Hilkka Helinä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Hilkka Helinä
Hilkka Helinä vuonna 1944 elokuvassa Kartanon naiset.
Hilkka Helinä vuonna 1944 elokuvassa Kartanon naiset.
Henkilötiedot
Koko nimi Hilkka Helinä Halttunen
(o.s. Itkonen)
Syntynyt12. syyskuuta 1916
Viipuri, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut16. toukokuuta 1973 (56 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Kaarlo Halttunen
(vih. 1939; k. 1973)
Lapset 3
Näyttelijä
Aktiivisena 1937–1973
Merkittävät roolit
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Hilkka Helinä Halttunen (o.s. Itkonen; 12. syyskuuta 1916 Viipuri16. toukokuuta 1973 Helsinki)[1] oli suomalainen näyttelijä. Hän teki 35 vuoden mittaisen uran puhe­teatterissa, elo­kuvissa, Radioteatterissa ja televisiotuotannoissa. Hilkka Helinä oli yksi suomalaisen elokuvan kultakauden tähdistä. Hänen tunnetuimpia valko­kangas­osiaan ovat muun muassa nimi­osa Elinan surmassa ja Kaisa-Reetan osa Ryysy­rannan Joosepissa.

Erityisen paljon Hilkka Helinä tulkitsi hyvässä sosio­eko­nomisessa asemassa olevien naisten tuntoja, kuten pää­roolin elo­kuvassa Kartanon naiset. Hän näytteli niin ikään useissa Simo Penttilän teksteihin perustuvissa elo­kuvissa ja Niskavuori-elo­kuvissa. Teatteri­taiteilijana hän työskenteli Intimiteatterissa. Hänet palkittiin Pro Finlandia -kunnia­merkillä vuonna 1971.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilkka Helinän vanhemmat olivat näyttelijä Aaro Itkonen ja puvuston­hoitaja Mimmi Grön­roos.[2] Grönroos ja Itkonen eivät olleet avio­pari; heillä ei ollut taloudellisia edellytyksiä avioitua. He asuivat jonkin aikaa Oulussa, josta Itkonen muutti Viipuriin ja Grön­roos puolestaan Turkuun.[3] Grönroos joutui matkaamaan Turusta Viipuriin synnyttämään tyttärensä pahojen puheiden välttämiseksi. Sen ajan Suomessa aviottoman lapsen synnyttäminen oli naiselle häpeällistä. Elämänsä ensi­vuodet Hilkka Helinä vietti viipurilaisessa sijais­perheessä. Myös Aaro Itkonen oli vahvasti mukana tyttärensä elämässä tämän alku­taipaleella. Hän avioitui erään viipurilaisen kauppiaan kanssa 1919 ja muutti Savonlinnaan. Sen jälkeen Mimmi Grönroos haki tyttärensä Turkuun.[4]

Hilkka Helinä kävi kansakoulunsa Turussa. Teatterilavalla hän oli ensi kerran jo neli­vuotiaana kappaleessa Kuningas Erik XIV. Teatterin ohella Hilkka Helinä harrasti musiikkia. Hän opiskeli lähes ammatti­maiseksi pianistiksi Kosti Vehasen opastuksessa, mutta sävel­taiteilijan ura tyssäsi kun Vehanen muutti pois Suomesta. Kuuden tyttö­lyseo­vuoden jälkeen hänet otettiin harjoittelijaksi Turun Teatteriin. Parin näytäntö­vuoden kuluttua hän muutti Helsinkiin ja kirjautui opiskelijaksi Näyttämö­opistoon vuonna 1936. Opinnot kestivät kaksi vuotta.[5]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttämö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilkka Helinän ensimmäiset teatteri­kiinnitykset olivat Kotkan Näyttämö 1938–1939, Viipurin Kaupunginteatteri 1939–1940 ja Tampereen Teatteri 1940–1941. Teatteriuran alku oli kiireinen. Hän oli mukana kaikissa ensimmäisen näytäntö­kautensa kappaleissa. Hilkka Helinän ensimmäinen tehtävä oli Mirja Joros huvi­näytelmässä Vaarallinen ikä.[6] Tampereen Teatterissa hän näytteli muun muassa teoksessa Nais­diktaattori, jossa hän teki Dyveken roolin.[2] Hilkka Helinä sai erinomaista palautetta myös rooleistaan näytelmissä Jääkärin morsian, Jää­meren kansaa ja Viktorian husaari.[7]

