Käännössarjakuva Suomessa
Suomeksi käännetyn sarjakuvan historia alkaa vuodesta 1857, jolloin julkaistiin Rodolphe Töpfferin kuvakirja Koipeliinin Linnustus.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eurooppalaiset sarjakuvatutkijat ovat nostaneet ensimmäisenä sarjakuvana esiin sveitsiläisen Rodolphe Töpfferin sarjakuvamaisesti kerrotut kirjat 1800-luvun puolivälistä. Töpfferin seitsemästä sarjakuvakirjasta viimeinen, L’Histoire de M. Cryptogame, ilmestyi 1845. Suomessa kertomus nähtiin käännettynä nimellä ”Herra Koipeliinin linnustus” Sanomia Turusta -lehdessä 1857, ja kaksi vuotta myöhemmin siitä ilmestyi kaksi ensimmäistä osaa Lukemista kansalle -vihkosarjassa. Kaksi jälkimmäistä osaa julkaistiin vuonna 1862. Lisätty painos julkaistiin nimellä Herra Koipeliinin merkilliset matkat ja eriskummalliset kohtalot maalla ja merellä 1871, kolmas painos 1923 Gummeruksen julkaisemana, seuraavat painokset 1934 ja 1972. Kirja julkaistiin ilman tekijätietoja ja pilkottuna kuvakirjaksi.[2]
Ensimmäinen todellinen suomenkielinen sarjakuvajulkaisu on Amerikkalainen kuvakirja vuodelta 1904. Osakeyhtiö Minervan julkaisemassa 20-sivuisessa kirjasessa nähtiin ensi kerran yhdysvaltalaisia sanomalehtisarjakuvia Suomessa. Nimettömistä ja ilman tekijätietoja julkaistuista sarjoista nykyisin tunnetuin on Kissalan pojat. 1910–1930-luvuilla Suomessa ilmestyi lehdissä satunnaisesti eri sarjoja. Vuonna 1929 Uudessa Suomessa alkoi ilmestyä Bonzo, Helsingin Sanomissa Felix Kissa ja sanomalehti Karjalassa Matti Mainio ja Jussi Juonio. George McManusin Vihtori ja Klaara aloitti Uudessa Suomessa 1930. Mikki Hiiri ilmestyi lyhyen aikaa Aamulehdessä vuonna 1930 ja myöhemmin Helsingin Sanomissa. Pian suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyi kymmenittäin amerikkalaisia sarjakuvia. Suosituimpia sarjoja ryhdyttiin 1930-luvulla kokoamaan myös omiksi julkaisuikseen, jotka enteilivät Yhdysvalloissa keksittyä sarjakuvalehtimuotoa. Vihtori ja Klaara -sarjoista koottiin useita albumeja, Karjala julkaisi kolme Pikku Anni -kokoelmaa (Little Annie Rooney). Suomen Sosialidemokraatti julkaisi Helmi ja Heikki -albumin 1936. Aikakauslehdissä ilmestyneestä Alex Raymondin jatkuvajuonisesta sarjasta Iskevä Salama (Flash Gordon) julkaistiin albumillinen seikkailuja 1938.[3]
Aku Ankka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset ilmiöt tulivat muotiin, mukaan lukien sarjakuvalehdet. Vuonna 1951 Sanoma aloitti Aku Ankan julkaisemisen.[3] Aku Ankasta tuli poikkeuksellisen suosittu. Se oli ensimmäinen kokonaan nelivärinen sarjakuvalehti, ja sen kohderyhmänä olivat sekä tytöt että pojat. Tärkein tekijä suosion taustalla oli kuitenkin Carl Barksin käsikirjoittamat ja piirtämät sarjat, joita julkaistiin alkuvuosina runsaasti. Suomalaisen Aku Ankan kieli oli alusta alkaen huolellista ja rikasta, ja se on tuonut sanontoja yleiskieleen. Parhaita Aku Ankan piirtäjiä, muiden muassa Barksia ja myöhemmin Don Rosaa on julkaistu albumeissa.[4][5]
1970-luku ja ranskalaisen sarjakuvan tulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Albumisarjakuva tuli Suomeen 1970-luvulla. Sanoma-yhtiö alkoi julkaista René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumisarjaa vuonna 1969. Sarjan menestys myös aikuislukijoiden keskuudessa löi ranskalaisen kielialueen laatusarjakuvan läpi Suomessa. Outi Wallin ja Jorma Kaparin suomennokset toivat humoristisen ja parodisen sarjan hengen lähelle suomalaista lukijaa. Otava puolestaan aloitti samana vuonna Goscinnyn ja Morrisin lännenparodian Lucky Luke. Vuonna 1968 Sanoma-yhtiö alkoi julkaista kokoelmina myös yhtä yhdysvaltalaisen strippisarjakuvan merkittävintä teosta, Charles M. Schulzin Tenavia. Lukijoiden suosima sarja oli aloittanut Ilta-Sanomissa 1959. 1970-luvulla eri kustantajat kokeilivat useiden albumisarjojen julkaisemista, mutta yksikään ei noussut samaan suosioon kuin Asterix, Lucky Luke tai Hergén Tintti. Esimerkiksi WSOY kokeili Jacques Martinin luomaa Alixia 1974–1975 kahdeksan albumin verran.[6]
