Kalevalainen runous

Kalevalainen runous perustuu kalevalaiseen runomittaan eli kalevalamittaan. Kalevalaista runoutta esiintyy itämerensuomalaisten kansojen keskuudessa. Kalevalainen runous on syntynyt viimeistään rautakaudella, ja monet sen aiheista kertovat juuri rautakautisesta ympäristöstä. Mukana on myös vanhempia, šamanistisia aiheita jopa kivikaudelta, sekä uudempia, kristillisen ajan aiheita.

Hyvämuistisia runonlaulajia arvostettiin yhteisöissä. Jamasen veljekset Uhtualta.

Vanha kalevalainen runous säilyi vuosisatoja muistinvaraisena. Uudet sukupolvet oppivat vanhat runot kuunnellessaan niitä, jotka osasivat laulaa runoja ulkoa. Tätä varten oli olemassa useita laulutapoja, sillä loitsuja lukuun ottamatta runot esitettiin yleensä nimenomaan laulaen, ei lausuen. Laulua säestettiin toisinaan kanteleella.

Runouden alkuperä

Matti Pöllä ja aiemmin Matti Kuusi ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita. Esimerkiksi merkittävän Kalevalan runonlaulajan Arhippa Perttusen sukujuuret ovat luultavasti sekä nykyisen Suomen alueen puolelta, Vienan Karjalasta ja jopa Käkisalmen–Laatokan alueelta ja Ruotsista. Vuonna 1987 Olavi Suorsa Oulun yliopistosta julkaisi runojen alkuperää käsittelevän tutkimusartikkelin Kalevalan runonlaulajien kainuulaispohjalaiset sukujuuret.

Myös Kari Sallamaa kirjoitti vuonna 2015, että Vienan runonlaulajasuvut ovat pääosin tulleet Oulujokivarresta Vienaan. Sallamaan mukaan Malisten suku oli Hailuodosta ja Perttuset Pikkaralasta. Sallamaa mainitsee, että erityisen tärkeä paikan Kalevalan runoille on Utajärven Ahmaksen kylä. Hän pitää sitä merkittävimpänä pohjoispohjalasena runokylänä. Sieltä tunnetaan ensimmäinen nimeltä mainittu kalevalamittaisen runon taitaja ylipäänsä, itsellisnainen Lusia Korhonen. Lusian repertuaarista ei tiedetä muuta kuin käräjäpöytäkirjan maininta, että hän kuolemaan mennessään lauloi vanhoja loitsurunoja. Sen sijaan Ahmaksen seuraavan laulumestarin, Pekka Kukkosen runoista on tallessa viisi. Ne olivat niin merkittäviä, että Elias Lönnrot otti ne Kalevalan keskeisen jakson, Väinämöisen veneenveiston, polvenhaavan, hauen leukaluisen kanteleen sekä Orfeus-efektin, Väinön soiton pohjaksi.

Runouden keruu

Vanhimmat tunnetut kalevalaisten runojen kirjalliset taltioinnit ovat ilmeisesti 1500-luvulta. Eräät tutkijat ovat tosin tulkinneet 1200-luvulta peräisin olevan, historiallisen Novgorodin lähistöltä löydetyn tuohikirjoituksen kalevalamittaiseksi loitsuksi.

Ensimmäinen merkittävä runonkerääjä, joka runoja taltioidakseen kuunteli niitä ja kirjoitti ylös, oli 1700-luvulla toiminut Christfried Ganander. Gananderin toiminta ei kuitenkaan ollut vielä niin tehokasta ja ammattimaista, kuin 1800-luvun kansanperinteen kerääjien.^lähde?

1800-luvulla, Suomen suuriruhtinaskunnan aikana, tiedeyhteisö otti tehtäväkseen kerätä talteen kaiken vielä jäljellä olevan kalevalaisen runouden. Elias Lönnrot sekä useat muut, lähinnä oppineet ja opiskelijat, keräsivät runoutta ja kansanperinnettä suomalaisten ja kaikkien itämerensuomalaisten kansojen asuinalueilta. Samaan aikaan, kun runoutta innokkaimmin kerättiin, oli kansanrunouden suullisen muistamisen perinne jo alkamassa hiipua. Monet haastatellut runonlaulajat olivat viimeisiä todellisia runonlaulajia suvuissaan tai perinteissään ja iältään usein jo vanhuksia. Tosin joissain suvuissa perinne jatkui vahvana seuraavalle sukupolvelle, jota taas pääsivät kuuntelemaan seuraavat runonkerääjien ikäluokat.^lähde?

Kun perinne alkoi olla kuolemaisillaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, oli suurin osa aineistosta jo kerätty. Jonkin verran runoja saatiin kuitenkin talteen vielä 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Itse asiassa jotkin kalevalamittaiset lastenlorut, kuten "Lennä lennä leppäkerttu", "Oli ennen onnimanni" ja "Tuu tuu tupakkarulla" sekä useat kalevalamittaiset sananlaskut, ovat selviytyneet suullisena perinteenä 2000-luvulle.^lähde?