Vuosina 1951–1960 Hilkka Helinällä oli kiinnitys Radioteatteriin, jossa hän oli erittäin käytetty näyttelijä.[2] Hänellä oli muun muassa Ronskilan Hilkan rooli kuunnelmasarjassa Kankkulan kaivolla. ”Täyttä tyydytystä ei radio­työ pysty näyttelijälle suomaan”, Hilkka Helinä analysoi radiossa näyttelemistä, jota hän toisaalta arvosti äänenkäytön kehittäjänä.[8]

Radiosta Hilkka Helinä siirtyi Intimiteatteriin vuonna 1960, ja nousi pian teatterin johtavaksi nais­näyttelijäksi. Hän teki useita kiitettyjä suorituksia huvi­näytelmissä ja näytteli 25-vuotis­taiteilija­juhlassaan Janen roolin salonki­komediassa Yllättävä kälyni. Intimi­teatterissa Hilkka Helinä työskenteli täysi­päiväisesti kuolemaansa saakka. Uransa aikana hän teki vierailuja Helsingin Kansanteatteriin ja Suomen Kansallisteatteriin.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko­kangas­ura ei ollut Hilkka Helinän haaveena, kun Kalle Kaarna ehdotti hänelle roolia elo­kuvassa Elinan surma vuonna 1938. Hän opiskeli tuolloin vielä Näyttämö­opistossa. Elinan rooli oli kuitenkin kuulunut hänen toiveisiinsa, joten hän otti tehtävän vastaan. Kriitikot kehuivat Hilkka Helinän suoriutumista viattoman Elina Fincken osassa. Seuraava pää­rooli oli uskollisen Karoliinan osa Kaarnan elo­kuvassa Iso­viha, joka sai ensi-iltansa joulun alla 1939. Hilkka Helinän suoritusta pidettiin välittömänä ja ilmeikkäänä.[9]

Talvisodan aikana Hilkka Helinä työskenteli Viipurissa lottana. Helsinkiin hän palasi viimeisten evakuoitavien matkassa.[10] Välirauhan aikana Viipurin Kaupungin­teatterin näyttelijät esittivät Suomalaisen Oopperan estradilla näytelmän Nainen valehtelee. Yleisössä ollut Suomi-Filmin johtaja Risto Orko näki Hilkka Helinän ja tarjosi elo­kuva­sopimusta.[7] Vuonna 1941 alkoi Hilkka Helinän yhdeksän­vuotinen kausi Suomi-Filmin palkka­listoilla.[2] Tällöin hän palasi Tampereelta Helsinkiin ja siirtyi kokonaan elo­kuvan palvelukseen, omien sanojensa mukaan ”väestö­poliittisista syistä”. Hän piti elo­kuva­työtä teatteria haastavampana, mutta vähemmän sitovana.[7]

Hilkka Helinän elo­kuva­osat käsittävät koko joukon erilaisia hahmoja: kilttejä maalais­tyttöjä, seura­piiri­neitoja ja sala­peräisiä sankarittaria. Simo Penttilän kirjoittamassa jännitys­elo­kuvassa Kuollut mies rakastuu (1942) hänen esittämänsä argentiinalainen seikkailijatar hurmaa Joel Rinteen näyttelemän itse­tietoisen sankarin. Vuonna 1944 tuli ensi-iltaan Kartanon naiset, jossa Hilkka Helinällä oli pää­rooli ylä­luokan naisena; Aamulehti arvioi hänen suorituksensa voitokkaaksi, vaikka itse elokuva jätti aikalais­kriitikot viileiksi.[11]

