Maaltamuutto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Maaltamuutto on yhteiskunnallinen rakennemuutos, jossa väestö siirtyy maaseudulta taajamiin. Se liittyy maatalouden koneellistumiseen, tilakoon kasvuun ja ylipäänsä siirtymiseen vähemmän työvoimaa vaativiin viljelymenetelmiin. Suomessa maaltamuuttoa on lisännyt metsätalouden koneellistuminen. Maaltamuutto on aiheuttanut palvelujen kysynnän heikkenemistä maaseudulla ja siten kauppojen, koulujen, postikonttorien ja pankkien sulkemisia sekä maaseudulle suuntautuneiden joukkoliikennevuorojen lakkauttamisia. Suomessa maaltamuuttoa on tapahtunut 1800-luvun loppupuolelta asti. Vuonna 1860 maa- ja metsätalouden parissa työskenteli yli 90 % työvoimasta, vuonna 1900 noin 75 %, vuonna 1960 35 % ja vuonna 2000 alle 10 %.

Maaseudun ”syyskesää”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymmenkunta vuotta toisen maailmansodan jälkeistä aikaa olivat jälleenrakennuskautta, jota voi pitää hiipivän rakennemuutoksen ja voimakkaan kaupungistumisen jaksona. Maan sisäinen muutto vilkastui 1950-luvun puoliväliin mennessä niin, että jo yli neljä prosenttia suomalaisista vaihtoi vuosittain kotikuntaansa.[1] Toisaalta 1950-luku oli monessa mielessä suomalaisen maaseudun loistoaikaa. Sotakorvausten tultua suoritetuiksi suomalaiset saattoivat suunnata voimavaransa kokonaan oman elintasonsa kohottamiseen, lapsilisät ja muut subventiot lisäsivät ennestään niukkoja rahatuloja ja maataloustuotteet kävivät kaupaksi hallituksen ja MTK:n sopimalla hintatasolla. Maaseudun väestö alkoi vähentyä aluksi niillä seuduilla, jotka olivat lähellä vanhoja teollisuuspaikkakuntia. Sen sijaan heikommin teollistuneissa Itä- ja Pohjois-Suomessa kuntien väkiluku kasvoi vielä 1950-luvun lopulle saakka. Siirtoväki ja rintamamiehet asuttivat erämaita ja metsätyöt antoivat talvisin pientilallisille tervetulleita lisäansioita.[2]

Rakennemuutos ja maaltapako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren muutoksen enteen alkoivat näkyä jo 1950-luvun aikana. Traktorit alkoivat syrjäyttää hevosia maa- ja metsätaloudessa, ja metsurit moottorisahoineen tulivat pienviljelijä-metsätyömiesten tilalle. Näin maatalous- ja metsätyön tuottavuus kohosi ja fyysinen rasittavuus väheni, mutta myös työvoiman tarve pieneni. Professori Nils Westermarckin johtama komitea varoitti jo 1960-luvun alussa maatalouden ylituotanto-ongelmasta, mutta komitean mietintöön sisältyneet radikaalit toimenpide-ehdotukset haudattiin poliittisista syistä. Yksinomaan vuosina 1960–1970 maa- ja metsätaloudesta katosi lähes 300 000 työpaikkaa. Perheenjäsenet mukaan lukien tämä muutos koski yli puolta miljoonaa suomalaista ja se oli ilmeisesti rajuin koko Euroopassa. Vastaava muutos oli koettu myös Ruotsissa, mutta jo pari kolme vuosikymmentä aikaisemmin ja maltillisempana.[2] Rakennemuutoksen synnyttämä maaltamuutto suuntautui paitsi Etelä-Suomeen suurkaupunkien liepeille rakennettuihin lähiöihin, myös Ruotsiin etenkin Tukholman ja Göteborgin seuduille. Väestöä menettivät pääosin Itä- ja Pohjois-Suomi, Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Kainuun ja Lapin maakunnat; vastaavasti väestö lisääntyi etenkin Uudellamaalla, mutta myös Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Satakunnassa ja Pirkanmaalla.[2] Ruotsiin muuttajat lähtivät varsinkin Pohjois-Suomesta ja ruotsinkielisiltä rannikkoseuduilta, kun taas etelän kasvukeskuksiin siirtyi keskimäärin muuta väestöä paremmin koulutettuja. Maaltamuuttoon liittyi kiinteästi jälleenrakentaja- ja raivaajasukupolven lasten, yhteiskunnallisesti aktiivisten suurten ikäluokkien tulo työikään juuri 1960-luvun jälkipuoliskolla.[1]

Voimakkaimman muuttoaallon seurauksena Suomi näytti jakaantuvan kahtia vauraaseen teollisuus-Suomeen ja sen raaka-ainereservinä toimivaan muuhun Suomeen. Tästä kahtiajaosta sai kasvuvoimansa uusi poliittinen ilmiö vennamolaisuus. "Talonpojan tappolinja" -käsitteen luoneen Veikko Vennamon perustama ja johtama Suomen Maaseudun Puolue sai suurvoiton vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, mikä herätti muutkin puolueet ajamaan maaseudun ja kehitysalueiden asiaa.[1]