Joidenkin mukaan katkeamatonta suullista perinnettä edustavia runonlaulajia on edelleen olemassa, mutta tämä on epävarmaa. Useaa 1900-luvulle elänyttä on kutsuttu tässä merkityksessä viimeiseksi runonlaulajaksi, ja tutkija Martti Haavio kutsui näiden joukkoa viimeisiksi runonlaulajiksi. Viimeinen vahvistetusti suullisena perinteenä vienalaista runonlaulua omaksunut runonlaulaja oli vuonna 2017 kuollut Jussi Huovinen. Jos osittain tai pääosin kirjoista tai nauhoitetuista tallenteista opiskeltu, mutta aitoa perinnettä uskollisesti toteuttava ja kehittävä runonlaulu lasketaan perinteiseksi runonlauluksi, on kiistatta perinteisiä runonlaulajia vielä useita. Nauhoitusten ansiosta alkuperäistä runonlaulua voi oppia myös kuuntelemalla.^lähde?

Runojen keräyksen ansiosta nykyisillä kansanperinteen ja muinaisuskon tutkijoilla on käytettävissään valtava määrä suhteellisen myöhäisiä, mutta monipuolisia tietoja entisajan uskomuksista ja perinteistä. Suurin osa taltioiduista runoista, noin 100 000 eri runotekstiä, on koottuna Suomen Kansan Vanhat Runot -teokseen. Kalevalaisista kansanrunoista vuosina 1835–1836 koottu Suomen kansalliseepos, Kalevala, sisältää vain pienen siivun kaikesta talteen kootusta kalevalamittaisesta runoudesta. Lisäksi Kalevalaan päätyneissä runoissa, eikä vain niiden asettelussa, näkyy kokoajansa Lönnrotin kädenjälki eräissä kohdin, kuten alun luomistarussa, jota Lönnrot on muuttanut merkittävästi.

Kalevalainen runous kertoo niin arjesta, ihmissuhteista, myyteistä kuin historiallisista tapahtumistakin. Kalevalamittaan on tehty myös loitsuja ja rukouksia. Kalevalamittaisilla lauluilla on myös toivotettu tervetulleeksi, lähetetty matkaan tai valmistettu jotakuta uuteen vaiheeseen elämässä. Esimerkiksi sulhasta ja morsianta on valmistettu häihin ja uuteen elämään avioelämästä kertovilla lauluilla. Kuolleiden vuoksi on laulettu itkuvirsiä. Surkeaa elämäntilannetta, kuten köyhyyttä, naimattomuutta tai huonoa aviopuolisoa, on voitu valittaa surumielisillä lauluilla. On toki laulettu myös onnesta.^lähde?

Kalevalainen runous kristillisenä aikana

Kalevalaisessa runoudessa kuvatut myytit saivat uutta sisältöä kristinuskon tullessa Suomeen. Runojen vanhoihin motiiveihin kudottiin kristillisiä muotoja. Kalevalamittaisen runouden muuttumista heijastavat esimerkiksi Piispa Henrikin surmavirsi 1200–1300-luvulta ja Elinan surmaruno 1400–1500-luvulta.

Puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla kirkko pyrki kitkemään ja sammuttamaan kaikki epäkristillisinä pidetyt perinteiset runot ja tavat. Tämän on väitetty olleen yksi syy siihen, että kalevalainen runo- ja myyttiperinne rapistuii läntisessä Suomessa. Kalevalainen runous ei kuitenkaan täysin kadonnut läntisestä Suomestakaan, ja sitä saatiin runsaasti kerättyä 1800-luvulla, tunnetuimpana esimerkkinä Ritvalan helkarunot. 1600- ja 1700-luvuilla luterilainen papisto itsekin käytti kalevalaista runomittaa tai sen mukaelmia uskonnollisessa runoudessaan. Tunnetuin esimerkki tästä on Matias Salamniuksen Ilolaulu Jeesuksesta vuodelta 1690. Myös yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat siihen, että perinteisemmät henkisen perinteen lajityypit väistyivät ja korvautuivat uusilla.

Itä-Suomessa, Pohjanmaalla, Inkerissä ja ortodoksisessa Karjalassa kalevalamittainen runous säilyi pitempään kuin Länsi-Suomessa, jopa 1900-luvulle saakka. Esimerkiksi Savossa kukoisti loitsurunous, Vienan Karjalassa puolestaan myyttinen epiikka. Runoperinteen erot heijastelivat eri alueiden historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia erityispiirteitä. Esimerkiksi Neuvosto-Karjalassa runonlaulajat sepittivät kalevalamittaista epiikkaa, joka toisti valtiollisen propagandan sisältöjä.

