Viron itsenäisyysjulistus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viron itsenäisyysjulistus, ”Manifesti kaikille Vironmaan kansoille”.

Viron itsenäisyysjulistus tai Viron itsenäisyysmanifesti (vir. Manifest kõigile Eestimaa rahvastele, suom. Manifesti kaikille Vironmaan kansoille) on Viron tasavallan perustamisjulistus, jonka Viron pelastuskomitea antoi 24. helmikuuta 1918 ja jolla Viro irtautui Venäjästä. Se luettiin julki ensimmäisen kerran illalla 23. helmikuta Pärnussa ja painettiin ja julkaistiin virallisesti seuraavana päivänä Tallinnassa. Helmikuun 24. päivää vietetään sen mukaan Viron itsenäisyyspäivänä. Julistettu itsenäisyys ei toteutunut heti, sillä Saksa valtasi samaan aikaan Viron ja miehitti sitä ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Itsenäisyysjulistuksen taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Viron neuvostojen toimeenpanevan komitean johtajana toiminut bolševikki Jaan Anvelt oli ilmoittanut 26. marraskuuta (juliaanisen kalenterin 13. marraskuuta) 1917, että Viron kuvernementin kansanedustuslaitos, Viron maapäivät (maanõukogu), hajotettaisiin kahden päivän kuluttua ja seuraavan vuoden alussa pidettäisiin Viron perustavan kokouksen vaalit. Maapäivät julistautuivat viimeisessä kokouksessaan 28. (15.) marraskuuta korkeimman vallan haltijaksi Virossa siihen saakka kunnes perustava kokous kokoontuisi. Koska maapäivät eivät vallitsevassa tilanteessa voineet kokoontua säännöllisesti, päättivät ne samalla luovuttaa valtansa väliaikaisesti puhemiehistölleen ja niin sanotulle vanhintenneuvostolle (vanematekogu), jonka puheenjohtajaksi tuli Konstantin Päts.[1]

Tässä vaiheessa mikään Viron puolueista ei ollut vielä itsenäisyyden kannalla. Bolševikit saivat marraskuun lopulla Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa Viron alueella peräti 40,2 prosenttia äänistä, vaikka koko Venäjän äänistä he saivat vain neljäsosan. Bolševikkien terrori sai koko ajan yhä suuremmat mittasuhteet. Lopulta virolaiset alkoivat kääntyä itsenäisyyden kannalle, koska bolševikit näyttivät olevan luopumassa ajatuksesta muuttaa Venäjä eri kansojen liittovaltioksi, jolloin Viro ei Venäjän yhteydessä saisi edes todellista itsehallintoa. Viron päätymistä Saksan alaisuuteen pidettiin vielä huonompana vaihtoehtona ja sitä haluttiin välttää kaikin tavoin.[1]

Viron työpuolue otti ensimmäisenä virolaispuolueena itsenäisyyttä puoltavan kannan kokouksessaan 23.–24. (10.–11.) joulukuuta 1917. Lopulta joulu–tammikuun aikana kaikki Viron puolueet bolševikkeja lukuun ottamatta kääntyivät itsenäisyyden kannalle. Vanhintenneuvosto päätti, että Saksan miehittäessä Viron maa julistettaisiin itsenäiseksi. Tallinnan Estonia-teatterissa 13. tammikuuta (31. joulukuuta) kokoontunut vanhintenneuvoston ja kaikkien puolueiden paitsi bolševikkien yhteinen kokous teki ennakkopäätöksen Viron julistamisesta itsenäiseksi sopivalla hetkellä. Länsi-Eurooppaan Viroa edustamaan päätettiin lähettää kokeneista poliitikoista muodostettu ulkomaandelegaatio (Ants Piip, Kaarel R. Pusta, Jaan Tõnisson).[1]