Maaltamuuton suvantovaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen eri osien väliset muuttovirrat tasaantuivat 1970-luvun puolivälissä, jolloin alkoi hyvinvointiyhteiskunnan voimakas rakennusvaihe. Valtiovalta tuki maaseutua etenkin Keskustan ajamalla aluepolitiikalla, jonka ansiosta maaseutukuntiin syntyi runsaasti lähinnä alihankintateollisuutta. Maaseudun kirkonkylät, joita alettiin kutsua kuntakeskuksiksi, saivat entistä kaupunkimaisempia piirteitä moderneine julkisine rakennuksineen ja pankkeineen. Syrjäseuduilla muuttoliike jatkui, mutta yleensä se pysähtyi näihin lähikeskuksiin. Valtion aluehallinto vahvistui maakuntien keskuksissa ja korkeakoulujärjestelmä laajeni voimakkaasti. Näin julkishallinnon palveluksessa työskentelevien ja akateemisen tai ylemmän ammatillisen koulutuksen saaneiden muuttovirrat suuntautuivat myös kehitysalueille. Osoituksena tästä kehityksestä oli useiden uusien kaupunkien synty pitkän tauon jälkeen 1980-luvun loppupuolella. Muuttoliikettä tapahtui jopa kaupungeista takaisin maaseudulle – lähinnä ns. kehyskuntiin –, kun kaupunkien pientalojen ja omistustonttien hinnat karkasivat usein tavallisten palkansaajien ulottumattomiin. Osansa kehityksessä oli liikenneyhteyksien paraneminen ja yksityisautoilun voimakas kasvu.[1]

Uusi keskittymiskehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisäinen muuttoliike taantui 1990-luvun alun laman aikana tasolle, jolla se oli ollut edellisen kerran 1950-luvulla, mutta talouden elpyessä se kiihtyi jälleen lähelle 1970-luvun alun huippulukemia. Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan äkillinen romahtaminen, joka oli suurimpia laman synnyttäjiä, iski erityisen kipeästi maaseudulle syntyneeseen alihankinta- ja vaatetusteollisuuteen, josta hävisi yli 100 000 työpaikkaa. Merkittävää muuttovoittoa saaneita kaupunkiseutuja oli nyt selvästi vähemmän kuin edellisillä vuosikymmenillä. Pääosa uusista työpaikoista syntyi korkeaa osaamista vaativille ammattialoille, joten muuttovirtojen uusiksi ohjaajiksi muodostuivat suurimmat yliopistot ja muutamat suuret kasvuyritykset, etunenässä Nokia. Lisäksi kesäkuun alussa 1994 voimaan astunut uusi kotikuntalaki mahdollisti opiskelijoiden kirjautumisen opiskelupaikkakuntiensa asukkaiksi entistä helpommin. Maassamuuttoon on vaikuttanut viime vuosikymmenien aikana välillisesti myös siirtolaisuus, koska useimmat alun perin pienille paikkakunnille sijoitetut pakolaiset ovat hakeutuneet asumaan suuriin keskuksiin. Uudessa muuttoaallossa muuttotappiosta ovat kärsineet Itä- ja Pohjois-Suomen lisäksi Satakunta ja Pohjanmaa sekä yksittäiset äkillisen rakennemuutoksen kohteiksi joutuneet paikkakunnat.[1][2]

2000-luvulle tultaessa maaseudun väestö on ikääntynyt ja peruspalvelut – koulu, posti, pankit ja linja-autoyhteys – on lakkautettu jo monista taannoin suuristakin kylistä. Suomen EU-jäsenyyden myötä maatilojen keskikoko on kasvanut voimakkaasti, maanviljelijän työn fyysinen rasittavuus on vaihtunut henkiseksi ja metsätaloudessa monitoimikoneet ovat syrjäyttäneet metsurit. Pienet kyläkaupat eivät ole pystyneet kilpailemaan tasavertaisesti suurten kauppakeskusten kanssa. Uhattuna on saattanut olla jopa koko kunnan ainoa postikonttori tai pankkiautomaatti. Autioituvan maaseudun ongelmat ovat koskeneet kipeimmin lapsiin, vanhuksiin ja muihin ilman omaa autoa oleviin henkilöihin. 2000-luvulla yhteiskunnan vaikuttajiksi ovat nousseet lähiöissä kasvaneet suurten ikäluokkien jälkeläiset, ja monilla nuorilla on enää hyvin etäinen tuntuma maaseutuun.[1][2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jari Väisänen: Suomen taloushistoria
  • Suomen tilastollinen vuosikirja 1960 - 1990;
  • Horisontti, Napoleonista nykypäivään, Peruskoulun historia 1. - 2. painos, Keuruu 1995.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Perttu Vartiainen: Kotikylän varjoista esikaupunkien valoihin: maassamuuton ongelmat ja mahdollisuudet. Teoksessa Anne-Maria Latikka (toim.): Puoli vuosisataa: Mitä-Missä-Milloin Juhlakirja, s. 120–125. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15505-9.
  2. a b c d e Jyrki Vesikansa: Pienviljelystä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Teoksessa Anne-Maria Latikka (toim.): Puoli vuosisataa: Mitä-Missä-Milloin Juhlakirja, s. 126–131. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15505-9.