Maamme

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vänrikki Stoolin tarinat vuoden 1898 painoksena. Kuvitus Albert Edelfelt. Maamme laulun sanat vielä alkuperäisessä vuoden 1867 muodossa: pohjainen, ei pohjoinen.
Maamme-laulun sävel.

Maamme (ruots. Vårt land) on Suomen kansallislaulu. Sen sanat ovat alkujaan Johan Ludvig Runebergin ruotsiksi kirjoittamat ja sävellys Fredrik Paciuksen. Runeberg teki sen alkujaan eräänlaisena vastavallankumouksellisana runona. Hän kirjoitti sen kevätkesällä 1846, jolloin elettiin tunnelmissa, jotka enteilivät vuosien 1847–1848 ”hullua vuotta”. Runeberg tarkoitti runonsa sävellettäväksi ja julkaisi sen itsekin sävellettynä 1847. Paciukselle Maamme-laulun sävellystyö annettiin muutamaa päivää ennen vuoden 1848 ylioppilaiden Floranpäivän juhlia, joissa Paciuksen säveltämä Maamme ensiesitettiin.

Runebert itse auktorisoi Paciuksen sävellyksen, kun hän julkaisi Maamme-runon vuonna 1848 Vänrikki Stoolin tarinoiden ensirunona ja teoksen nuottiliitteenä Paciuksen sävellyksen. Kansallislaulun asemaan Maamme pystyi nousemaan vasta suomenkielisten sanojen kanssa. Suomalaiset sanat muotoituivat Julius Krohnin johtaman runoilijaryhmän käännökseen vuodelta 1867, ja nykyisen moutonsa sanoitus sai Paavo Cajanderin korjausten jälkeen 1889. Maamme-laulu levisi ympäri Suomea erityisesti kuorojen ja kansakoulun avulla. Kansakoulujen laulunopetuksessa näkyi selvästi kansallinen herääminen, ja Maamme oli lauluopetusten suosituin laulu vuosien 1869–1881 aikana.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta ja ensiesitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallislaulut ja Euroopan vallankumoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan suuri vallankumous levitti Ranskassa nousseita vallankumouksen symboleita, Marseljeesia ja trikoloria ympäri Eurooppaa. Marseljeesin ruotsalainen käännös ilmestyi jo 12. joulukuuta 1792. Uudestaan sen ruotsinsi 1793 upsalalainen maisteri Mathias Hasselrot, jonka käännöksen sanotaan levinneen tuhansien käsikirjoitusten avulla koko Ruotsin valtakuntaan. Todennäköisesti sen pohjalta Kalajoen nimismies Henrik Achrenius teki myös Marseljeesin suomenkielisen version.[1] Achreniuksen versio ei kuitenkaan lähtenyt leviämään, eikä hänellä ollut todennäköisesti tarvettakaan levittää vallankumouksellista kappaletta. Hallitus tulkitsi Marseljeesin yleiseksi vallankumoukselliseksi tunnukseksi, minkä takia laulu kiellettiin valtakunnassa.[2]

Marseljeesin tilalle Ruotsissa nousi Ison-Britannian kuningashymni God Save the King, jonka käänsi ruotsiksi 1805 turkulaissyntyinen A. N. Edelcrantz. Se esitettiin 12. helmikuuta, kun Kustaa IV Aadolf palasi Saksasta kotimaahansa. Laulu piti julkisen asemansa Ruotsissa 1800-luvun alkupuoliskon.[3] Suomeksi sen käänsi nimellä Kansan-Laulu Kuningalle huhtikuussa 1805 B. von Knorring ja Frans Mikael Franzén. Se on lähes sanatarkka käännös ruotsinkielisestä versiosta. Siinä ei korosteta enää samalla tavalla hallitusmuotoa, mutta esitetään vetoamus suomalaisiin ”Laula Suomalainen Hurra!”[4]

