Tämä on lupaava artikkeli.

Polttovenehautaus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Polttovenehautaus[1] on polttohautaamisen muoto, jossa vainaja asetettiin puuveneeseen hauta-antimineen ja poltettiin roviolla. Palamattomat esineet, tuhka ja jäljelle jääneet haudattiin esimerkiksi maakuoppaan tai polttokenttäkalmiston kivien sekaan. Polttovenehautauksia tehtiin Itämeren rannikoiden yhteisöissä rautakaudella, erityisesti merovingi- ja viikinkiaikana eli noin 550–1000 jaa. Samaan aikaan esiintyi harvemmin myös veneessä hautaamista, jolloin vainajaa ei poltettu.[2][3]

Polttovenehautauksien erityispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polttovenehautauksessa käytettiin puista ”arkkua”, mikä periytynee jo kivikaudelta, varmasti ainakin pronssikaudelta. Silloin hautaamisessa käytettiin kahta ruuhta, jotka asetettiin maakuoppaan reunat vastakkain kuin arkku. Vainaja ja hauta-antimet asetettiin ruuhiin ja ne peitettiin maalla. Koska puurakenteet säilyvät huonosti, tällaisesta hautauksesta on vähän tietoja. Sen sijaan myöhäisemmästä rautakautisista venehautaustraditioista on säilynyt paljon esimerkkejä.[3]

Vanhimmat venehautaukset ajoitetaan Bornholmin saarelle 300-luvulle jaa., eli roomalaiselle rautakaudelle. Niitä on löydetty vielä merovingi- (vendeltid (ruotsiksi)) ja viikinkiajan loppuun asti 1000-luvulle jaa. Näissä hautauksissa vainaja asetettiin avoveneeseen, jonne laitettiin mukaan vainajan henkilökohtaisia tavaroita, ravintoa, mahdollisesti aseistusta, hevonen, koira tai kotieläimiä. Tämän jälkeen vene poltettiin. Tuhkat saatettiin peittää polttamispaikalle, tai sitten ne lakaistiin kasaan ja vietiin kalmistoon. Polttovenehautauksesta jää yleensä paljon jäänteitä: tuhkaa, luunpalasia, hampaita ja erilaisia metalliesineitä, kuten koruja, veitsiä ja aseita. Veneestä jäi tuhkaan myös runsaasti niittejä ja nauloja, 50-500 kappaletta. Rautaniittejä alettiin käyttää vasta vendel- ja viikinkiajalla. Vainaja saatettiin joskus haudata veneineen myös ruumishautana. Tämä tapa oli kuitenkin harvinainen, joten se oli ehkä varattu vain yhteisön korkea-arvoisille jäsenille.[2][3]

Polttovenehautauksia eri maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi ja Norja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa tunnetaan 116 venehautausta, joista 56 on polttohautauksia ja 60 on ruumishautauksia. Ruotsalaisen polttovenehautatulkinnan mukaan niittejä tulee löytyä vähintään 100, jotta polttohautausta pidetään venehautauksena. Jos niittejä on vähemmän, ne voivat olla peräisin myös arkusta tai kärryistä.[3] Norjasta tunnetaan paljon polttovenehautauksia, erityisesti Oslon ympäristöstä ja Nordfjordista. Siellä harrastettiin eniten Pohjolassa myös polttamattomia venehautauksia.[4]

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa löydetyt venehautaukset ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta olleet polttovenehautauksia. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin ruumishautaamista ei ole harjoitettu Suomessa kovinkaan yleisesti, ja toiseksi polttamaton venehautaus lahoaa ja multaantuu nopeasti Suomen happamassa maaperässä. Harvat venehaudat ovat jääneet helposti huomaamatta, koska veneestä on jäänyt jäljelle vain niitit ja nekin ovat levinneet harvakseltaan veneenlaajuiselle alueelle. Ainoastaan polttokenttäkalmistoista on löytynyt yhdessä ryppäässä niin paljon niittejä, että hautausta voi perustellusti väittää polttovenehautaukseksi.[2] Pienen, limilautaisen veneen rakentamiseen on tarvittu vähintään 100 niittiä. Kuitenkin jo 50 niittiä voidaan hyväksyä todisteeksi veneestä silloin, kun tuhkat ja niitit on heitetty polttokenttään kivien joukkoon ja kalmistosta pystytään tutkimaan vain osa. Niittien tulee kuitenkin olla oikean pituisia ja mallisia.[2]