Viron perustavan kokouksen vaalit järjestettiin 3.–4. helmikuuta (21.–22. tammikuuta) 1918. Yli kaksi kuukautta Viroa hallussaan pitäneet bolševikit sallivat vaalien järjestämisen odottaen suurta voittoa. Vaaleissa bolševikit kuitenkin saivat vain 37,1 prosenttia äänistä, kun taas työpuolue sai 30,4 prosenttia ja kolmen liberaalipuolueen – demokraattisen puolueen, talonpoikaisliiton ja radikaalidemokraattien – muodostama demokraattinen blokki sai 22,7 prosenttia. Näin ollen itsenäisyyttä kannattavat puolueet saivat 53,1 prosenttia äänistä eli enemmistön. Vaaleja ei kuitenkaan ehditty toimittaa kaikkialla maaseudulla eikä esimerkiksi Tartossakaan, kun bolševikit määräsivät ne keskeytettäviksi 9. helmikuuta (27. tammikuuta) huomattuaan joutuvansa tappioasemaan.[1]

Tilanne oli keskeytettyjen vaalien jälkeen Virossa kaoottinen. Baltiansaksalaiset lähettelivät samaan aikaan avunpyyntöjä Berliinin, jossa taas alettiin olla kyllästyneitä Venäjän kanssa käytyjen rauhanneuvotteluiden paikallaan junnaamiseen. Vironmaan ja Liivinmaan ritarikunnat julistautuivat itsenäisiksi, mikä sai bolševikit rankaisutoimiin aatelisia kohtaan. Bolševikit julkaisivat tammikuun lopulla esisuunnitelman Viron työväenkommuunista, joka olisi liitetty Venäjän neuvostotasavaltaan autonomisena alueena. Neuvostojohtaja Vladimir Lenin nimitti eräässä puheessaan Viroa sosialistiseksi tasavallaksi.[1]

Saksa aloitti 18. helmikuuta suurhyökkäyksen Baltiaan. Seuraavana päivänä, 19. helmikuuta, pidätyksiä pelännyt vanhintenneuvosto luovutti korkeimman vallan maan alla toimivalle kolmihenkiselle Viron pelastuskomitealle (Eesti päästekomitee), jonka jäseniksi tulivat Konstantin Päts, Konstantin Konik ja Jüri Vilms. Venäläiset bolševikit alkoivat vetäytyä saksalaisten tieltä, jolloin Viroon syntyi sotilaallinen tyhjiö.[1][2] Virolaisten omat joukot koostuivat neljä jalkaväkirykmenttiä ja yhden ratsurykmentin kattavasta ”kansallisesta divisioonasta”. Haapsalussa majailleet virolaisjoukot kuitenkin ilmoittivat pysyvänsä puolueettomina saksalais-venäläisessä sodassa.[1]

Julistuksen laatiminen ja antaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pärnun vanha Endla-teatteri, jonka parvekkeelta itsenäisyysjulistus luettiin ensi kerran 23. helmikuuta 1918.

Itsenäisyysjulistusta alettiin puuhata Estonia-teatterin yläkerrassa kokoontuneessa Tallinnan virolaisessa älymystöklubissa (Tallinna Eesti Haritlaste Klubi).[1] Julistuksen tekstin laati 18. helmikuuta asetettu komitea, johon kuuluivat maapäiväedustajat Karl Ast, Jüri Jaakson, Juhan Kukk ja Jüri Vilms. Pääasiallinen kirjoittaja oli Kukk, jota avusti maapäivien palveluksessa ollut Ferdinand Peterson. Vanhintenneuvoston jäsenet hyväksyivät julistuksen 21. helmikuuta.[3] Se oli tarkoitus julkaista samana päivänä länsirannikon Haapsalussa, joka oli I Virolaisen rykmentin hallussa. Länsi-Viron saarilta tulleet saksalaiset kuitenkin miehittävät kaupungin samana päivänä, jolloin ajatuksesta luovuttiin.[1] Pelastuskomitea aikoi julkaista julistuksen seuraavana päivänä Tartossa, mutta ei onnistunut matkustamaan sinne.[2] Lopulta julistus luettiin illalla 23. helmikuuta Pärnun Endla-teatterin parvekkeelta.[1] Koska pelastuskomitea ei onnistunut saapumaan paikalle, julistuksen luki ääneen maapäiväedustaja Hugo Kuusner.[3][2]