Suomen siirryttyä 1809 Venäjän hallintaan Franzénin kuningashymni kelpasi lähes sellaisenaan. Siitä poistettiin muun muassa Vaasoihin viittavat säkeet ja lisättiin joitakin uusiin olosuhteisiin liittyviä säkeitä. Laulu Weisu Kejsarille esitettiin valtiopäivien päättäjäistanssiaisissa 18. heinäkuuta 1809.[5] Se unohtui kuitenkin melkein heti, ja sen sijaan Jaakko Juteinin 1813 laulun God Save the King melodialle laatima mukaelma Laulu Suurelle Ruhtinaalle vakiinnutti paikkansa keisarihymninä. Sitä laulettiin vielä 1910-luvulla. Juteinista tuli eräänlainen puoliviraallinen isänmaallinen runoilija, jonka laulua Laulu Suomessa voidaan tulkita keisarihymnin oheen kirjoitettuna kansallislauluna. [6]

Kansallisuuskysymys nousi Suomessakin aktiiviseksi puheenaiheeksi 1844. Sen taustalla oli koko Eurooppaa koskenut poliittiskansallinen oppositiomielinen liikehdintä, joka purkautui Euroopan hulluna vuotena 1848–1849. Sitä edetänyt paine oli kuitenkin havaittavissa jo vuosia aiemmin, saksaksi ajasta käytetään nimitystä Vormärz.[7]

J. V. Snellmanin Saima-lehti ilmestyi tammikuussa 1844 joulukuuhun 1846, ja se levitti Suomeen muun Eurooppan poliittisia näkemyksiä. Sen keskeisin lukijakunta tuli Helsingin yliopistopiireistä.[8] Aleksanterin yliopistossa päätettiin järjestää osakuntien yhteinen kevätjuhla, joka rehtorin painostuksesta kuitenkin peruutettiin. Kuraattori Zachris Topelius ei olisi tahtonut peruuttaa sitä, mutta hän sai kuitenkin revanssina tehdä kevään promootiorunon. Runon johdosta Topelius itse sanoi myöhemmin, että promootiossa kuultuuin ensimmäisen kerran fennomanian karjuntaa. Samana vuonna Emil von Qvanten kirjoitti Suomen laulun, jonka Fredrik Pacius sävelsi. Johan Ludvig Runeberg ihastui honkien huokailusta ja Väinön runokanteleesta kertovaan romanttiseen lauluun. Topeliukselle tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja Porthanin päiväksi hän sanoitti Marseljeesin, joka oli esikuvansa mukaan taistelulaulu. Siitä syystä se herätti huolestusta viranomaisissa.[9]

Helsingissä perustettiin keväällä 1846 Akateeminen Lukuyhdistys, joka oli eräänlainen Ylioppilaskunnan esiaste. Sinne tilattiin eurooppalaista kirjallisuutta, ja se todisti yliopistomaailman yhdistymishengestä.[9]

Runebergin runo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylioppilaskunnan lauluharrastus huolestutti uudestaan viranomaisia keväällä 1846. Sen johdosta Runeberg kirjoitti kevätkesällä runon Maamme, jonka hän tarkoitti sävellettäväksi.[10] Hän antoi sen syyskuussa dosentti Robert Tengströmille. Toukokuussa järjestetyn ylioppilasjuhlan on arveltu innostaneen Runebergia Maamme-runon kirjoittamiseen. Toisaalta hänen runossaan on historioitsija Matti Klingen mukaan nähtävissä vastavallankumouksellinen aspekti, joka tähtäsi Marseljeesin ja muiden vallankumouslaulujen torjuntaan.[9]

Runeberg sävelsi runonsa ensi kertaa syksyllä 1847 ja julkaissut sen Borgåbladet-lehdessä.[11]

Paciuksen sävellystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanterin yliopiston sijaiskansleri J. M Nordenstam kumosi 1848 peräti 12 vuotta voimassa olleen kiellon, joka esti ylioppilaiden perinteisen Flooran päivän kevätjuhlan. Tällöin heräsi ajatus myös Runebergin Maamme-runon säveltämisestä kevätjuhlaa varten.[12] Kevätjuhlaa alettiin suunnitella ”konservatiivis-nationalistisena vastavallankumouksellisena vastamielenosoituksena”. Sen oli tarkoitus olla lojaaliuden vakuutus Venäjän keisarille, jotta Suomi voisi säästyä Venäjän jyrkiltä toimenpiteiltä. Kuraattori Fredrik Cygnaeus ohjasi tapahtumaa posiitivisen mielenosoituksen suuntaan.[13]