Nykyajan kalevalainen runous

Talonpoikaisrunoilijat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka paitsi muistivat vanhoja runoja, myös sepittivät uusia.

Muistinvaraisen säilyttämisen perinne on nykyisin lähes katkennut. Uusi kalevalamittainen runous on kirjoitettua ja kansanrunoista poiketen yksittäisten henkilöiden tekemää. Henkilökohtainen luovuus on korvannut hyvän muistin ja alkuperäisyyden kalevalaisen runouden korkeana arvona. Uuden kalevalaisen runouden tunnetuin suomalainen luoja on Eino Leino. Kalevalamittaista runoutta tehdään nykypäivänäkin, ja sen aihemahdollisuudet ovat rajattomat. Myös nuoret suomalaiset harrastavat kalevalamittaista runoutta.

Kalevalaisen runouden ja kalevalamitan nykykäyttöä edistämään pyrkiviä yhdistyksiä ovat muun muassa Kalevalaisen Runokielen Seura ja Vienan Karjalan Ystävät ry.

Myyttiset kertomukset

Tärkeä osa kalevalaista runoutta ovat myyttiset kertomukset. Kalevala on koottu pääasiassa myyttisistä kertomuksista, mutta mukana on myös loitsuja ja esimerkiksi häärunoutta. Eri myyttisiä aiheita on tunnettu lukuisia. Levinneisyytensä ja suosionsa perusteella tärkeimpiä myyttejä lienevät olleet kertomukset maailman synnystä ja Sammosta. Sampotarusto liittyy ihmeelliseen Sampo-esineeseen ja sankarien maan ja Pohjolan välisiin suhteisiin.

Myyttisten kertomusten päähenkilöitä

Väinämöinen

Pääartikkeli: Väinämöinen

Monissa tarinoissa seikkailee Väinämöinen, voimakas velho ja runonlaulaja. Väinämöinen osallistui maailman syntyyn, ja hän on tehnyt lukuisia ihmetekoja. Väinämöinen oli merkittävä hahmo muinaissuomalaisille. Sankarin lisäksi hän oli jumalolento, jota palvottiin.

Ilmarinen

Pääartikkeli: Seppo Ilmarinen

Ilmarinen oli seppä ja ihmetekoihin kykenevä sankari, joka usein liittyi samoihin taruihin kuin Väinämöinen. Myös ilmarinen oli läsnä maailman luomisessa, hän muun muassa takoi taivaankannen. Myöhemmin Ilmarinen takoi monia esineitä, kuten Sammon. Ilmarinen lienee alkujaan ollut taivaanjumala.

Pohjolan emäntä

Pääartikkeli: Pohjolan emäntä

Pohjolaan liittyvissä tarinoissa on lähes aina mukana Pohjolan emäntä, jonka eräs nimitys on Louhi. Pohjolan emäntä kuvataan lähes aina pahaksi tai saidaksi, rumaksi vanhukseksi. Pohjolan emäntä on kuitenkin mahtava taikomaan. Hän voi hallita säätä ja muuttua Kokko-linnuksi.

Lemminkäinen

Pääartikkeli: Lemminkäinen

Lemminkäinen oli tunnettu sodankävijä ja naistenmies.

Muut henkilöt

Runot käsittelivät myös useita muita henkilöitä. Katso: Luettelo Kalevalan henkilöistä

Kalevalaisen runouden maantiede

Vuokkiniemi oli eräs alueista, joilta saatiin talteen runsaasti runoutta. 1800-luvun tunnelmaa on vielä jäljellä.

Pääartikkeli:Kalevalan maantiede

Kalevalaisessa runoudessa esiintyy niin tunnettuja kuin myyttisiäkin paikkoja. Varsinkin uhkaavan Pohjolan ja sankarien maan Väinölän sijainnista on useita teorioita. On esimerkiksi ajateltu, että Pohjola olisi ollut jossain Pohjanlahden perukoilla. Toisten mukaan Pohjola ei kuitenkin perustu mihinkään todelliseen paikkaan, vaan on kokonaan mytologinen. Tämän käsityksen mukaan Pohjolalla olisi selitetty maailmankaikkeuden rakennetta. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla on kuuma Lintukoto, on äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella kylmä Pohjola. Pohjolaa on myös käytetty selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää. Sankarien kotimaan taas uskovat monet sijainneen siellä, missä sankaritarinoita on laulettukin eli Vienan runokylien suunnalla. Tämä on usein ollut oikeiden runonlaulajien käsitys.

Loitsut

Pääartikkeli: Loitsu

Suurin osa suomalaisista loitsuista oli kalevalamittaisia. Loitsuissa kerrottiin usein loitsinnan kohteen syntykertomus.

Aiheesta muualla

• Kalevalaisen Runokielen Seura
• Kalevalamitta ja Kalevalan sävelmä