Toisen maailman­sodan jälkeen Hilkka Helinä näytteli sivu­rooleja, joissa pääsi näyttämään ammatti­taitoaan. Näitä olivat Niska­vuoren ylpeän Hetan osa elo­kuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä ja mieluisa Albinan osa Aleksis Kivi -elo­kuvassa ”Minä elän”. Kriitikot kehuivat hänen rooli­tulkintojaan.[12] Hänen muita Niska­vuori-tehtäviään olivat Esteri vuoden 1952 Niskavuoren Hetassa, Miina vuoden 1954 Niskavuoren Aarnessa ja keskeinen Martan rooli vuoden 1958 väri­filmatisoinnissa Niskavuoren naiset.[13]

Hilkka Helinä teki haastavimman ja mieluisimman roolinsa Kaisa-Reeta Kenkkusena Roland af Hällströmin elo­kuvassa Ryysy­rannan Jooseppi (1955). Korkeatasoiseksi salonki­kaunottareksi leimattu Hilkka Helinä sai loistaa muista elo­kuva­osistaan täysin poikkeavassa kansannaisen luonne­roolissa. ”Ryysy­rannan kova­osaisen emännän, jolla on yksi ainoa hame eikä edes paitaa, muodonsi Hilkka Helinä tavalla, joka on suureksi kunniaksi tälle aikaisemmin pirteänä komediennena nimeä tehneelle näyttelijättärelle”, Elo­kuva-Aitan Valma Kivi­tie hehkutti.[13]

1960-luvun puolella Hilkka Helinä oli mukana neljässä valko­kangas­elo­kuvassa. Kaksi niistä oli värielokuvia: Nuoruus vauhdissa ja Ihana seikkailu. Hänen viimeiset elo­kuva­roolinsa olivat sivu­osia nuorten näyttelijöiden hääriessä pää­tehtävissä. Kun elokuvatyöt tyrehtyivät Suomen elo­kuva­teollisuuden kriisin myötä, Hilkka Helinä sai rooli­töitä televisiosta. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi Aino Sarpamaa suositussa televisio­sarjassa Naapurilähiö (1969–1973).

Teatteritehtäviä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilkka Helinän näyttämö­tehtäviä:[14][15]

  • Anna Liisa (rooli: Pirkko)
  • Elinan surma (Kirsti)
  • Heinä­kuume (Judith)
  • Jää­meren kansaa (Petra)
  • Kypsyys­koe (Käthe Seidel)
  • Nais­diktaattori (Dyveke)
  • Olkaa kilttejä Mr Sloanelle (Kathy)
  • Onni alkaa huomenna (Ola)
  • Pastori Jussilainen (valles­manska)
  • Rakkauden epä­säännöllinen verbi (Hedda Rankin)
  • Sisarukset (Dolly)
  • Tanssiaiset (Adela)
  • Viisas avio­vaimo (Constance)
  • Yllättävä kälyni (Jane)
  • Ylös­nousemus (Fedosja)
  • Ystävättäret (Deirdre)

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilkka Helinän avio­puoliso oli näyttelijä Kaarlo Halttunen. Paris­kunta avioitui syksyllä 1939 Mikael Agricolan kirkossa Helsingissä.[16] Molemmat olivat tuohon aikaan Viipurin Kaupungin­teatterin näyttelijöitä. Heille syntyivät lapset Pekka Kaarlo (1941–1985), Marjukka Hilkka (1942) ja Elina Johanna (1952). Marjukka Halttunen seurasi vanhempiensa jalanjälkiä teatteri­näyttämölle; Elina Halttusesta tuli käsi­kirjoittaja.[17]

Jatko­sodan lopulla Hilkka Helinän ja Kaarlo Halttusen lapset lähetettiin turvaan Ruotsiin. Hilkka Helinä haki heidät takaisin Suomeen kevät­talvella 1945.[18]

Hilkka Helinän elämää varjostivat sairaudet. Hän sai ensimmäisen sydän­kohtauksensa alle 40-vuotiaana. Tuolloin hänellä todettiin sepel­valtimo­taudin oireita. Lisäksi hänellä diagnosoitiin munuaissyöpä. Hilkka Helinä pyrki jatkamaan työtään normaalisti ja synnytti kuopuksensa syöpä­diagnoosin jälkeen. Hän kuoli 56-vuotiaana ja hänet haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.[19]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1937 Juurakon Hulda opiskelija korkea­koulun käytävällä
1938 Olenko minä tullut haaremiin palvelijatar Helvi Heinosen asunnossa
Elinan surma Elina Fincke
1939 Isoviha Karoliina Petrelius
1940 Kyökin puolella Irma Relander
1942 Synnin puumerkki Martta
Kuollut mies rakastuu Berita Eliza Lopez, ”Kaksi Iitä”
1943 Miehen kunnia Elvi Auer, o.s. Grahn
1944 Kartanon naiset Pia Barbara Björner, ”Barbi”
Herra ja ylhäisyys doña Carita, doña Brinidan tytär
1945 Valkoisen neilikan velho Raija Arpia
Kolmastoista koputus tanssijatar Mirja Somer
1946 Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä Heta Niska­vuori
”Minä elän” Albina Palm­qvist
1947 Maaret – tunturien tyttö Annele Raitamo

Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1947 Koskenkylän laulu Anna Liuhala
1948 Ruusu ja kulkuri Katri Foudila
Hormoonit valloillaan Helena Kehkonen
1949 Kalle-Kustaa Korkin seikkailut Miss Mary Morton, ent. Meeri Mäkinen
1950 Härmästä poikia kymmenen Katri, Pouttulan tytär
1952 Niskavuoren Heta Huovilan Esteri
Kuollut mies kummittelee Kirsti Ström
1954 Niskavuoren Aarne Miina, karjakko
1955 Ryysy­rannan Jooseppi Kaisa-Reeta Kenkkunen
1957 Synti­pukki rouva Aro
1958 Niska­vuoren naiset Martta Niska­vuori
1960 Skandaali tyttökoulussa Olga Kauppila
1961 Nuoruus vauhdissa rouva Hilkkala
1962 Ihana seikkailu neiti Ström
1963 Totuus on armoton neiti Aaltonen

Televisioelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olen 17-vuotias (1960)
  • Tuomio (1961)
  • Kahden kiukku (1963)
  • Vapaa iltapäivä (1965)
  • Sodan ja rauhan äänet (1967)
  • Lieju­kana (1968)
  • Lifti­matka jonnekin (1969)

Televisiosarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuka on syyllinen? (1961)
  • Mitä tehdä? (1963)
  • Teatteri­tuokio (1965)
  • Ristiäiset (1966)
  • Tarina­talo (1967–1969)
  • Naapurilähiö (1969–1973)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helinä, Hilkka (1916–1973) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elo­kuvan kulta­kaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.
  • Halttunen, Marjukka: Teatterin suora­suu. Helsinki: Elina Simonen ja Kustannus­osake­yhtiö Otava, 2010. ISBN 978-951-1-23886-7.
  • Suomen teatteri­järjestöjen julkaisuja: Teatterin maailma – maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Helsinki: Kustannus­osake­yhtiö Tammi, 1950.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma – Suomen teatteri­laitos ja teatteri­väki. Helsinki: Kustannus­osake­yhtiö Tammi, 1965.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. VLS - Näyttelijöitä ja elo­kuva­väkeä (12.11.1916 Viipuri – 16.5.1973 Helsinki, hauta­kivessä syntymä­aika syys­kuu) Sil­viisii. Viitattu 27.11.2021.
  2. a b c d Veistäjä, s. 165
  3. Halttunen, s. 11, 12
  4. Halttunen, s. 12–14
  5. Rytkönen, s. 120
  6. Rytkönen, s. 122
  7. a b c Rytkönen, s. 125
  8. Rytkönen, s. 130
  9. Rytkönen, s. 121–123
  10. Halttunen, s. 19, 20
  11. Rytkönen, s. 127
  12. Rytkönen, s. 127, 128
  13. a b Rytkönen, s. 128
  14. Suomen teatteri­järjestöjen julkaisuja, s. 158
  15. Veistäjä, s. ?
  16. Halttunen, s. 18
  17. Rytkönen, s. 131
  18. Halttunen, s. 23
  19. Halttunen, s. 124