Muutama päivä ennen Floran päivän juhlaa Pacius sai tehtäväkseen tehdä sävellyksen Runebergin runoon.[11] Pacius ei työskennellyt sävellyksen parissa kovinkaan systemaattisesti. Hänellä oli vain kaksi päivää aikaa tehdä sävellys ja harjoittaa kuoro sekä toiset kaksi päivää sovittaa se torvisoittokunnalle. Tämän päälle piti vielä kopioida käsin tarvittavat esitysmateriaalit. Paciuksen sävelmän esittäisi hänen itsensä perustama Akademiska Sångföreningen ja soittaisi Kaartin soittokunta.[14]

Paciuksen toiminnasta on annettu usein turhan ihannoitu kuva. Paciuksella ei ollut ilmeisesti pyrkimystäkään säveltää kansallislaulua. Topeliuksen mukaan Pacius sävelsi ”keveällä otteella” ja tarkoitti laulun vain juhlistamaan ylioppilaiden kevätretkeä.[15]

Runebergin runo oli jo aiemmin sävelletty, mutta August Engelbergin, Fredrik August Ehrström eikä Runebergin itsensä tekemät sävellykset olleet saaneet erityistä huomiota. Runebergin melodia on tosin myöhemmin sovitettu ainakin sekakuorolle, mieskuorolle ja torviyhtyeelle.[15]

Suomennos ja leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runeberg tunnusti Paciuksen sävellyksen aseman vielä vuoden 1848 aikana ilmestyneessä Vänrikki Stoolin tarinoiden ensilaitoksessa. Runeberg oli valinnut Maamme-runon alkurunoksi, ja teoksen nuottiliitteenä oli Paciuksen sävellys. Paciuksen varsinainen nuottipainos lauluäänelle ja pianolle sekä mieskuorolle a cappella ilmestyi myös vuonna 1848. Vaikka Runeberg oli Vänrikki Stoolin tarinoissa auktorisoinnut Paciuksen version, runoon tehtiin edelleen kilpailevia sävelityksiä. Frederik Eimele sävelsi 1849 siitä version sekä lauluäänelle ja pianolle että mieskuorolle ja Axel Gabriel Ingelius oman versionsa 1852.[15]

Kansallislaulun asemaan Maamme pystyi nousemaan vasta, kun siihen vakiintuivat suomenkieliset sanat. Nuottien ilmestymisen jälkeen monet harrastajat ja ammattikirjoittajat tekivät omia ehdotuksiaan. Aleksanteri Rahkosen runokokoelmassa Sääskiä (1865) ollut suomennos sai ensimmäisenä vakiintunutta asemaa. Sen kuitenkin syrjäytti pari vuotta myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinoiden vuoden 1867 suomenkielisen painoksen muoto. Julius Krohnin johtaman ”viiden vänrikin” runoilijaryhmän vastasi tarinoiden suomenkielisyydestä. Lopullinen versio muototui vasta Paavo Cajanderin parannusten jälkeen 1890-luvulla.[16][17][18]

Ylioppilaskunta omaksui ensimmäisenä Paciuksen Maamme-laulun, kun Akademiska Sångföreningenin niin sanotut ylioppilaskaksitoistikot eli kolmikertaiset laulukvartetit kiersivät Suomea 1850- ja 1860-luvuilla. He keräsivät konserttien avulla varoja Ylioppilastalon rakentamiseen ja levittivät laulua, joka tunnettiin vasta Helsingin musiikkipiireissä.[15] Ylioppilastalo vihittiin 26. marraskuuta 1870. Juhlassa esitettiin aluksi Paciuksen johtamana Maamme, johon juhla myös päättyi. Ylioppilastalolta marssittiin vielä sen jälkeen yliopistolle, ja sen aikana lauletiin vielä Maamme-laulua.[19]

