Kontrabasso

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sivu- ja etunäkymä nykyaikaisesta kontrabassosta ranskalaisella jousella. Basso on noin kaksi metriä korkea, kun piikki on vedetty ulos.
Ranskalaisen jousen ote.

Kontrabasso on jousisoitinperheen suurikokoisin jäsen. Kamari- ja sinfoniaorkesterissa sillä on tärkeä rooli, sillä matalan äänialansa ansiosta se luo orkesterin sointiin syvyyttä. Taidemusiikissa kontrabasson käyttö soolosoittimena on yleistynyt modernien teräskielien kehityksen johdosta. Nykymusiikin säveltäjille kontrabasson pitkä soiva kielenpituus tarjoaa monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Jazzmusiikissa kontrabassolla on keskeinen osa ja sillä soitetaan usein myös sooloja. Populaarimusiikissa bassokitara syrjäytti kontrabasson 1950-luvun loppuessa, mutta se oli sitä ennen hyvin yleinen. Soitinta käytetään paljon myös kansanmusiikissa.

Klassisessa musiikissa kontrabassoa soitetaan jousella tai näppäillen, populaari- ja jazzmusiikissa soitetaan lähes aina näppäillen.

Kontrabasson historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat kontrabassot ovat peräisin 1600-luvun alusta, ja niiden muoto kehittyi violonesta, gambaperheen bassosoittimesta. Toisin kuin violonessa, kontrabassoissa ei ollut otenauhoja, ja kieliä oli useimmiten neljä violonen kuuteen verrattuna. Kielinä käytettiin suolikieliä.

Kontrabasson muoto ja erot muihin jousisoittimiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kontrabasson muoto poikkeaa hieman viuluperheen jousisoittimista. Myös mitat ja muodot vaihtelevat paljon enemmän kuin esimerkiksi viuluissa. Kontrabasson alkuperä on viola da gamba -suvussa, mikä ilmenee yksityiskohtina soittimen rakenteessa. Kontrabassossa on gamba-tyyliset kapeammat 'olkapäät' (erona viuluperheen soittimien pyöreämpään malliin) ja soitin on mahdollisesti tasapohjainen (viuluperheen jousisoittimissa pohja on kupera). Kontrabasso poikkeaa myös viritysjärjestelmältään: se viritetään kvarttivireeseen (muut sinfoniaorkesterissa esiintyvät jousisoittimet ovat kvinttivireisiä).

Kontrabasson soitettavuuden vuoksi soittimen koko on huomattavasti pienempi kuin akustisen teorian ennustama optimaalisesti soivan instrumentin koko. Tyypillisesti sooloteoksia ja kamarimusiikkia soitetaan pienempikokoisimmilla soittimilla kuin sinfoniamusiikkia - kontrabassolla ei vieläkään ole standardoituja mittoja. Viulu ja sello puolestaan ovat mitoiltaan hyvin standardoituneet (alttoviulun mitoissa on sen sijaan ollut jonkin verran vaihtelua). Yleisimmin kontrabasso on ¾-kokoinen (vaikkakin tämä kokoluokitus kontrabasson kohdalla on harhaanjohtava), ja kielen soiva pituus on 100–110 senttimetriä.

Viritysjärjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kontrabasson kielet viritetään yleensä kvarteittain E1-A1-D-G -viritykseen. Korkein kieli tuottaa lyhentämättömänä soidessaan suuren oktaavin G-sävelen (undesimi eli oktaavi plus kvartti keski-C:n alapuolella, taajuus noin 98 hertsiä), matalin kieli taas kontraoktaavin E:n (kaksi oktaavia ja pieni seksti keski-C:n alapuolella, taajuus noin 41 hertsiä). Useita eri viritysmalleja ja kielten lukumääriä käytettiin laajasti 1500-luvulta lähtien aina 1900-luvun alkupuolelle asti, jolloin nelikielinen puhtaisiin kvartteihin perustuva viritys hyväksyttiin lähes maailmanlaajuisesti. Yksi näistä erikoisista viritysjärjestelmistä on wieniläinen viritys (matalimmasta korkeimpaan soivat sävelet A1-D-F-A), joka oli suosiossa 1700- ja vielä 1800-luvun alkupuolella. Esimerkiksi nykyäänkin usein soitetut Dittersdorfin sekä Vanhalin kontrabassokonsertot on sävelletty wieniläisvireen tarjoamia mahdollisuuksia silmällä pitäen. Toisaalta italialainen bassovirtuoosi Giovanni Bottesini (1821–1889) käytti lähes yksinomaan kolmikielistä kontrabassoa (kuten nykyinen viritys, mutta ilman alinta E-kieltä).

Klassisen musiikin sooloesityksiä varten kontrabasso viritetään tavallisesti kokosävelaskeleen verran korkeammalle (kielet matalimmasta korkeimpaan soivina sävelinä F1, H1, E ja A). Tätä viritystä kutsutaan sooloviritykseksi, tavallista viritystapaa orkesteriviritykseksi. Soolovirityksessä käytetään ohuempia, matalajännitteisimpiä kieliä kuin orkesterivirityksessä, sillä tavallisten orkesterikielten virittäminen soolovireeseen aiheuttaa kireäsointisuutta lisääntyneestä kanteen kohdistuvasta paineesta johtuen ja haittaa soittotuntumaa kielten joustavuuden vähentyessä.

