Kalevalainen runous

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kalevalainen runous perustuu kalevalaiseen runomittaan eli kalevalamittaan. Kalevalaista runoutta esiintyy itämerensuomalaisten kansojen keskuudessa. Kalevalainen runous on syntynyt viimeistään rautakaudella, ja monet sen aiheista kertovat juuri rautakautisesta ympäristöstä. Mukana on myös vanhempia, šamanistisia aiheita jopa kivikaudelta, sekä uudempia, kristillisen ajan aiheita.

Hyvämuistisia runonlaulajia arvostettiin yhteisöissä. Jamasen veljekset Uhtualta.

Vanha kalevalainen runous säilyi vuosisatoja muistinvaraisena. Uudet sukupolvet oppivat vanhat runot kuunnellessaan niitä, jotka osasivat laulaa runoja ulkoa. Tätä varten oli olemassa useita laulutapoja, sillä loitsuja lukuun ottamatta runot esitettiin yleensä nimenomaan laulaen, ei lausuen. Laulua säestettiin toisinaan kanteleella.

Runouden keruu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat tunnetut kalevalaisten runojen kirjalliset taltioinnit ovat ilmeisesti 1500-luvulta.[1] Eräät tutkijat ovat tosin tulkinneet 1200-luvulta peräisin olevan, historiallisen Novgorodin lähistöltä löydetyn tuohikirjoituksen kalevalamittaiseksi loitsuksi.

Ensimmäinen merkittävä runonkerääjä, joka runoja taltioidakseen kuunteli niitä ja kirjoitti ylös, oli 1700-luvulla toiminut Christfried Ganander. Gananderin toiminta ei kuitenkaan ollut vielä niin tehokasta ja ammattimaista, kuin 1800-luvun kansanperinteen kerääjien. Voidaan katsoa, että 1800-luvulla, Suomen suuriruhtinaskunnan aikana, tiedeyhteisö otti tehtäväkseen kerätä talteen kaiken vielä jäljellä olevan kalevalaisen runouden. Elias Lönnrot sekä useat muut, lähinnä oppineet ja opiskelijat, keräsivät runoutta ja kansanperinnettä suomalaisten ja kaikkien itämerensuomalaisten kansojen asuinalueilta. Samaan aikaan, kun runoutta innokkaimmin kerättiin, oli kansanrunouden suullisen muistamisen perinne jo alkamassa hiipua. Monet "haastatellut" runonlaulajat olivat viimeisiä todellisia runonlaulajia suvuissaan tai perinteissään, ja iältään usein jo vanhuksia. Tosin joissain suvuissa perinne jatkui vahvana seuraavalle sukupolvelle, jota taas pääsivät kuuntelemaan seuraavat runonkerääjien ikäluokat. Kun perinne alkoi olla kuolemaisillaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, oli suurin osa aineistosta jo kerätty. Jonkin verran runoja saatiin kuitenkin talteen vielä 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Itse asiassa jotkin kalevalamittaiset lastenlorut, kuten "lennä lennä leppäkerttu", "oli ennen onnimanni", ja "tuu tuu tupakkarulla", sekä useat kalevalamittaiset sananlaskut, ovat selviytyneet suullisena perinteenä 2000-luvulle.

Joidenkin mukaan katkeamatonta suullista perinnettä edustavia runonlaulajia on edelleen olemassa, mutta tämä on epävarmaa. Useampaa 1900-luvulle elänyttä on kutsuttu tässä merkityksessä "viimeiseksi runonlaulajaksi", ja tutkija Martti Haavio kutsui näiden joukkoa "viimeisiksi runonlaulajiksi". Jos osittain tai pääosin kirjoista (tai nauhoitetuista tallenteista) opiskeltu, mutta aitoa perinnettä uskollisesti toteuttava ja kehittävä runonlaulu lasketaan "perinteiseksi", on kiistatta "perinteisiä" runonlaulajia vielä useita. Nauhoitusten ansiosta alkuperäistä runonlaulua voi oppia myös kuuntelemalla.