Maamme-laulua alettiin 1860-luvun loppupuolella laulaa entistä useammin. Se yleistyi hieman aiemmin jo virallisten juhlatilaisuuksien numerona. Saimaan kanavan vihkiäisissä 1856 Richard Faltinin johtama viipurilaisen Behmin koulun oppilaskuoro lauloi sekä Maamme-laulun että Keisarihymnin. Maamme-laulua esitettiin usein Keisarihymnin parina, mikä kuvastaa sen nousua kansalliseksi symboliksi. Se laulettiin usein myös keisarivierailuissa, Aleksanteri II kuuli sen Helsingissä 1856 ja Aleksanteri III 1885.[20]

Maaseudulla Maamme-laulu alkoi yleistyä vasta 1870-luvulla, ja se mursi itsensä läpi vuosikymmenen lopulla maaseudun seura- ja kokoustoiminnassa. Sitä oli levitämässä myös vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura. Se perusti ympäri Suomea lauluseuroja, joiden toiminta usein huipentui juhannuksen kansanjuhliin, joissa suomalaisia tutustettiin kansallisiin symboloeihin.[21]

Ylioppilastalon, sen juhlien ja siellä majaa pitäneiden kuorojen lisäksi Maamme-laulua levittivät ympäri Suomea kansakoulut.[19] Koulut olivatkin todennäköisesti merkittävin reitti laulun leviämiseen.[22] Suomen kansallisen heräämisen aika näkyi kansakouluissa, mikä näkyi myös laulunopetuksessa. Laulunopetuksen keskeisintä aineistoa olivat virret ja isänmaalliset laulut. Maamme oli Reijo Pajamon tekemän tutkimuksen mukaan suosituin laulu vuosien 1869–1881 välisenä aikana.[23]

Maamme-laulu vakiintui koulujen ja seminaarien opetusohjelmaan kansallisen heräämisen ja myös kristillis-isänmaallisen hengen ansiosta. Vaikka Maamme vakiinnutti paikkansa erityisesti kansallislauluna, sen menestykseen vaikuttivat myös muut tekijät: laulussa ihannoitiin Suomen luontoa, siinä nostettiin esille suomalaisten menneisyys ja maan omaleimaisuus sekä siinä vahvistettiin kansallista identiteettia.[24]

Kielikiistat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylioppilaskunnan 1870-lukua leimasi kielikiistat, jotka repivät myös ylioppilaslaulajia. Suomenkieliset laulajat vaativat ohjelmistoon suomenkilisiä lauloja, mutta ruotsinmieliset panivat vastaan. Yhteenotto kärjistyi, kun kuoro kieltäytyi harjoittelemasta August Ahlqvistin sanoittaamaa laulua Nouse, riennä Suomen kieli. Suomenmieliset ylioppilaat perustivat tämän jälkeen Suomalaisen Nuijan laulukunnan. Se hajosi kuitenkin pian johtajaongelmiin, mutta Akademenista lokakuussa 1882 eronneesta Ylioppilaskunnan Laulajista (YL) tuli fennomaaniliikkeen äänitorvi. Kuoro otti taistelulaulukseen Emil Genetzin veljensä Arvidin runoon säveltämän laulun Herää Suomi! Ruotsinkieliset pitivät laulun esittämistä provokaationa, koska he katsoivat runon sorron teeman vihjailevan ruotsalaisuuteen.[25]