Tallinna oli ajautunut sekasortoiseen tilaan bolševikkien paetessa lähestyviä saksalaisia satamassa odottaviin laivoihinsa, joten pelastuskomitea onnistui ottamaan kaupungin haltuunsa 24. helmikuuta III Virolaisen rykmentin päällystön ja vapaaehtoisten suojeluskuntajoukkojen avulla.[4][1][2] Itsenäisyyden virallinen julistaminen tapahtui siten Tallinnassa tuona päivänä, minkä mukaan myös Viron itsenäisyyspäivää vietetään.[1] Samana päivänä julistuksen luki ääneen Viljandissa kaupungin pormestari Gustav Talts.[3] Pelastuskomitea asetti samana päivänä Viron johtoon väliaikaisen hallituksen, jonka pääministeriksi tuli Päts, varapääministeriksi Vilms ja ulkoministeriksi Jaan Poska. Hallituksessa olivat mukana Viron kaikki ”kansalliset” puolueet paitsi sosialistivallankumoukselliset. Toompealle Pitkän Hermannin salkoon vedettiin Viron sinimustavalkoinen lippu.[1] Seuraavana päivänä Päts luki vielä julistuksen ääneen Tallinnassa ja IV Virolaisen rykmentin pataljoonankomentaja Jaan Maide Keski-Viron Paidessa. Julistusta painettiin Tallinnassa, Pärnussa ja Paidessa, ja se ehdittiin 25. helmikuuta julkaista myös Päevaleht-sanomalehdessä.[3]

Viron itsenäisyys kesti kuitenkin vain päivän ajan, sillä saksalaiset valtasivat Tallinnan jo 25. helmikuuta ennen puoltapäivää ja ottivat vallan. He eivät tunnustaneet Viron väliaikaista hallitusta, joka joutui siirtymään maan alle. Maaliskuun 3. päivään mennessä koko Viro oli saksalaisten hallussa.[1]

Julistuksen sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julistuksen otsikko oli ”Manifesti kaikille Vironmaan kansoille”. Sen mukaan Viro olisi demokraattinen tasavalta, jonka hallinnosta päättäisi tuleva perustava kokous.[1][3] Valtion alue vastaisi Viron historiallisia ja kansallisia rajoja.[1]

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa miehitti Viroa aina marraskuuhun 1918 asti. Maailmansodan päätyttyä saksalaiset luovuttivat 13. marraskuuta Viron väliaikaiselle hallitukselle vallan Pohjois-Virossa, ja koko Viro luovutettiin virallisesti 19. marraskuuta 1918. Neuvosto-Venäjä kuitenkin keskitti puna-armeijan Viron rajalle 11. marraskuuta, ja marraskuun lopulla neuvostojoukot hyökkäsivät Viroon laajalla rintamalla. Alkoi Viron vapaussota, joka päättyi 2. helmikuuta 1920 solmittuun Tarton rauhaan. Vuonna 1921 Viro sai täydellisen kansainvälisen tunnustuksen ja pääsi Kansainliiton jäseneksi.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p Seppo Zetterberg: Viron historia, s. 497–501. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.
  2. a b c d Salvation Committee (englanniksi) Estonica.org. Viitattu 12.4.2022.
  3. a b c d e Declaration of Independence (englanniksi) Estonica.org. Viitattu 12.4.2022.
  4. Mirko Harjula: Viro 1914–1922: Maailmansota, vallankumoukset, itsenäistyminen ja vapaussota, s. 91. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.
  5. Zetterberg 2007, s. 504, 510, 515, 532–534.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]