Vuoteen 1992 mennessä Suomesta oli löydetty kaikkiaan 36 venehautausta. Ne ajoittuvat merovingiajan alusta viikinkiajan loppuun. Aurajokilaaksossa ja Raisiossa niitä oli 12, Kalannissa 2, Halikossa 1, Perniössä 2 (Yliskylän venehauta) ja Karjaalla 2, Tampereella, Huittisissa ja Kokemäellä kussakin 1, Isossakyrössä 2, Vähässäkyrössä 2 (Kaavontönkän venehauta) ja Ahvenanmaalla 10.[2] Merovingiajalle kuuluvat venehautakalmistot ovat Perniön Yliskylä (550-luku, 900 niittiä),[5] Karjaan Storåkerkullen (noin 600 jaa.), Isokyrön Pukkila (kypärä), Vähäkyrön Kaavontönkkä[6] ja Kalannin Kalmumäki.[2] Viikinkiajalle kuuluvat Kalannin Pietilä (800-luvun alku), Kaarinan Ristimäki I (770 niittiä),[5] Saltvikin Kvarnbacken, Kaarinan Ristimäki (n. 800 jaa.) ja Liedon Ylipää.[2] Arkeologian harrastajat löysivät syksyllä 2011 Kymijoen läntisen deltan alueelta Ahvenkoskelta viikinkiaikaisen polttohaudan, jonka luumateriaalista tehty AMS-hiukkaskiihdytinajoitus osoittaa vuosia 775–980.[7]

Saarenmaa ja Viron rannikkoseutu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarenmaan kalmistoissa käytettiin 900-luvulla halkaisijaltaan muutaman metrin kivikehiä, joiden sisälle vainajan tuhkat ja muut polttohautauksen jäänteet sijoitettiin. Näistä kalmistoista on löytynyt myös veneen niittejä. Muualla Viron rannikkoseudulla polttokenttäkalmistot olivat epämääräisiä kivikenttiä, jonne polttohautauksen jäänteet heitettiin. Samoin kuin Saarenmaalla, joukossa oli myös paljon veneen niittejä. Esimerkkejä polttovenehautauksista ovat Lagedi hauta XII (600-luku jaa., 146 niittiä),[5] Aseri (600-luku),[5] Rae [5] ja Proosan tarhakalmisto.[5].[8]

Muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olhavajoen viikinkiaikaiset venehautaukset ovat Plankun kalmistossa skandinaavisia, mutta muut varjagivaikutteisesti slaavilaisia.[2] Ranskasta Bretagnen rannikolta löytyi jo vuonna 1906 polttovenehauta Groixin saarelta. Kummusta paljastui aikuisen ja nuoren pojan poltetut jäänteet. Hauta-antimet olivat skandinaaviset, ja haudasta löytyi kulta-, pronssi- ja rautaesineitä, aseita ja uhrattuja eläimiä, joista suurin oli hevonen.[4]

Venepolttohautaus mytologiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanrunossa kuvataan, miten vainaja on poltettu ja rovionjäännökset kätketty maahan:[9]

Tarsilainen poltettihin,
Venehessä vaskisessa,
Purressa rautapohjassa.
Sen kypenet kylvettihin,
Peltohon perittömähän,
Muahon manterettomahan.

Vainajia on myös lähetetty veneissä vesille, esimerkiksi Vienanjokeen. On ehkä uskottu, että kun Vienanmeri on kuljettanut veneet pohjoiseen, siellä on sijainnut reitti Tuonelaan. Polttamalla vainajan henki vapautettiin kuitenkin nopeammin kuin maatumalla. Veneen tarkoitus lienee ollut samantapainen kuin muillakin hauta-antimilla. Se seurasi poltettuna vainajaa, joka saattoi matkustaa sillä Tuonelaan. Toisaalta veneelle on voinut olla käytännöllisiäkin syitä, sillä se oli hyvä polttoalusta vainajan tuhkaamisessa. Tähän viittaa se, että vene käännettiin nurin vainajan suojaksi. Lahoavia veneitä saattoi myös olla helposti saatavilla tähän tarkoitukseen.[2][3]

Keskiaikaiset arabilähteet kuvaavat useassakin tekstissä veneillä liikkuneiden kauppiaiden tai päälliköiden hautausrituaaleja. Ibn Rušd mainitsee, kuinka päällikkö haudattiin veneessä talomaiseen kammioon vaatteet, korut, aseet, tarvekalut, vaimo tai palvelija mukanaan. Al-Masudi kertoo matkakertomuksessaan, kuinka myös vaimo haudattiin tavallisesti miehensä mukana. Ibn Miskawayh mainitsee myös vaimon hautaamisen yhdessä miehensä ja hauta-antimien kanssa. Kaikissa tapauksissa hautarakennelmat lopulta poltettiin.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Venehautaus on polttovenehautauksen muunnos, jossa hautaseremonian päätteeksi vainaja peitettiin veneeseensä laudoilla, maakerroksella ja mahdollisesti vielä kivillä.
  • Polttohautaus toimitetaan polttamalla vainaja ja hauta-antimet roviolla. Tuhkat ja polttojätteet haudattiin tämän jälkeen.
  • Laivalatomus on pronssikautinen hautatapa, jossa venettä edustaa kivistä rakennettu veneenmuotoinen kivikehä. Hauta jäi tämän kehän sisälle.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tvauri, Andres: The Migration Period, Pre-Viking Age, and Viking Age in Estonia. sarjasta Estonian Archaeology (nro 4). Tarto: Tarton Yliopisto, 2012. ISBN 978-9949-19-936-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 10.3.2013). (englanniksi)
  • Raike, Eeva: Niitit Suomen nuoremman rautakauden polttohautauksissa (selostus gradusta). Muinaistutkija, 1992, nro 2, s. 20-22. Vaasa: Suomen arkeologinen seura. Artikkelin verkkoversio.
  • Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria. Suomentanut Oittinen, Hannu & Tvauri, Anders. Porvoo: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-879-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Museovirasto: Museoalan sanasto
  2. a b c d e f g h i Raike 1992
  3. a b c d e f Mosseby, Jennie: Kvinnan och havet (pdf) (maisterin tutkielma) 2009. Kalmar, Ruotsi: Högskolan i Kalmar. Viitattu 15.3.2013. (ruotsiksi)
  4. a b Stylega, Frans-Arne: Skipsgraven fra Bretagne arkeologi.blogspot.fi. 2012. Viitattu 13.3.2013. (norjaksi)
  5. a b c d e f Tvauri 2012, s. 275-277
  6. Muinaisjäännösrekisteri: Kaavontönkkä Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 4.6.2012. Museovirasto. Viitattu 9.3.2013.
  7. Jäppinen, Jouni: Ahvenkosken satama
  8. Kriiska & Tvauri 2007, s.179-181
  9. Purhonen, Paula: Tämän päivän arkeologi muinaisen ihmisen maailmankuvaa etsimässä Tieteessä tapahtuu 2/1997. Viitattu 29.10.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gausel-polttovenehauta: Gausel, valokuvia
  • Raike, Eeva: Venepolttohautaus Suomessa rautakaudella. Muinaistutkija, 1996, nro 2. Vaasa: Suomen arkeologinen seura.
  • Johansson, Evelina: Tunas brandgravar (pdf) (maisterin tutkielma) 2011. Gotlanti, Ruotsi: Högskolan i Gotland. Viitattu 31.7.2013. (ruotsiksi)
  • Isakson, Sven: Långhus på liden (pdf) (raportti) 2002. Tukholma, Ruotsi: Arkeologiska Forskningslaboratoriet Stockholms universitet. Viitattu 31.7.2013. (ruotsiksi)
  • Stockholms Museum: Vikingatida gravar