[7][3] Vuodesta 2007 Suitiasta huolehtivat yhteisvoimin yliopisto, Työtehoseura ja läheinen Gårdskullan kartano.[2]

Vuonna 2015 liikemies Antti Herlin sekä Gårdskullan omistavat veljekset Gustav ja Henrik Rehnberg ostivat Suitian kartanon Senaatti-kiinteistöiltä 11,7 miljoonan euron hinnalla. Eduskunta hyväksyi kaupan.[4] Herlin myi kuitenkin pian omistusosuutensa pois. Pihvikarjan kasvattajina tunnetut Rehnbergit muuttivat kartanon osakeyhtiöksi, vuokrasivat sitä hää- ja kokoustilaksi sekä pitivät siellä kahvilaa.[8] Kesällä 2020 kartanon päärakennus ja kahdeksan hehtaaria maata sen ympäriltä on asetettu myyntiin 4,8 miljoonan euron hintaan.[9]

Päärakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon harmaakivisen päärakennuksen rakennutti valtaneuvos Erik Fleming 1540-luvulla. Rakennustöitä johti vuodesta 1541 tallinnalainen kivenhakkaaja Tomas Tomasson, joka toteutti muun muassa kalkkikiviset ikkunankehykset, avotakan ja vesialtaan. Rakennuksessa on kaksi kerrosta korkean kellarikerroksen päällä.[7] Kiviseinät tehtiin yli metrin paksuisiksi puolustustarkoituksia varten. Rakennuksessa oli myös neljä tuohon aikaan hyvin harvinaista lasi-ikkunaa.[3] Kartanon omistanut Esbjörn Reuterholm rakennutti toisen kerroksen uudelleen 1760-luvun alussa. Sen suunnitteli muurarimestari Samuel Berner.[7][3]

Ritarisali vastakkaisesta suunnasta.
Ritarisali ovelta. 1906 valmistuneen remontin yhteydessä alakerran taloustiloihin syntyi ritarisali, jonka suunnitelmat ovat taiteilija Axel Haartmanin käsialaa.

Rakennuksen nykyinen ulkoasu on peräisin 1800- ja 1900-luvun vaihteesta ja valmistui 1906. Kartanon tuolloin omistanut August Wrede teetti muutoksen myöhäiskeskiaikaiseen ja goottilaisvaikutteiseen tyyliin, jota ilmentävät sakaraharjat, suippokaariset ikkuna- ja oviaukot sekä torni. Wrede suunnitteli ilmeisesti itse muutokset, joiden oli tarkoitus viitata Flemingien aikaan. Lopputulos vastaa Wreden ja hänen ystävänsä taiteilija Axel Haartmanin mielikuvaa keskiaikaisesta kivilinnasta, ei niinkään rakennuksen alkuperäistä ulkonäköä.[7][3]

Pohjakerroksen tuvat muutettiin ritarisaliksi ja asehuoneeksi[7]. Haartman maalasi ritarisalin päätyseinälle Kirkholman taistelua esittävän seinämaalauksen ja puuseppä Carl Edward Österblom veisti seinien puupaneeleihin kartanon entisten omistajasukujen aatelisvaakunoita esittävät korkokuvat.[8] Wreden aikana rakennettiin myös 1906 valmistunut keittiösiipi.[3]

Päärakennus oli vuosina 1987–1995 Museoviraston hallussa ja tyhjillään.[3] Helsingin yliopisto kunnosti päärakennuksen Museoviraston suunnitelmien mukaisesti vuosina 1997–1999.[7]

Suitia elokuvien kuvauspaikkana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon tiloissa ja alueella on kuvattu elokuvia Tottisalmen perillinen (1940), Linnaisten vihreä kamari (1945), Rosvo-Roope (1949), Noita palaa elämään (1952), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ja Kummeli Kultakuume (1997).[10][11] Elokuvassa Tähdet kertovat, komisario Palmu majuri Vadenblickin kartanoa esittävät ulkokuvat on kuvattu Suitian pihalla ja ympäristössä, sisätilat studioon rakennetussa tilassa.[10]

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Facta 2001, WSOY 1985, 15. osa, palsta 373
  2. a b c d Svidja (ruotsiksi) Uppslagsverket Finland. Viitattu 6.2.2016.
  3. a b c d e f g h i j k l m n Suitian historia Helsingin yliopisto. Viitattu 6.2.2016.
  4. a b Keränen, Tuomas: Historiallinen linna Herlinille ja pihviyrittäjille – Suitia vaihtaa omistajaa 12 miljoonalla eurolla 25.5.2015. Yleisradio. Viitattu 6.2.2016.
  5. Peruskartta 1:20 000. 2032 06 Sjundeå. Helsinki: Maanmittaushallitus, 1961. Kartan verkkoversio Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat -palvelussa (JPG) (viitattu 21.7.2020)
  6. Karttapaikka (Sijaintimerkki tienumeron kohdalla. Kartanon eteläpuolisen joen nimi näkyy siirtämällä karttaa lännemmäksi.) Maanmittauslaitos. Viitattu 21.7.2020.
  7. a b c d e f g h i Suitian kartano ja Siuntion kirkko Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Viitattu 6.2.2016.
  8. a b Veikko Eromäki & Olli-Pekka Kursi: Oletko aina haaveillut omasta linnasta? Upea keskiaikainen kartanolinna on majoittanut aatelissukuja, ja nyt sille etsitään uutta omistajaa Yle 14.7.2020. Viitattu 18.7.2020.
  9. Suomessa kaupataan nyt arvolinnaa – hintapyyntö historiallisesta kartanosta 4,8 miljoonaa euroa iltalehti.fi. Viitattu 16.7.2020.
  10. a b Minna Santakari: ”Todellista kaupunkia ja kuviteltuja sisätiloja Komisario Palmu -elokuvissa”, s. 192–193 teoksessa Elokuvat kertovat, Matti Kassila (toim. Kalevi Koukkunen, Kimmo Laine & Juha Seitajärvi). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2013.
  11. Topi Nykänen: Keskiaikainen linna myyntiin huomenna – Valtio odottaa miljoonapottia Keskisuomalainen 6.10.2014. Viitattu 27.7.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]