Latgallit
| Latgallit Latgalīši |
|
|---|---|
 |
|
| Väkiluku | noin 500 000 |
| Asuinalueet |
 Latvia 500 000[1] Venäjä 1622 (2002)[2] |
| Kielet | latgalli |
| Uskonnot | katolisuus |
Latgallit (historiallisesti eri variaatioina letti, leththi, lethti, letthi, letthigalli, letigolli, leththigallia) ovat latvialaisten alaryhmä, jota joskus myös pidetään omana etnisenä ryhmänään. He ovat katolilaisia, kun taas muut latvialaiset ovat perinteisesti olleet luterilaisia. Latgallien kulttuuri kehittyi omaan suuntaansa aikana, jona he muista latvialaisista poiketen elivät osana Puola-Liettuaa. Latgallit puhuvat latgallia, jonka asema erillisenä kielenä tai latvian kielen murteena on kiistelty. Latgalleiksi luokiteltavia ihmisiä arvioidaan olevan noin 500 000.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Latgallien alkuperästä ei ole paljon tietoa. Heidän on arvioitu ilmestyneen 400–500-luvuilla nykyisen Vidzemen alueen itäosiin ja myöhemmin koko alueelle sekä Latgaleen. Latgallien varhainen suomenkielinen nimi oli lätit. Kirjallisissa lähteissä latgallit mainitaan ensimmäisen kerran 1000-luvulla. Latgallit valloitettiin Baltian ristiretkien aikana ja myöhemmin he liittoutuivat ristiretkeläisten kanssa muita pakanallisia balttiheimoja vastaan. 1400–1500-luvuilla latgallit muodostivat yhdessä muiden alueiden balttiheimojen kanssa latvialaisten etnisen ryhmän.[3]
Saksalaisen ritarikunnan hajoamisen jälkeen vuonna 1621 Latgalen alue joutui Puolan haltuun. Tästä alkoi nykypäivän latgallien erisuuntainen kehitys latvialaisiin nähden. Latgallit pysyivät katolilaisina, kun taas valtaosa muista latvialaisista liittyi luterilaiseen kirkkoon. Latgale muodosti oman voivodikuntansa vuoteen 1772, jolloin alue joutui Venäjän keisarikunnan haltuun Puolan ensimmäisessä jaossa. Vuonna 1865 alkoivat erityisesti katolilaisia vastaan tähdätyt venäläistämistoimet ja latgallin kielen käyttö kiellettiin. Kielto peruttiin vuonna 1904. Latvian saatua itsenäisyytensä Latgalessa toimi verrattain voimakkaita alueellista autonomiaa ajavia puolueita. Tänä aikana latgallia käytettiin myös kouluissa ja sillä julkaistiin kirjallisuutta. Latvian vuoden 1935 väestönlaskennan mukaan Latvian asukkaista 16 % oli latgalleja[1].
Latgalleja on nykyisestä Latvian väestöstä historiallisten piirikuntien mukaan eniten Ciblassa 94,7 %, Kārsavassa 94,0 %, Riebiņissä 91,5 % ja Rēzeknessä 90,9 %.[4][5]
Latgallilaisen kulttuurin alamäki alkoi Neuvostoliiton miehitettyä Latvian. Kirjallisuuden julkaiseminen latgalliksi kiellettiin, vaikkakin muutamat kommunistiset lehdet tekivät latgallinkielisiä julkaisuja[6]. Nykyisin suurin osa latgalleista ei koe kuuluvansa erilliseen etniseen ryhmään vaan latvialaisten alaryhmään. Vaikka latgalleina itseään pitäviäkin on todennäköisesti merkittävä määrä, ei heidän tarkkaa lukumääräänsä tiedetä, sillä Latvian valtio ei pidä latgalleja erillisenä etnisenä ryhmänä eikä heitä näin ollen lasketa erikseen väestönlaskennoissa.
Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merkittävin yksittäinen tekijä, joka erottaa latgalleja latvialaisista on katolilainen kirkko[6]. Latgallilaiseen kulttuuriin kuuluu huomattavasti enemmän puolalaisia ja venäläisiä piirteitä kuin muuhun latvialaiseen kulttuuriin. Latgallin kielellä on suojeltu asema Latvian perustuslain mukaan, mutta sen käyttö on merkittävästi vähentynyt. Suurin osa kielen käyttäjistä asuu maaseudulla ja kaupungeissa käytetään pääosin latviaa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b James Minahan. One Europe, many nations: a historical dictionary of European national groups s.401
- ↑ http://www.perepis2002.ru/index.html?id=87/ Venäjän vuoden 2002 väestönlaskenta
- ↑ Kevin O'Connor. The history of the Baltic States.lähde tarkemmin?
- ↑ Latviešu valodas paveida. Latgaliešu valodas lietošana, LR Centrālā statistikas pārvalde. Viitattu 30.7.2015.(latviaksi)
- ↑ Latgalian. The Latgalian language in education in Latvia (Arkistoitu – Internet Archive). Mercator European Research Centre on Multilingualism and Language Learning, 2009. PDF, 68 sivua. Viitattu 30.7.2015.
- ↑ a b Ronald Wixman. The peoples of the USSR: an ethnographic handbook s. 123.