1980-luku: laatusarjakuva vakiintuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1980-luvun alussa merkittävin sarjakuvien kustantaja oli Markku Jalavan vuonna 1981 perustama Jalava. Aluksi kustantamo julkaisi albumeissaan vanhaa strippisarjakuvaa, kuten alkuperäistä Kippari Kallea ja 1950-luvun Masia. Vuonna 1982 Jalava julkaisi Will Eisnerin kirjan Talo Bronxissa. Sarjakuvaveteraanin teos oli ilmestynyt Yhdysvalloissa vuonna 1978. Eisner itse nimitti sitä ilmaisulla ”graphic novel”, sarjakuvaromaani, erotukseksi tavanomaisista sarjakuvalehtitarinoista. Eisnerin kirjan saaman hyvän vastaanoton ansiosta Jalava uskaltautui julkaisemaan useita sarjakuvan merkkiteoksia, lähinnä eurooppalaisilta tekijöiltä. Näihin kuuluivat muun muassa Hugo Prattin Corto Maltese ja kaksi Jacques Tardin albumia, jotka perustuivat Leo Malet’n Nestor Burma -rikoskirjoihin. Jalavalta ilmestyi myös ensimmäisenä Suomessa albumin verran japanilaista sarjakuvaa, ensimmäinen osa Keiji Nakazawan Hiroshiman poikaa (1985).[7]
Ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvia julkaisivat vuosina 1986–1988 sarjakuvaseura Suuri Kurpitsa ja Jalava kolme albumillista. Jukka Heiskasen mukaan ”Pirisen irtonainen tyyli lienee vaikuttanut suomalaisen nuoremman polven sarjakuvantekijöihin enemmän kuin kenenkään muun yksittäisen piirtäjän.” Tammi aloitti Enki Bilalin albumien julkaisun Pierre Christinin käsikirjoittamalla teoksella Metsästysretki. Otava julkaisi kahdeksan sveitsiläisen Deribin lastensarjakuva-albumia Yakari-intiaanipojasta. Semic aloitti 1980-luvun lopulla julkaista ranskalaisen kielialueen kaikenikäisille sopivia sarjakuvia albumeina. Näitä sarjoja olivat muun muassa Franquinin Niilo Pielinen sekä Piko ja Fantasio 1987 sekä Roger Leloup’n Yoko Tsuno 1988. Samoja sarjoja oli aikaisemmin nähty 1970-luvulla lehtijulkaisuissa. Amerikkalaisen Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -strippisarjan kokoelmat alkoivat myös Semicin kustantamana samana vuonna. Myös pienemmät kustantamot julkaisivat satunnaisesti sarjakuvaa. Oulun sarjakuvaseura julkaisi 1984 Franquinin mustaa huumoria ja taidokasta mustavalkoista piirrosta sisältävän albumin Mustat sivut.[8]
1990-luku: nousukaudesta taantumaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1990-luvun taitteessa Jalavan rinnalle nousi laatusarjakuvan kustantajana Like-yhtiö, pitkälti kustannustoimittaja Kari Puikkosen linjan ansiosta. Like jatkoi Suomessa jo aiemmin nähdyn Robert Crumbin tuotannon julkaisua useassa albumissa. Jeff Smithin lapsille ja aikuisille piirtämän Luupäät-fantasiasarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1994 ja viimeinen, yhdeksäs osa 2004. Like kokeili usean ranskalais-belgialaisen alueen tekijän julkaisua. Esimerkiksi Benoît Peetersin kirjoittamassa ja Francois Schuitenin piirtämässä Kuumetta Urbicandessa -albumissa (1991) on pääosassa kaupunkiympäristö. Sempén kepeitä pilakuvien ja sarjakuvien kokoelmia julkaisi aluksi Like, myöhemmin Tammi.[9]