Runojen keräyksen ansiosta nykyisillä kansanperinteen ja muinaisuskon tutkijoilla on käytettävissään valtava määrä suhteellisen myöhäisiä, mutta monipuolisia tietoja entisajan uskomuksista ja perinteistä. Suurin osa taltioiduista runoista, noin 100 000 eri runotekstiä, on koottuna Suomen Kansan Vanhat Runot-teokseen. Kalevalaisista kansanrunoista koottu 1835-36 Suomen kansalliseepos, Kalevala, sisältää vain pienen siivun kaikesta talteen kootusta kalevalamittaisesta runoudesta. Lisäksi Kalevalaan päätyneissä runoissa (eikä vain niiden asettelussa) näkyy kokoajansa Lönnrotin kädenjälki eräissä kohdin, kuten alun luomistarussa, jota Lönnrot on muuttanut merkittävästi.[2]

Kalevalainen runous kertoo niin arjesta, ihmissuhteista, myyteistä kuin historiallisista tapahtumistakin. Kalevalamittaan on tehty myös loitsuja ja rukouksia. Kalevalamittaisilla lauluilla on myös toivotettu tervetulleeksi tai lähetetty matkaan, tai valmistettu jotakuta uuteen vaiheeseen elämässä. Esimerkiksi sulhasta ja morsianta on valmistettu häihin ja uuteen elämään avioelämästä kertovilla lauluilla. Kuolleiden vuoksi on laulettu itkuvirsiä. Surkeaa elämäntilannetta, kuten köyhyyttä, naimattomuutta tai huonoa aviopuolisoa, on voitu valittaa surumielisillä lauluilla. On toki laulettu myös onnesta.

Kalevalainen runous kristillisenä aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalaisessa runoudessa kuvatut myytit saivat uutta sisältöä kristinuskon tullessa Suomeen. Runojen vanhoihin motiiveihin kudottiin kristillisiä muotoja [3]. Kalevalamittaisen runouden muuttumista heijastavat esimerkiksi Piispa Henrikin surmavirsi 1200-1300-luvulta ja Elinan surmaruno 1400-1500-luvulta.[4]

1600-luvun puhdasoppisuuden aikana kirkko pyrki kitkemään ja sammuttamaan kaikki epäkristillisinä pidetyt perinteiset runot ja tavat.[5] Tämän on väitetty olleen yksi syy siihen, että kalevalainen runo- ja myyttiperinne rapistui Länsi-Suomessalähde?. Kalevalainen runous ei kuitenkaan täysin kadonnut läntisessä Suomessakaan, ja sitä saatiin runsaasti kerättyä 1800-luvulla, tunnetuimpana esimerkkinä Ritvalan helkarunot. 1600- ja 1700-luvuilla luterilainen papisto itsekin käytti kalevalaista runomittaa tai sen mukaelmia uskonnollisessa runoudessaan. Tunnetuin esimerkki tästä on Matias Salamniuksen Ilolaulu Jeesuksesta vuodelta 1690. Myös yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat siihen, että perinteisemmät henkisen perinteen genret väistyivät ja korvautuivat uusilla.

Itä-Suomessa, Pohjanmaalla, Inkerissä ja ortodoksisessa Karjalassa kalevalamittainen runous säilyi pitempään kuin Länsi-Suomessa, jopa 1900-luvulle saakka. Esimerkiksi Savossa kukoisti loitsurunous, Vienan Karjalassa puolestaan myyttinen epiikka. Runoperinteen erot heijastelivat eri alueiden historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia erityispiirteitä.

Nykyajan kalevalainen runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talonpoikaisrunoilijat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka paitsi muistivat vanhoja runoja, myös sepittivät uusia

Muistinvaraisen säilyttämisen perinne on nykyisin lähes katkennut. Uusi kalevalamittainen runous on kirjoitettua ja kansanrunoista poiketen yksittäisten henkilöiden tekemää. Henkilökohtainen luovuus on korvannut hyvän muistin ja alkuperäisyyden kalevalaisen runouden korkeana arvona. Uuden kalevalaisen runouden tunnetuin luoja on Eino Leino. Kalevalamittaista runoutta tehdään nykypäivänäkin, ja sen aihemahdollisuudet ovat rajattomat. Myös nuoret suomalaiset harrastavat kalevalamittaista runoutta.

Kalevalaisen runouden ja kalevalamitan nykykäyttöä edistämään pyrkiviä yhdistyksiä ovat mm. Kalevalaisen Runokielen Seura ja Vienan Karjalan Ystävät ry.

Myyttiset kertomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeä osa kalevalaista runoutta ovat myyttiset kertomukset. Kalevala on koottu pääasiassa myyttisistä kertomuksista, mutta mukana on myös loitsuja ja esimerkiksi häärunoutta. Eri myyttisiä aiheita on tunnettu lukuisia. Levinneisyytensä ja suosionsa perusteella tärkeimpiä myyttejä lienevät olleet kertomukset maailman synnystä ja Sammosta. Sampotarusto liittyy ihmeelliseen Sampo-esineeseen ja sankarien maan ja Pohjolan välisiin suhteisiin.

Myyttisten kertomusten päähenkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli:Väinämöinen

Monissa tarinoissa seikkailee Väinämöinen, voimakas velho ja runonlaulaja. Väinämöinen osallistui maailman syntyyn, ja on tehnyt lukuisia ihmetekoja. Väinämöinen oli merkittävä hahmo muinaissuomalaisille. Sankarin lisäksi hän oli jumalolento, jota palvottiin.

Ilmarinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ilmarinen

Ilmarinen oli seppä ja ihmetekoihin kykenevä sankari, joka usein liittyi samoihin taruihin kuin Väinämöinen. Myös ilmarinen oli läsnä maailman luomisessa, hän muun muassa takoi taivaankannen. Myöhemmin Ilmarinen takoi monia esineitä, kuten Sammon. Ilmarinen lienee alkujaan ollut taivaanjumala.

Pohjolan emäntä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pohjolan emäntä

Pohjolaan liittyvissä tarinoissa on lähes aina mukana Pohjolan emäntä, jonka eräs nimitys on Louhi. Pohjolan emäntä kuvataan lähes aina pahaksi tai saidaksi, rumaksi vanhukseksi. Pohjolan emäntä on kuitenkin mahtava taikomaan. Hän voi hallita säätä ja muuttua Kokko-linnuksi.

Lemminkäinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lemminkäinen

Lemminkäinen oli tunnettu sodankävijä ja naistenmies.

Muut henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runot käsittelivät myös useita muita henkilöitä. Katso: Luettelo Kalevalan henkilöistä

Kalevalaisen runouden maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuokkiniemi oli eräs alueista, joilta saatiin talteen runsaasti runoutta. 1800-luvun tunnelmaa on vielä jäljellä
Pääartikkeli:Kalevalan maantiede

Kalevalaisessa runoudessa esiintyy niin tunnettuja kuin myyttisiäkin paikkoja. Varsinkin uhkaavan Pohjolan ja sankarien maan Väinölän sijainnista on useita teorioita. On esimerkiksi ajateltu, että Pohjola olisi ollut jossain Pohjanlahden perukoilla. Toisten mukaan Pohjola ei kuitenkin perustu mihinkään todelliseen paikkaan, vaan on kokonaan mytologinen. Tämän käsityksen mukaan Pohjolalla olisi selitetty maailmankaikkeuden rakennetta. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla on kuuma Lintukoto, on äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella kylmä Pohjola. Pohjolaa on myös käytetty selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää. Sankarien kotimaan taas uskovat monet sijainneen siellä, missä sankaritarinoita on laulettukin eli Vienan runokylien suunnalla. Tämä on usein ollut oikeiden runonlaulajien käsitys.

Loitsut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli:Loitsut

Suurin osa suomalaisista loitsuista oli kalevalamittaisia. Loitsuissa kerrottiin usein loitsinnan kohteen syntykertomus.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen Kansan Vanhat Runot-teoksen vanhin runo (XI, 1009) on loitsu vuodelta 1564. Jos tiedät vanhemmista, voit lisätä tiedon artikkeliin.
  2. Hämäläinen, Niina: “Do Not, Folk of the Future, Bring up a Child Crookedly!”: Moral Intervention and Other Textual Practices by Elias Lönnrot. In: "Lukin, Karina, Frog & Sakari Katajamäki (eds.), Limited Sources, Boundless Possibilities. Textual Scholarship and the Challenges of Oral and Written Texts. A special issue of RMN Newsletter No 7, December 2013."
  3. Jouko Vahtola Suomen historia s. 77
  4. http://www.narvasoft.fi/historia/elinansurma/index.html
  5. Jouko Vahtola: Suomen historia s. 75-77

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]