Eine Laine

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eine Laine
Einelaine.jpg
Henkilötiedot
Koko nimi Eine Lahja Laine
Syntynyt 13. joulukuuta 1892
Helsinki
Kuollut 5. heinäkuuta 1970 (77 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä, teatteriohjaaja, laulunsanoittaja
Puoliso Einari Rinne, Yrjö Tuominen
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Eine Lahja Laine (13. joulukuuta 1892 Helsinki5. heinäkuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, teatteriohjaaja ja sanoittaja. Laineen pitkä ura sijoittui teatteritaiteen ja populaarin viihteen alueille. Hän työskenteli näyttelijänä Oulun, Viipurin ja Tampereen teattereissa vuosina 1916–1922 ja näyttelijä-ohjaajana Helsingin Kansanteatterissa vuodesta 1922 vuoteen 1955. Hän tulkitsi päärooleja useissa opereteissa. Elokuvarooleja hänelle kertyi vuosina 1925–1959 useita kymmeniä. Monelle on jäänyt mieleen Sofia-mummon eli ruustinna Suomisen rooli Suomisen perheestä kertovissa elokuvissa. Laine sanoitti myös useita lauluja, joista on sittemmin tullut ikivihreitä iskelmiä.

Laineen menestyksekästä uraa varjostivat silmäsairaus ja kimurantti yksityiselämä. Toisen maailmansodan aikana hän esitti radiossa Serpin luomaa naishahmoa Elviira Suulasvuota. Sotien jälkeen hän toimi ohjaajana muun muassa SOK:n näyttämöllä. 1960-luvulla Laine oli mukana televisiosarjassa Me Tammelat. Hänet palkittiin vuonna 1947 Pro Finlandia -mitalilla.

Eine Laine oli naimisissa kaksi kertaa. Hänellä oli kaksi tytärtä, Eila Rinne ja Terttu Tuominen. Vuonna 1967 Laine julkaisi muistelmateoksensa Pitkä päivä paistetta ja pilviä.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eine Laine syntyi kotonaan ”kosteaan ja vuotavaan huoneen ja keittiön asuntoon” Kasarmikatu 4:ssä Helsingissä talousvaikeuksissa elävän perheen kolmanneksi lapseksi. Hänen sisaruksensa olivat Laina ja Yrjö Laine. Hänen äitinsä, liikkeenharjoittaja Maria Sofia Paaso oli kotoisin Iistä. Hän tuli alun perin Helsinkiin piiaksi, ja avioiduttuaan hankki tuloja perheelle ompelijana. Hän kuului raittiusyhdistykseen sekä työväenyhdistykseen, ja loistavana puhujana eteni naisosaston puheenjohtajaksi ja vuosien 1907–08 kansanedustajaksi. Isä Filip Laine oli muurari ja lähtöjään Hartolasta. Perhe joutui vaihtamaan usein asuntoa maksamattomien vuokrien takia.

Vanhempien avioliitto päättyi eroon Einen ollessa 13-vuotias. Hän jäi asumaan äitinsä luo, vaikka välit isään olivat läheisemmät. Maria Laine vastusti kiivaasti Venäjän imperialismia Suomessa ja joutui sen takia poistumaan maasta vuonna 1913. Filip Laineen työ muurarina rakennuksilla oli kausiluontoista ja hänen alkoholisminsa varjosti perheen elämää. Filip Laine oli musikaalisesti lahjakas, kun taas Maria Laine oli teatterin ystävä. Eine Laine koki myöhemmin elämässään vastenmielisyyttä sekä politiikkaa että alkoholia kohtaan. Vuoden vanhana Eine sairasti tuhkarokon ja sen jälkitautina vaikean silmätulehduksen. Myöhemmällä iällä hän oli vaarassa menettää näkönsä, mutta toinen silmä onnistuttiin pelastamaan.

Eine Laine oli nuorena kiinnostunut säveltaiteesta. Lapsena hän kävi ystävineen salaa kuuntelemassa kuuluisan Aino Acktén laulua. 15-vuotiaana hän esitti ystävänsä kanssa duettoja raittiusyhdistys Koitossa, ja he saivat myös näytellä ujon ja reippaan tytön roolit näytelmässä Ensilempi. He kävivät katsomassa myös Kansallisteatterin esityksiä. Laine kävi viisi luokkaa Helsingin Suomalaista tyttökoulua.[1] Hän jätti koulun kesken perheen taloudellisen tilanteen vuoksi, mikä oli tyttäriensä kouluttamista tärkeänä pitäneelle äidille pettymys.