Ylioppilaskuorojen kielikiistat voimistuivat erityisesti Heikki Klemetin kaudella 1900-luvun alkupuoliskolla Suomenkielisten päämääränä oli korvata saksalais-skandinaavinen ohjelmisto kokonaan suomalaisilla sävellyksillä. Klemetti suhtautui ruotsinkieliseen perinteeseen, kuten Paciuksen Maamme-lauluun, jyrkän kielteisesti. Riitojen keskipiste muodostui Runebergin päivän ympärille. YL ilmoitti vuoden 1909 päivän yhteydessä, ettei osallistuisi juhlallisuuksiin enää jatkossa. Klemetti taivutti YL:n omalla kannalleen, ja kuoron tuli jatkossa suunnata laulutervehdyksensä Runebergin juhlinnan sivuttamiin muihin kansallisiin merkkihenkilöihin, kuten Lönnrotiin ja Kiveen. YL ei ollut asiassa yksimielinen, sillä sortovuosien aikana Runebergin asema kansallisena suurmiehenä oli vahva myös perustuslaillisten keskuudessa.[25]

Ylioppilaskunta tavoitteli 1922 ylioppilaskuorojen välisten suhteiden liennyttämistä. Akademenia suostui esittämään laulutervehdyksen Kalevalan päivänä Lönnrotin patsaalla. YL ei saanut tästä kuitenkaan etukäteistietoa, ja Akademenin laulajat poistuivat paikalta välittömästi, kun YL aloitti laulun Nouse, riennä Suomen kieli. Kolme vuotta myöhemmin YL palasi kuitenkin juhlistamaan myös Runebergia. Kalevalan päivää vietettiin ja Kivikin oli saamassa oman juhlapäivänsä, joten aatteelliset kiistat pystyttiin sivuuttamaan.[25]

Sisällissodan jälkeen itsenäisen Suomen kansallislauluksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymisen ja sisällissodan takia kansallislaulusta tuli keväällä 1918 myös osa luokkataistelua. Maamme-laulu oli palannut porvarillisiin itsenäisyysjuhliin, mutta Marseljeesia ja Internationaalia soitettiin sosialistien tilaisuuksissa. Ylioppilaat toivat esille myös kolmannen vaihtoehdon, Jääkärimarssin, joka onnistui ylittämään myös kielirajat. Akateemisissa itsenäisyysjuhlissa 1918 Akademiska Sångföreningen esitti sen ruotsiksi ja Ylioppilaskunnan Laulajat suomeksi.[16]

Valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti myös Maamme-laulun aseman Suomen kansallislauluna.[16] Se ei kuitenkaan tapahtunut aivan täysin ilman keskustelua. Aitosuomalainen-lehdessä kirjoitettiin 1925 voimakkaasti Runebergia ja Vänrikki Stoolin tarinoita vastaan. Se kuvasti tiettyjen suomalaisintoilijoiden piirissä ollutta painostusta, jossa he halusivat siirtää Runebergin kunnioittamisen Lönnrotin ja Kalevalan suuntaan. Jyrkimmille tahoille Maamme-laulu esiintyi ”ruotsalaisen miehen sepittämänä ja saksalaisen säveltämänä”. Turun yliopiston ylioppilaskunta päätti maaliskuussa 1928 ottaa aktiivisen roolin ajassa, ja se ilmoitti pyrkivänsä siine, että yliopiston rehtori V. A. Koskenniemen runo Isänmaan kasvot laulettuna saisi paikan kansallislauluna.[26]

Ylioppilaskunnan aloitetta seurasi laaja sanomalehtikirjoittelu. Joissain puheenvuoroissa korostettiin Maamme-laulun passiivisuutta ja sitä, että tarvittiin uusi kansallislaulu kuvastamaan aktiivista isänmaallisuutta, jota edustivat muun muassa valkoinen suojeluskuntahenki ja Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Helsingin ylioppilaskunta päätti, että toukokuun Flora-juhlassa laulettaisiin myös Isänmaan kasvot. Ylioppilaiden pyrkimys ei kuitenkaan lopulta saanut vastakaikua, sillä juhlapuheen pitänyt maisteri Martti Haavio puhui kauniisti 80 vuotta aiemmin pidettystä Florajuhlasta eikä AKS antanut lausunnossaan tukea Koskenniemen runolle.[27]

