Sello

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee jousisoitinta. Espoon kauppakeskus Sellosta on erillinen artikkeli.
Nuori sellisti ja pianosäestys
Sello

Sello on jousisoitin, joka muistuttaa jossakin määrin alttoviulua. Sello on kuitenkin paljon suurempi, ja toisin kuin alttoviulua, sitä soitetaan pystyasennossa. Soittaja istuu ja pitää selloa jalkojensa välissä. Sello tuetaan lattiaan sen pohjassa olevan metallisen piikin eli stakkelin avulla. Sellisti liikuttaa joustaan vaakatasossa kieliä vasten.

Sellonuotit on yleensä kirjoitettu basso- eli F-avaimelle, mutta korkeimmille äänille käytetään myös tenoriavainta tai jopa G-avainta. Sellossa on neljä kvintin välein viritettyä kieltä: C (matalin), G, D ja A. 5-kielisessä sellossa on muuten samanlainen viritys, mutta 5. kieli viritetään F1. Nelikielisen sellon vire vastaa alttoviulun viritystä, mutta se on oktaavin alempana.

Selloja alettiin rakentaa jo 1500-luvulla ja niitä käytettiin sekä orkesteri- että kamarimusiikissa bassosoittimena. Soolosoittimena sello alkoi yleistyä 1600-luvulla, mutta syrjäytti edeltäjänsä, viola da gamban, vasta 1700-luvun aikana. Useimmat tunnetut viulunrakentajat (muiden muassa italialaiset Amati, Stradivari ja Guarneri) ovat rakentaneet myös selloja.[1]

Selloa käytetään lähinnä länsimaisessa taidemusiikissa. Se on osa sinfoniaorkesteria ja jousikvartettia sekä usein mukana myös muissa kamarimusiikkiryhmissä. Sellolle on sävelletty lukuisia konserttoja ja sonaatteja. Populaarimusiikissa sello on harvinaisempi. Vaikka sello saattaa olla mukana joissakin kappaleissa tai levytyksissä, on harvinaista, että se kuuluisi yhtyeen peruskokoonpanoon. Poikkeus tästä on Apocalyptica, maailmanlaajuisesti menestynyt suomalainen sellistiryhmä, jonka musiikillista tyyliä on luonnehdittu muun muassa sinfoniseksi metalliksi.

Sellon äänialaa ja viritystä kuvaava nuottiviivasto.

Tunnettuja sellosävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toivo Haapanen ym. (toim.): Musiikin tietokirja (2. painos), s. 443. Helsinki: Otava, 1957.