Teatteri oli aluksi pelkkä harrastus, ja toimistotöiden ohessa Laine näytteli Koiton Näyttämöllä. Kansan Näyttämöllä hän säesti laulunäytelmiä, joissa esiintyi hänen isosiskonsa Laina Laine. Siskokset esiintyivät lukuisissa tilaisuuksissa; Eine säesti ja Laina lauloi. Eine Laine muutti vuonna 1913 Kotkaan, josta hän sai töitä konttoristina. Hän näytteli myös paikallisessa näytelmäseurassa, jota hänen veljensä Yrjö johti. Yrjö Laine oli saanut Kotkasta työtä kansakoulunopettajana, ja sisarukset asuivat yhdessä Tiutisen saarella. Kotkassa Eine Laine alkoi vähitellen orientoitua näyttelijän ammattiin, vaikka pitikin toimistotyötä taloudellisesti turvallisempana vaihtoehtona.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattilaisuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laine sai ensimmäisen ammattinäyttelijän paikkansa Oulun Työväen Teatterista, jossa hän aloitti 1. tammikuuta 1916. Hänen kuukausipalkkansa oli aluksi 125 markkaa. Uran alku oli hankala. Maria Laine kehotti tytärtään pysymään konttorityössä, mutta palattuaan maanpaosta Ruotsista Oulun kautta hän näki tyttärensä esiintyvän ja totesi: ”No, kyllä sinä oikealla alalla nyt olet”. Oulusta Laine siirtyi suurempiin kuvioihin Viipuriin, jossa hän näytteli muun muassa Elinan surman nimiosan. Viipurissa hän opiskeli myös roolianalyysiä ja laulua. Sisällissodan aikana vuonna 1918 Laine oli kahden tulen välissä – oma perhe oli punaisella puolella, suurin osa näyttelijätovereista valkoisella vastapuolella. Hän oli huolissaan äitinsä ja Yrjö-veljensä asioista. Maria Laine päätyi Hämeenlinnaan vankilaan. Myös Filip Laine pidätettiin, mutta hänet vapautettiin pian. Kuulusteluissa häntä tosin oli ruoskittu. Yrjö Laine katosi Venäjälle, mutta palasi Suomeen muutaman vuoden päästä vaimoineen ja tyttärineen vapaana kansalaisena.

Viipurissa Eine Laine teki läpimurtonsa teatterissa Oscar Straussin näytelmässä Valssiunelmia. Hän kehitti ammattitaitoaan ottamalla lisää roolianalyysi-, laulu-, puhetekniikka- ja plastiikkatunteja. Lokakuussa 1919 hän tajusi olevansa raskaana. Operettidiivalle oli tärkeää säilyttää illuusio ”tavoiteltavasta päiväperhosesta”, lapsi ja avioliitto eivät sopineet kuvaan. Hän meni kuitenkin naimisiin lapsen isän Einar Rinteen kanssa ja esikoistytär Eila syntyi 18. kesäkuuta 1920. Viipurista Laine siirtyi Tampereen Teatteriin, ilman aviomiestään joka oli jo ennen tyttären syntymää siirtynyt Helsinkiin. Tampereella Laine näytteli useita päärooleja – hän oli paitsi operettiprimadonna, myös koomisten tyyppiroolien tulkitsija. Hän näytteli mm. Pygmalionissa Elizan osan. Laine alkoi seurustella kollegansa Yrjö Tuomisen kanssa ja palasi Helsinkiin samaan aikaan kun odotti jo lasta Tuomiselle. Avioliitto Rinteen kanssa oli muodollisesti voimassa, mutta Laineen ja Tuomisen suhdetta ei paheksunut edes näyttelijä Jalmari Rinne, Einarin veli. Laine ja Yrjö Tuominen avioituivat vuonna 1921, ja heille syntyi tytär Terttu.[1]

Paluu Helsinkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laine (oikealla) ja Elsa Rantalainen nauhoittamassa radiokuunnelmaa 1930-luvulla.

Eine Laine teki pääosan urastaan Kansan Näyttämöllä ja Helsingin Kansanteatterissa, joissa hän työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana yli kolme vuosikymmentä. Kansan Näyttämöllä hän näytteli niin komedioissa, draamoissa kuin opereteissakin. Klassisiin näyttämötehtäviin kuuluivat muun muassa Lehárin Iloinen leski, Minna Canthin Anna Liisa, Kevään kultainen aika, G. B. Shaw'n Pyhä Johanna, G. W. Wheatleyn Kuka meistä on varas? ja Floridan ruusut.[2] Kaikkiaan hänen operettikautensa kesti 20 vuotta, 1915–1935. Hän ystävystyi legendaarisen Mia Backmanin kanssa, joka oli Kansan Näyttämön johtaja vuosina 1922–1934.

