Jossain on railo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jossain on railo
Jossain on railo.jpg
Ohjaaja Valentin Vaala
Käsikirjoittaja Valentin Vaala
Eino Heino
Perustuu Juhani Tervapään tilattuun alkuperäistekstiin Jossain on railo
Tuottaja Risto Orko
Säveltäjä George de Godzinsky
Kuvaaja Eino Heino
Leikkaaja Valentin Vaala
Lavastaja Kyllikki Halme
Pääosat Ansa Ikonen
Santeri Karilo
Ekke Hämäläinen
Annie Sundman
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomi-Filmi
Ensi-ilta 30. joulukuuta 1949
Kesto 99 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Jossain on railo on Valentin Vaalan ohjaama romanttinen draamaelokuva vuodelta 1949. Se perustuu Hella Wuolijoen aiheeseen, joka teki alkuperäistekstin salanimellä Juhani Tervapää. Varsinaisen kuvauskäsikirjoituksen teki Vaala yhdessä kuvaaja Eino Heinon kanssa. Elokuvan tapahtumat sijoitettiin talviaikaan, mutta kuvausvaiheessa osa takautumista siirrettiin kesään.[1]

Elokuvassa tahoillaan naimisissa olevat varakas tilanemäntä ja hovioikeudenneuvos elävät lyhyen ja kiihkeän romanssin, jota on sanottu yhdeksi kauneimmista Suomen elokuvahistoriassa. Mustavalkoisessa elokuvassa Vaala käyttää runsaasti hänelle ominaista luonnonilmiöistä peräisin olevaan symboliikkaa. Tarina korostaa aatelisen ja talonpoikaisen maalaiselämän eroja. Myös kaupunkikulttuurin ja maalaiskulttuurin välistä eroa tuodaan esille. Sukupuolisen toiminnan suorittaminen esitetään vertauskuvin ja dialogissa vilisevin vihjauksin. Dialogi on korostetun vertauskuvallista. Jossain on railo oli 1940-luvun viimeinen suomalainen ensi-iltaelokuva ja Vaalan 30. ohjaustyö. Se lasketaan kuuluvaksi Vaalan myöhäiskauteen.[2]

Niementaustan kartanoa esittää Mustion kartano Karjaalla. Jossain on railo esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa vuonna 1963.[3]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Ansa Ikonen  … Maria Carénius  
 Santeri Karilo  … tuomari Wilhelm Thorén  
 Ekke Hämäläinen  … taiteilija Bertil Carénius  
 Annie Sundman  … Katariina Carénius  
 Aili Somersalmi  … Elisabet Hellman  
 Helvi Aunio  … Irma Thorén  
 Jalmari Rinne  … Anttilan isäntä  
 Aino Lohikoski  … Anna-täti  
 Matti Lehtelä  … Kustaa-renki  
 Tyyne Haarla  … Martta-rouva, Niementaustan sisäkkö  
 Uuno Montonen  … mesenaatti, tukkukauppias Pariisissa  
 Ale Porkka  … Matti-renki  
 Otto Noro  … Torvisen isäntä  
 Uljas Kandolin  … Routalan isäntä  
 Eila Teikko  … neiti Thimélius, Thorénin sihteeri  
 Olavi Törne  … Pekka-renki  
 Väinö Kolhonen  … poika Anttilassa  
 Kaarlo Wilska  … naapurin isäntä  
 Lennart Lauramaa  … kirjuri rautatieasemalla  
 Paavo Honkamäki  … ajomies  

Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan keskushenkilö on Maria Carénius (Ansa Ikonen). Maria on hyveellinen talonpoikaisnainen, joka kuitenkin lankeaa omaan ”railoonsa”. Toinen päähenkilö on tuomari Wilhelm Thorén (Santeri Karilo). Hän on viileän asiallinen, mutta virkamiesmäisen ulkokuoren alla roihuaa vaarallisia liekkejä. Jossain on railo ei ole varsinaisesti kolmiodraama, vaikka Maria onkin naimisissa aatelisen boheemitaiteilija Bertil Caréniuksen (Ekke Hämäläinen) kanssa. Bertil on tyypillinen tuhlaajapoika, joka kuluttaa perintörahansa viinaan, naisiin ja yhteiskunnan kannalta huonoon elämään. Bertilin äiti ja Marian anoppi Katariina Carénius (Annie Sundman) on karut tosiasiat torjuva aatelisrouva. Hänen sisarensa Elisabet Hellman (Aili Somersalmi) katselee elämää realistisemmasta näkökulmasta ja saa useaan otteeseen toimia ukkosenjohdattimena anopin ja miniän välillä. Pienemmissä osissa näyttelevät Jalmari Rinne Marian isänä ja Aino Lohikoski Anna-tätinä.[4]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eletään 1900-luvun alkua. Caréniuksen suvun omistama Niementaustan kartano on vararikon partaalla tuhlaajapojan, taiteilijaelämää Pariisissa viettävän Bertil Caréniuksen velkojen vuoksi. Tuomari Wilhelm Thorén kutsutaan Helsingistä selvittämään kartanon taloussotkuja. Thorén tapaa kartanonrouva Katariina Caréniuksen ja tämän sisaren Elisabetin. Paikalle kutsutaan myös Bertilin vaimo Maria, joka emännöi järven toisella puolella sijaitsevaa Anttilan taloa. Maria yrittää neuvoa anoppiaan myymään Niementaustan ja myös tuomari Thorén suosittelee sitä, mutta rouva ei suostu keskustelemaan asiasta vaan haluaa maksaa poikansa velat myymällä metsää.