Sinfoniaorkesterissa kontrabassolta vaaditaan matalia ääniä jopa kontra-E:n alapuolelta. Kontrabasso voidaan tätä varten varustaa snekkaan eli virityskoneiston ”simpukkaan” asennettavalla jatkeella, johon voidaan rakentaa mekaaninen koneisto. Tällöin matalimman vapaan kielen ääni on kontra-C ja korkeimman iso E. (Koko vire olisi C1, F1, B1, E). Toisaalta yleinen vaihtoehto on viides lisäkieli, joko soi joko kontra-C:nä tai subkontra-H:na. Kontrabasso eroaa muista jousisoittimista virityksen suhteen siinä, että viritystapit on varustettu erityisellä hammasrataskoneistolla.

Kontrabasso soi kirjoitettua sävelkorkeutta oktaavia matalammin. Näin vältetään kohtuuton apuviivojen tarve nuottimerkinnöissä. Huiluäänien eli flageolettien notaatio vaihtelee säveltäjillä.

Kontrabasson nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kontrabassoa nimitetään usein eri nimillä (etenkin kansanmusiikissa, bluegrassissa ja jazzissa), kuten pystybasso, jousibasso, akustinen basso, höyrybasso, bassoviulu, läskibasso, isoviulu, sonniviulu, koirankoppi, ”slap-bass”, ”doghouse bass”, ”dog-house” ja ”bull fiddle”. Kontrabassosta käytetään lyhennettä cb.

Soittotekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soittaja seisoo tai istuu ja pitelee soitinta pystyasennossa siten, että soitin nojaa häneen itseensä päin. Soittaessa seisten basson pää on likimain samalla korkeudella kuin soittajan pää. Basson pohjassa on pituudeltaan säädettävä piikki, stakkeli, joka osuu lattiaan. Kuten muitakin jousisoittimia, kontrabassoa soitetaan joko jousella (arco) tai näppäillen kieliä (pizzicato), mutta kontrabassoa voi myös ”släpätä”, joka tarkoittaa sitä, että kieliä lyödään kämmenellä, ja sitten kieltä vedetään. Tämä tekniikka, slap-picking, on erityisen tunnusomainen bluegrass- ja rockabilly-musiikille.

Kontrabasson jousi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kontrabassonsoitossa käytetään kahdentyyppisiä jousia: saksalaisia ja ranskalaisia. Ne eroavat toisistaan sekä muotoilultaan että soittotekniikaltaan. Ranskalainen jousi on raskaampi versio jousesta, jota käytetään nykyaikaisessa jousisoitinperheessä, ja sitä pidellään samalla tavoin: kämmen alaspäin, sormet leväten jousen mustan pään (frossi, englanniksi frog) päällä ja peukalo omassa kolosessaan. Saksalainen jousi on lyhyempi ja sitä pidetään siten, että peukalo lepää frossin yläpuolella olevan puun päällä, kun taas pikkusormea pidetään frossin alapuolella. Etu- ja keskisormi asetetaan pyöreästi jousen puuosia ja frossia vasten.

Ajoittain basson jousessa käytetään mustia hevosen häntäjouhia, vastakohtana tavanomaisille valkoisille jouhille, joita käytetään muissa viuluperheen soittimissa. Hieman karkeampaa mustaa jouhta käytetään selkeämmän artikulaation aikaansaamiseksi. Jouseen lisättävä hartsi on bassonsoittajilla usein pehmeämpilaatuista, jotta tarvittava kitka jouhen ja kielen välillä saadaan aikaan.

Kuuluisia kontrabasisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassinen musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisia kontrabasisteja ovat muun muassa klassisen puolen italialaiset säveltäjä-basistit Domenico Dragonetti (1763–1846) sekä Giovanni Bottesini (1821–1889); nykyisistä basisteista tunnettuja ovat esimerkiksi amerikkalaiset Gary Karr sekä Edgar Meyer. Suomalaisen bassonsoiton isänä voidaan pitää Oiva Nummelinia, joka kasvatti kokonaisen sukupolven basisteja, tunnetuimpina oppilainaan Olli Kosonen (1938–2004) ja Jorma Katrama sekä merkittävä pedagogi Jussi Javas. Nuoremman polven kontrabasisteista ovat kuuluisimpia Berliinin Filharmonikoiden jäsenet Janne Saksala ja Esko Laine.

Jazz[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jazzbasisteista merkittävimpiä ovat Duke Ellingtonin yhtyeessä soittanut Jimmy Blanton, Miles Davisin yhtyeissä vaikuttaneet basistit Paul Chambers, Ron Carter ja Dave Holland sekä Charles Mingus. Nykyajan kontrabasistivaikuttajiin kuuluvat lisäksi esimerkiksi Eddie Gomez, Charlie Haden, Anders Jormin ja Niels-Henning Ørsted Pedersen (1946–2005).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]