Sven Hildénistä ja Laineesta kehittyi 1920-luvun kuluessa vertaansa vailla oleva näyttelijäpari; he esiintyivät yhdessä muun muassa kymmenissä opereteissa, joihin he harjoittelivat tansseja myös vapaa-ajalla. Operettien sekä salonkinäytelmien roolipuvut veivät Laineen perikatoon. Tuohon aikaan näyttelijän piti itse kustantaa esiintymispuvut ja niihin hupeni miltei hänen koko palkkansa. Laine osallistuikin kesällä näyttämökiertueille saadakseen talouttaan paikattua. Kansan Näyttämöllä Laine sai työskennellä vuodesta 1928 lähtien Einar Rinteen kanssa. Työasioissa entinen aviopari tuli hyvin toimeen. Rinne ystävystyi myös Laineen uuden aviopuolison Yrjö Tuomisen kanssa.

Kansan Näyttämö ja Koiton Näyttämö yhdistettiin Helsingin Kansanteatteriksi vuonna 1933. Samana vuonna Laine ja Tuominen ottivat asumuseron. Einar Rinne menehtyi angiinamyrkytykseen saman vuoden keväällä. Laine alkoi vähitellen siirtyä ohjaajan tehtäviin. Hän ohjasi operetteja sekä klassikkonäytelmiä, kuten Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta. Hän sai myös näyttelijäntöitä, kuten kuningatar Elisabetin roolin Friedrich Schillerin näytelmässä Maria Stuart sekä pääosan Noël Cowardin näytelmässä Markiisitar. Lisäansioiden saamiseksi Laine alkoi tehdä käännöstöitä. Vapaa-aikoinaan – eli öisin – hän suomensi ruotsalaisia ja saksalaisia näytelmiä.

Laine teki useita opintomatkoja kotimaansa ulkopuolelle: vuonna 1923 Saksaan ja vuonna 1925 Saksaan, Ranskaan ja Italiaan. Vuonna 1937 hän teki opintomatkan Neuvostoliittoon ja seuraavana vuonna Ranskaan.[1]

Näyttämötehtäviä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1937 Laine ohjasi Kansanteatterille Georg Malmsténin säveltämän revyyoperetin Lennokki, joka oli yleisömenestys. Nelituntista revyytä esitettiin noin sata kertaa täysille katsomoille. Lisäksi siitä tehtiin paikallisia versioita Tampereelle, Turkuun ja Viipuriin.[3] Laineen uran muita teatteriohjauksia olivat muun muassa Omatunto, Älkää surko, Huomenna on toisin, Vaimoni on pariisitar ja Rouva Suorasuu.[1] Hänen näyttelijäntöitään puhenäytelmissä olivat muun muassa Laura (kappaleessa Isä), Henriette (Rikoksia) ja Gina (Henrik Ibsenin Villisorsassa) sekä nimiosat Shaw'n Pyhä Johanna, Rakastava Katariina ja Sardoun Rouva Suorasuu (Madame Sans-Gêne).[1]

Elviira Suulasvuo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1939 Serp eli Seere Salminen loi Elviira Suulasvuon, pirteän naishahmon, jota Laine alkoi esittää radiossa ja myöhemmin kiertueilla sotarintamalla. Elviirasta tuli sota-aikana hyvin suosittu hahmo, ja se henkilöityi nimenomaan Laineeseen, ennen kuin Elviira-monologeja alkoi ilmestyä kirjana.

Jäähyväiset teatterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen vaikeat sairaudet piinasivat Lainetta. Silmäsairauteen löytyi paras apu Davosista Sveitsistä, mutta matkaa varten oli järjestettävä rahankeräys. Sveitsissä Laine vietti puolisen vuotta ja palasi Suomeen 15. syyskuuta 1946. Yrjö Tuominen kuoli yllättäen lokakuussa. Työelämässä Laine jatkoi näytelmien ohjaajana. SOK:n Näyttämölle hän ohjasi muun muassa näytelmät Puut kuolevat pystyyn, Markiisitar ja Jumalat hymyilevät. Laineen jäähyväisjuhla 4. huhtikuuta 1955 oli komea. Hänet kuljetettiin vanhoilla kieseillä kansalaisillallisille, Ylioppilasteatterin näyttelijät osoittivat ihailuaan juhlitulle primadonnalle.