Maamme-laulun asemaa ei pystynyt lopulta uhkaamaan edes Jean Sibeliuksen vuonna 1938 Finlandiasta kuorolle sovittama Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi kirjoitti sanat 1940.[16] Lopullisesti Maamme saavutti kansallisen arvonsa talvisodan tunnelmissa. Sota-ajan yhteisyyden henki vahvisti monia kansallissymboleita. Maamme-laulu oli tuona aikana esillä ajan kaikissa isänmaallisissa tilaisuuksissa, ja soitettiin radion kautta joka ilta rintamauutisten jälkeen.[28]

Asema Suomen kansallislauluna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen laissa ei ole mainintaa virallisesta kansallislaulusta, toisin kuin esimerkiksi Suomen lipusta ja vaakunasta.[29] Eduskunta ei ole missään vaiheessa käsitellyt virallisesti kansallislaulukysymystä, eikä siitä ole annettu erillisiä asetuksia. Matti Klingen mukaan Maamme-laulun asema onkin vakiintunut tapaoikeudellisesti. Suomen kansallislauluksi Maamme on yksinkertaisesti vakiintunut, ja tällä tavalla muodostuneen kansallissymbolin asema on jopa lakisääteistä asemaa vahvempi. Kansallistunteen ilmaisutapana se sai asemansa, kun tarpeeksi suuri enemmistö kansalaisista otti sen omakseen. Maamme-laulun kansallista koskemattomuutta kuvastaa se, että yleisöä kummastutti Kalevi Ahon Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhliin tekemä laulun modernisoitu sovitus.[30]

Vaikka Maamme-laulu on vakiintunut Suomen kansallislauluksi, sen asemasta on silti syntynyt paikoin keskustelua. Sitä on ehdotettu vaihdettavaksi, ja toisaalta sen aseman on haluttu laillistettavan. Jopa Eduskunnassa on ehdotettu, että kansallislauluksi pitäisi vaihtaa Jean Sibeliuksen Finlandia.[31] Lakialoite on tehty sekä Maamme-laulun että Finlandian asettamisesta viralliseksi kansallishymniksi.[32][33] Finlandian valitsemisesta kansallislauluksi tehtiin vuonna 2014 myös kansalaisaloite. Vaihtamisen syyksi on esitetty sitä, että samaa sävellystä käytetään myös Viron kansallislaulussa Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, ja sitä että Maamme-laulun säveltäjä on saksalainen Fredrik Pacius.[34][35] On myös väitetty, että laulu vahvistettiin Viron kansallislauluksi ennen kuin se vakiinnutti asemansa Suomessa. Viron parlamentti käsitteli kyllä asiaa vuonna 1922, mutta se ei ole sitä missään vaiheessa virallistanut. Maamme-laulun tavoin myös Mu isamaa vahvisti asemansa kansallislauluna kansan keskuudessa.[30] Lisäksi musiikintutkija Erkki Salmenhaaran mukaan Pacius oli syntyperästään huolimatta suomalainen säveltäjä. Hän saapui Suomeen helmikuussa 1836, omaksui nopeasti suomalaiset aatevirtaukste ja pyrkimykset ja alkoi rakentaa maan musiikkielämää. [36]

Tie Viron kansallislauluksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen Johann Voldemar Jannsen tutustutti virolaiset Paciuksen Maamme-lauluun. Hän oli kuorolaulukulttuurin kehittäjä, ensimmäistä virolaisten yleislaulujuhlien järjestäjä ja varhainen kansallismielinen sekä lahjakas kansankirjailija. Hänen virolaiskansallisen aatemaailmansa ja 1860-luvulla syntynyt yleinen kiinnostus Suomea kohtaan edesauttoivat asiaa.[37]

Virossa järjestetiin jo 1860-luvulla paikallisia laulupäiviä, mutta Jannsenin Vanemuine-seura anoi 1867 virolaisten yhteislaulujuhlien järjestämistä. Se naamioitiin Liviinmaan kuvernementin maaorjuudesta vapautumisen (1819) 50-vuotisjuhlapäiväksi. Myönteinen päätös juhlien järjestämisestä tuli helmikuussa 1869. Jansen oli alkanut jo aiemmin suunnitella, mitä virolaisissa musiikkijuhlissa voitaisiin laulaa. Hän oli 1862 juhlkaissut kirjan Eesti laulik (”Virolainen laulukirja”), jossa oli pääosin mukaelmia saksalaisista sävelmistä.[38]