Jalava ryhtyi julkaisemaan 1980-luvun lopussa englantilaisen 2000AD-lehden scifisarjoja. Ehkä arvostetuin näistä oli Alan Mooren käsikirjoittama ja Dave Gibsonin piirtämä Halo Jones, joka julkaistiin kolmena albumina 1991–1993. Muita Jalavan julkaisuja oli François Bourgeonin keskiajalle sijoittuva Hämärän matkamiehet (1991–1996). Yannin ja Edithin kahdesta lontoolaisesta katulapsesta kertovaa sarjaa Basil ja Victoria ilmestyi kaksi osaa 1993 ja 1995. Ruotsalaisen Charlie Christensenin Aarne Ankkaa julkaistiin neljä kokoelmaa 1989–1999. Semic julkaisi viisi Gary Larsonin Kaukana poissa -lehtipiirroskokoelmaa (1991–1993). Otava julkaisi kahden suuren kirjan verran Winsor McCayn 1900-luvun alussa piirtämää klassikkosarjakuvaa Pikku Nemo Höyhensaarilla. WSOY:n merkittävin sarjakuvajulkaisu 1990-luvulla oli yhdysvaltalaisen Art Spiegelmanin Maus. Spiegelman holokaustiaiheiselle sarjakuvalle myönnettiin Pulitzer-palkinto 1991.[10]
Markku Jalava työskenteli jonkin aikaa kustannustoimittajana WSOY:lle 1990-luvulla. Hänen aikanaan WSOY kokeili muutamia albumisuomennoksia, mutta niiden myynti ei ollut riittävän suurta suurelle kustannustalolle.[10]
1990-luvun puolivälin jälkeen sarjakuvasuomennosten määrä alkoi hiipua. Vuonna 1998 Egmont osti Semic-yhtiöt. Niin Egmont, Jalava kuin Like jatkoivat vanhoja sarjojaan, mutta uusia ei kokeiltu.[11]
2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2000-luvun alkuvuosien jälkeen julkaisutoiminta piristyi. Alan Mooren ja Kevin O'Neillin steampunkia ja amerikkalaista toimintasarjakuvaa yhdistävän Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kaksi ensimmäistä ilmestyivät 2003 ja 2004. WSOY aloitti vuonna 2003 toimittaja Mikael Ahlströmin aloitteesta ranskalaisen laatusarjakuvan albumisarjojen julkaisun. Näihin kuuluivat Lewis Trondheimin Jussi Jäniksen ihmeelliset seikkailut sekä Dupuy’n ja Berberianin Jeanin elämää. Suomessa huomattiin nyt ranskalaisen sarjakuvan 1990-luvulla noussut uusi sukupolvi. Japanilainen sarjakuva aloitti myös tulemisensa Suomen markkinoille.[11] Sarjakuvasivusto Kvaak.fi on äänestänyt vuodesta 2010 Herra Koipeliini -palkintoa parhaalle käännössarjakuvalle. Ensimmäisenä palkinnon sai Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä.[12]
Suomalaisista sanomalehdistä nykyään vain Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa toimitus suomentaa käännössarjakuvat itse, muissa lehdissä käytetään syndikaattien teettämiä suomennoksia.[13]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Heiskanen, Jukka: Käännössarjakuva Suomessa. Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hänninen, Ville: Roskakulttuuri saapui akatemian portaille: Suomalaisen sarjakuvakirjoittamisen ja -tutkimuksen vaiheita. Teoksessa Jokinen, Heikki (toim.): Sarjakuva Suomessa. Historiasta, asemasta, kielestä, s. 78. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-892-3.
- ↑ Heiskanen 2007, s. 521.
- ↑ a b Heiskanen 2007, s. 522.
- ↑ Heiskanen 2007, luku Disney-sarjakuvat Suomessa, s. 531.
- ↑ Salama, Ilkka: Aku Ankka – suomalaisten sydänystävä Kaleva. 17.11.2001. Arkistoitu 16.3.2014. Viitattu 26.2.2013.
- ↑ Heiskanen 2007, s. 524–525.
- ↑ Heiskanen 2007, s. 525–526.
- ↑ Heiskanen 2007, s. 527.
- ↑ Heiskanen 2007, s. 528.
- ↑ a b Heiskanen 2007, s. 529.
- ↑ a b Heiskanen 2007, s. 530–531.
- ↑ Santikko, S.: Tuulen laakson Nausicaä on vuoden käännössarjakuva! 10.01.2010. Kvaak.fi. Viitattu 13.1.2011. [vanhentunut linkki]
- ↑ Vesa Kataisto: ”Mustanaamio ei kuole koskaan – sarjakuvasivulla”, Sarjainfo 2/2018, s. 23–25.