Tuloksettomien neuvottelujen jälkeen päädytään yhden ulkotilan myymiseen. Maria pyytää tuomarin seurakseen matkalle kohti Anttilaa järven heikon jään yli. Matkan aikana keskustelu saa intiimin sävyn, ja Maria muistelee Thorénille elämäänsä Bertilin kanssa, joka näytetään takautumina: Marian ja Bertilin romanssin synty ja kuihtuminen kulissiavioliitoksi. Häämatkalla Pariisissa paljastui Bertilin taipumus hillittömään tuhlailuun ja makeaan elämään. Maria ei kestänyt sitä ja palasi yksin kotiin. Hän yritti taistella avioliittonsa puolesta, mutta hävisi joka kerran eikä ole hakenut eroa miehestään, koska ”Anttilan suvussa ei erota”.

Thorén jää yöksi Marian omistamaan kodikkaaseen Anttilaan, joka on täysi vastakohta kolkolle Niementaustalle. He keskustelevat pitkään, ja yöllä molemmat valvovat huoneissaan kaivaten toisiaan. Aamulla he hyvästelevät. Helsinkiin palaava tuomari huomaa matkalla rautatieasemalle unohtaneensa salkkunsa. Hän palaa Marian luo, jolloin romanssi saa täyttymyksensä. He viettävät koko päivän ja yön yhdessä. Seuraavana aamuna Maria saattaa tuomarin asemalle.

Palattuaan Helsinkiin perheensä luo Thorén saa vaimoltaan ikäviä uutisia: heidän lapsensa on sairastunut. Thorén lupaa saattaa vaimonsa ja tyttärensä Davosiin saamaan apua. Perhevelvollisuudet vievät kaiken hänen aikansa, eikä hän ehdi vastata Marian hehkuviin rakkauskirjeisiin. Lopulta tuomari vastaa, ettei voi pettää perhettään, joka tarvitsee häntä ja kieltää Mariaa kirjoittamasta enää. Maria uppoutuu talon töihin eikä välitä kylän juoruista, kun selviää että hän on raskaana.

Bertil palaa rahapulassaan Pariisista Suomeen ja suhtautuu ymmärtäväisesti vaimonsa syrjähyppyyn. Hän on halukas tunnustamaan lapsen omakseen, ja on jo ilmoittanut äidilleen olevansa isä. Maria kuitenkin torjuu Bertilin luotaan eikä suostu tunnustamaan lapsen todellista isää anopin vaatimuksista huolimatta. Bertil jatkaa huoletonta elämäntapaansa, mutta ennen pitkää paljastuu, että hän on väärentänyt Marian nimen suureen vekseliin. Maria lupaa hoitaa vekselin, vaikka hänen on käytettävä kaikki säästönsä ja otettava velkaa sen maksamiseen. Bertil ei enää kestä ahdinkonsa aiheuttamaa häpeää ja päätyy traagiseen ratkaisuun. Kotona hän sulkeutuu huoneeseensa, kirjoittaa jäähyväiskirjeen ja ampuu itsensä.

Katariina Carénius matkustaa Helsinkiin selvittämään asioita tuomari Thorénin kanssa. Thorén saa kuulla Marian lapsesta ja matkustaa heti Anttilaan rouva Caréniuksen seurassa. Päästyään kahden kesken Marian kanssa hän tunnustaa rakkautensa ja yrittää selittää käytöstään. Marian tunteet tuomaria kohtaan ovat viilenneet ja hän kieltäytyy kaikesta avusta. Thorén ei hyväksy lastaan kasvatettavan aviottomana ja uhkaa paljastaa isyytensä, mikäli Maria ei tunnusta poikaa Bertilin lapseksi. Anoppinsa hartaasta pyynnöstä ja lapsen edun vuoksi Maria lopulta suostuu antamaan pojalleen Caréniuksen nimen, ja vastavuoroisesti anoppi lupaa myydä Niementaustan. Tuomari pääsee näkemään poikansa, minkä jälkeen hän hyvästelee Marian. Maria puolestaan pyytää anoppiaan ja tämän sisarta katsomaan ”Bertilin lasta”.[1]

Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaisarvioissa Martti Savo (Modest Savtschenko, Työkansan Sanomat) ilmaisi yleisen näkemyksen: ”Mikään tappio tämä elokuva ei ole, mutta Tervapään ja Vaalan nimet huomioonottaen siltä sopisi odottaa enemmän.” Elokuvan ongelmat löydettiin käsikirjoituksesta: ”Tervapää on käsitellyt aihetta jo niin monta kertaa ettei saa siitä mitään irti” (Juha Nevalainen, Ilta-Sanomat). ”Ihmiset ja heidän tekojensa psykologiset perusteet jäävät auttamattomasti heikoiksi ja paljastuvat pikemminkin teatraalisiksi otteiksi kuin täysin uskottavaksi tapahtumasarjaksi”, koki Aamulehden kriitikko Olavi Veistäjä.[1] Eugen Terttula (Suomen Sosialidemokraatti) piti miespääosarooleja heikkoina sekä käsikirjoituksen että näyttelijäsuoritusten suhteen. Sen sijaan Ansa Ikonen sai kiitosta työstään ja Eino Heino kuvauksesta.[1]

Erään televisioajan kriitikon mukaan elokuva on aitoa Vaalaa, mutta ei kuulu hänen parhaimpiin teoksiinsa.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laine, Kimmo; Lukkarila, Matti; Seitajärvi, Juha: Valentin Vaala, s. 186–192. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-562-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Jossain on railo Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 28.3.2020.
  2. Vaala, SKS 2004
  3. Vaala, SKS 2004
  4. Vaala, SKS 2004
  5. HWR: Viikon tv-elokuvia, Tv-maailma, 11/2014 sivu 11