Valkokankaalla ja televisiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laineen elokuvaosat käsittävät koko joukon erityyppisiä naisia seurapiirirouvista piikoihin. Valkokankaalla hän oli ennen kaikkea sivuosien tulkitsija. Hänen elokuvauransa alkoi vuonna 1925 näyttäytymisellä mykkäelokuvassa Suvinen satu. Ensimmäinen isompi rooli oli kymmenen vuotta myöhemmin Kielo Mares elokuvassa Kaikki rakastavat. Saman elokuvan erääseen melodiaan Laine teki sanoituksen. 1940-luvulla Laine oli Suomi-Filmin vakituinen elokuvanäyttelijä. Vuonna 1940 hänellä oli osa peräti viidessä ensi-iltaelokuvassa, mukaan luettuna keskeinen naissivuosa keittäjä Mimminä komediassa Kyökin puolella. Vuonna 1942 hän tulkitsi professorska Karin Timeliuksen roolin elokuvassa Neljä naista. Valentin Vaalan kauhuromanttisessa elokuvaklassikossa Linnaisten vihreä kamari hän näytteli hersyvän hovineuvoksetar Winterloon osan. Edellä mainitussa sekä myös Vaalan ohjaamassa komediassa Morsian yllättää vuonna 1941 Laineen vastanäyttelijänä oli Reino Valkama.

Suomisen perhe -kuunnelmissa Laine oli mukana alusta loppuun, vuodesta 1938 vuoteen 1958. Lähetykset olivat aluksi suoria, myöhemmin nauhoituksia. Laine näytteli Suomisen Sofia-mummoa myös neljässä Suomisen perhe -sarjan kuudesta filmatisoinnista. Hänen poikaansa tuomari Suomista näytteli aviopuoliso Yrjö Tuominen, joka oli Lainetta kahdeksan kuukautta vanhempi. Laineen viimeinen elokuvarooli oli vuonna 1959 niin ikään Suomisen isoäidin osa.

Laineen ura jatkui 1960-luvulla henkilöohjaajana televisiosarjassa Tuttavamme Tarkat. Sarjaa tehtiin pari vuotta, ja se jatkui pienin muutoksin nimellä Me Tammelat, jossa Laine näytteli Liisa Tammelan äitiä. Sarjaa esitettiin enimmäkseen suorana.

Sanoittajan ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laineen kynästä on lähtöisin usean ikivihreän iskelmän sanoitus. Hän sanoitti lauluja Musiikki-Fazerille nimimerkillä Ela. Laineen toinen salanimi sanoittajana oli A. Puhto. Laulut olivat usein Harry Bergströmin tai George de Godzinskyn säveltämiä.[4] Lisäksi hän sanoitti lukuisia käännösiskelmiä. Laulutekstit syntyivät iltaisin ja öisin kotona työpöydän ääressä, ja tyttäret saattoivatkin löytää aamulla väsyneenä nukahtaneen äitinsä täysissä pukeissa.[5] Laineen sanoittamia lauluja on levytetty satakunta kappaletta. Erityisen paljon niitä levytti Arvi Tikkala. Myös Olavi Virta, Metrotytöt ja Harmony Sisters levyttivät useita Laineen sanoittamia musiikkikappaleita, samoin näyttelijä Tauno Palo.[6]

Laine sanoitti elokuviin myös erinäisiä lauluja, joista ei ole tehty levytyksiä. Näitä ovat muun muassa ”Tyttöni pienoinen” ja ”Öitteni haave” elokuvasta Kyökin puolella, ”Bulu Bulu Bulu” elokuvasta Vaimoke sekä ”Miehet varokaa” elokuvasta Poikani pääkonsuli. Kaikkiaan hän sanoitti elokuviin parisenkymmentä kappaletta. Alla olevassa luettelossa on puolestaan mainittu eräitä Laineen sanoittamia sävelteoksia, joista on tehty useitakin levytyksiä vuosikymmenien aikana.

24 Eine Laineen sanoittamaa laulua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levyttäneet Tauno Palo ja Dallapé-orkesteri (1936)

  • Eron kyyneleet (sävellys Maurice Ribot)

Levyttäneet Eero Väre (1940), Erkki Junkkarinen (1976)

  • Ethän minua unhoita (sävellys Harry Bergström)

Levyttäneet Metrotytöt (1949 ja 1957), Reijo Taipale (1969)

  • Iloinen merimies (sävellys Lasse Dahlqvist)

Levyttäneet Arvi Tikkala (1938), Hyvän Tuulen Laulajat (1984)

  • Juhannusvalssi (sävellys Allan Dalander)

Levyttäneet Arvi Tikkala (1939), Ritva Oksanen (1974)

  • Kerro rakkaudesta (sävellys Jean Bernard D. Neuburger)

Levyttäneet Eero Väre (1940), Veikko Tuomi (1956)

  • Kun kuulen tuon (sävellys ja sovitus Harry Bergström; elokuvasta Mieheke)

Levyttäneet Tauno Palo ja Dallapé-orkesteri (1936)

Levyttänyt Arvi Tikkala (1939)

  • Missä yösi vietitkään (sävellys Robert Wilhelm von Essen)

Levyttäneet Arvi Tikkala (1939), M. A. Numminen (1970)

  • Muistojen sävel (sävellys Harry Bergström)

Levyttäneet Erkki Keihäs (1969), Pentti Lasanen (1969)

  • Napolilainen katulaulaja (sävellys Gerhard Winkler)

Levyttäneet muun muassa Arvi Tikkala (1939), Henry Theel (1950 ja 1978), Eija Kantola (1992)

  • Niin monta iltaa (sävellys George de Godzinsky)

Levyttäneet Arvi Tikkala (1937), Veikko Tuomi (1978)

  • No no (sävellys Harry Bergström; elokuvasta Rikas tyttö (1939))

Levyttänyt Olavi Virta (1939)

  • Oli - oli - oli (sävellys Harry Bergström)

Levyttänyt Olavi Virta (1939)

  • Pilven päällä taivaan alla (sävellys George de Godzinsky)

Levyttäneet muun muassa Harmony Sisters (1942), Matti Salminen (1983)

Levyttäneet muun muassa Arvi Tikkala (1937), Reino Helismaa & Matti Louhivuori (1961), Kauko Käyhkö (1961), Teuvo Valo (1990)

Levyttäneet muun muassa Olavi Virta (1942), Kivikasvot (1974), Mikko Järvinen (1980), Taneli Mäkelä (1990)

Levyttäneet Birgit Kronström & Tauno Palo (1942)

  • Sulle salaisuuden kertoa mä voisin (sävellys George de Godzinsky; elokuvasta Kyökin puolella (1940))

Levyttäneet muun muassa Harmony Sisters (1942), Eino Virtanen (1971), Eino Grön (1990), Marika Krook (1999)

  • Suven leikkeihin (sävellys Harry Bergström)

Levyttäneet Eugen Malmstén (1937), Aikamiehet (1974)

  • Tango Venezia (sävellys George de Godzinsky)

Levyttäneet Arvi Tikkala (1937), Harmony Sisters (1942)

  • Tosca (sävellys Michail Obytschaiko)

Levyttäneet muun muassa Eero Väre (1940), Erkki Junkkarinen (1951), Metrotytöt (1958), Reijo Taipale (1975), Mikko Järvinen (1975)

Levyttäneet Eugen Malmstén ja Columbia-orkesteri (1938)

  • Vaimoke (sävellys Harry Bergström; elokuvasta Vaimoke (1936))

Levyttäneet muun muassa Arvi Tikkala (1936), Ansa Ikonen (1974)

Teatterikiinnitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oulun Työväen Teatteri 1916–1917 (näyttelijä)
  • Viipurin Näyttämö 1917–1921 (näyttelijä)
  • Tampereen Teatteri 1921–1922 (näyttelijä)
  • Helsingin Kansanteatteri 1922–1955 (näyttelijä-ohjaaja)[1]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä – Muistelmia. Helsinki: Tammi, 1967.
  • Pennanen, Jukka & Mutkala, Kyösti: Punainen mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus, 2008. ISBN 978-952-468-142-1.
  • Teatterin maailma – maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Toim. Verneri Veistäjä. Helsinki: Tammi, 1950.
  • Valentin Vaala. Toim. Kimmo Laine, Matti Lukkarila, Juha Seitajärvi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-562-9.
  • Eine Laine Elonetissä

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Teatterin maailma, s. 187–188.
  2. Teatterimuseo
  3. Pennanen & Mutkala 2008, s. 29.
  4. Fono.fi - Äänitetietokanta www.fono.fi. Viitattu 30.8.2016.
  5. http://pomus.net/001884
  6. Eine Laineen sanoitustuotanto Suomen äänitearkistossa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]