Vuoden 1869 laulujuhlia varten Jansen julkaisi nuoteilla varustetun laulukokoelman, jossa hän oli luopunut yksipuolisesta saksalaisuudesta. Kokoelmassa oli saksalaisten laulujen lisäksi kaksi virolaisen Aleksander Kunileidin sävellystä ja kaksi suomalaista sävellystä, Maamme ja Karl Collanin säveltämä laulu. Jannsen oli Maamme-lauluun tehnyt omat sanansa “Mo issama, mo õn ja rõõm” (“Isänmaani, onneni ja iloni”). Jannsen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Maamme-laulun virolainen esittelijä, sillä sen oli paitannut itse tehdyin sanoin vuonna 1868 Reigiin pastori G. F. Rinne.[39]

Mu isamaa, mu õnn ja rõõm ei ollut seuraavien tsaarinvallan aikana järjestettyjen laulujuhlien ohjelmistossa, mutta se muodostui yhä suositummaksi kuorojen ohjelmistossa. Viron musiikkihistoriasta vuonna 1937 kirjoittaneen Anton Kasemetsin mukaan laulusta tuli niin kansanomainen, että siitä muodostui kansallislaulu. Siitä löytyi säkeistö jo Viron itsenäisyysjulistuksesta 1918. Kansa otti laulun omakseen todennäköisesti, koska sillä oli kaksinkertainen symboliarvo: se oli sekä isänmaallinen että suomalainen laulu. Suomalaisyhteys oli virolaista kansallisidentiteetti vahvistava tekijä.[40]

Sanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cajanderin suomennos
Runebergin alkuperäisteksti
1.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien!
Vårt land, vårt land, vårt fosterland,
Ljud högt, o dyra ord!
Ej lyfts en höjd mot himlens rand,
Ej sänks en dal, ej sköljs en strand,
Mer älskad än vår bygd i nord,
Än våra fäders jord.
2.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret,
ne meist on kultaiset.
Vårt land är fattigt, skall så bli
För den, som guld begär.
En främling far oss stolt förbi:
Men detta landet älska vi,
För oss med moar, fjäll och skär
Ett guldland dock det är.
3.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk'kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Vi älska våra strömmars brus
Och våra bäckars språng.
Den mörka skogens dystra sus,
Vår stjärnenatt, vårt sommarljus.
Allt, allt, vad här som syn, som sång
Vårt hjärta rört en gång.
4.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Här striddes våra fäders strid
Med tanke, svärd och plog.
Här, här, i klar som mulen tid.
Med lycka hård, med lycka blid.
Det finska folkets hjärta slog.
Här bars vad det fördrog.
5.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Vem täljde väl de striders tal.
Som detta folk bestod.
Då kriget röt från dal till dal.
Då frosten kom med hungers kval.
Vem mätte allt dess spillda blod
Och allt dess tålamod?
6.
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
Och det var här det blodet flöt,
Ja, här för oss det var,
Och det var här sin fröjd det njöt,
Och det var här sin suck det göt.
Det folk som våra bördor bar
Långt före våra dar.
7.
Tääll' olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
Här är oss ljuvt, här är oss gott,
Här är oss allt beskärt;
Hur ödet kastar än vår lott.
Ett land, ett fosterland vi fått,
Vad finns på jorden mera värt
Att hållas dyrt och kärt?
8.
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme.
Och här och här är detta land.
Vårt öga ser det här,
Vi kunna sträcka ut vår hand
Och visa glatt på sjö och strand
Och säga: se det landet där.
Vårt fosterland det är.
9.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Och fördes vi att bo i glans
Bland guldmoln i det blå,
Och blev vårt liv en stjärnedans.
Där tår ej göts, där suck ej fanns.
Till detta arma land ändå
Vår längtan skulle stå.
10.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
O land, du tusen sjöars land,
Där sång och trohet byggt,
Där livets hav oss gett en strand,
Vår forntids land, vår framtids land.
Var för din fattigdom ej skyggt.
Var fritt, var glatt, var tryggt.
11.
Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa,
viel lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
Din blomning, sluten än i knopp,
Skall mogna ur sitt tvång;
Se, ur vår kärlek skall gå opp
Ditt ljus, din glans, din fröjd, ditt hopp.
Och högre klinga skall en gång
Vår fosterländska sång.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jansen, Ea: Maamme-laulun tulo Viroon. Teoksessa: Kolbe, Laura & Valjus, Risto & Wrede, Johan (toim.): Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-393-X.
  • Junkkari, Olli: Kuorolaulu ja Maamme-laulun leviäminen. Teoksessa: Kolbe, Laura & Valjus, Risto & Wrede, Johan (toim.): Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-393-X.
  • Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15314-5.
  • Klinge, Matti: Euroopan kumousvuosi ja suomalaisuuden synty. Teoksessa: Kolbe, Laura & Valjus, Risto & Wrede, Johan (toim.): Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-393-X.
  • Pajamo, Reijo: Maamme-laulu ja koulut. Teoksessa: Kolbe, Laura & Valjus, Risto & Wrede, Johan (toim.): Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-393-X.
  • Salmenhaara, Erkki: Maamme-laulu kansallisena symbolina. Teoksessa: Vierimaa, Irma & Kilpeläinen, Kari & Sivuoja-Gunaratnam, Anne (toim.): Siltoja ja synteesejä. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-746-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Klinge 1999, 108–109.
  2. Klinge 1999, 110–111.
  3. Klinge 1999, 112.
  4. Klinge 1999, 117.
  5. Klinge 1999, 122.
  6. Klinge 1999, 124–126.
  7. Klinge 1999, 139.
  8. Klinge 1999, 140.
  9. a b c Klinge 1999, 141–143.
  10. Klinge 1998, s. 18.
  11. a b Maamme-laulu 160 vuotta Sulasol. Viitattu 1.8.2015.
  12. Salmenhaara, s. 193.
  13. Floranpäivä 1848 – päivä jolloin Suomi syntyi Maamme-laulu 150. Helsingin yliopisto. Viitattu 1.8.2015.
  14. Salmenhaara, s. 193.
  15. a b c d Salmenhaara, s. 194–195.
  16. a b c d Salmenhaara, s. 196–198.
  17. Käännökset - Runebergin kotimuseo
  18. J. L. Runeberg - Suomalaisen kirjallisuuden seura
  19. a b Klinge 1999, s. 178–179.
  20. Junkkari, s. 74–75.
  21. Junkkari, s. 76.
  22. Junkkari, s. 77.
  23. Pajamo, s. 53.
  24. Pajamo, s. 61–62.
  25. a b c Junkkari, s. 78–79.
  26. Klinge 1999, 209.
  27. Klinge 1999, 210.
  28. Klinge 1999, 211.
  29. Natri, Jenni: Suomen laki ei tunne Maamme-laulua Utain. 5.12.2003. Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos. Viitattu 5.12.2009.
  30. a b Salmenhaara, s. 204.
  31. Sulo Aittoniemi, kirjallinen kysymys 167/2001 vp, http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_167_2001_p.shtml
  32. Kimmo Kiljunen, lakialoite 166/2003 vp, http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/la_166_2003_p.shtml
  33. Christina Gestrin, lakialoite 158/2003 vp, http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/la_158_2003_p.shtml
  34. Sirén, Vesa: Finlandia kansallislauluksi? – Kansalaisaloite hämmentää Sibeliuksen sukua HS.fi. 9.12.2014. Sanoma company. Viitattu 1.8.2015.
  35. Aamulehti su|asiat, 4.2.2007, s. 8.
  36. Salmenhaara, s. 205.
  37. Jansen, s. 88.
  38. Jansen, s. 94–95.
  39. Jansen, s. 96.
  40. Jansen, s. 100–101.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kolbe, Laura & Valjus, Risto & Wrede, Johan (toim.): Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-393-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: