Itkuvirsi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itkijöitä esiintymässä laulujuhlilla Vakkosalmen puistossa Sortavalassa vuonna 1906.

Itkuvirret eli itkut ovat muun muassa itämerensuomalaisten kansojen ja slaavilaisten kansojen keskuudessa määrätilanteissa, kuten häissä ja hautajaisissa esitettäviä valitusrunoja, jotka on improvisoitu perinteisistä aineksista.[1] Itkuvirsien laulamisesta vastasivat itkijät.

Itkuvirret on jaettu neljään päälajiin: kuolinitkut, hääitkut, sotaanlähtöitkut sekä tilapäisitkut.[2] Itkijöitä ovat yleensä olleet naiset. Itkijän kautta on purkautunut paitsi itkijän oma paha olo, myös yhteinen suru.[3] Itkuvirsiperinnettä harjoitetaan Suomessa vain ortodoksikarjalaisten parissa.[3]

Itkuvirsi on kirjallisuudessa ja tutkimuksessa käytetty nimitys. Paikallisilla on omat nimityksensä eri puolilla Karjalaa. Muun muassa Vienan Karjalassa itkemistä kutsutaan äänellä itkemiseksi ja Aunuksessa luvotteluksi.[4]

1900-luvun alusta lähtien itkeminen alkoi menettää myös karjalaisten parissa merkitystään. Kuitenkin esimerkiksi evakkokarjalaiset Suomessa pitivät itkuperinnettä yllä. Lisäksi Suomessa on viime aikoina perustettu itkemistä varten omia seuroja ja järjestetty kursseja.[5] Itkuvirsiä on kirjoitettu muistiin ja nauhoitettu talteen runsaasti, joten käytöstä poistuneitakin itkuvirsiä on palautettavissa eloon. Nykyaikaiselle itkuvirrelle on ominaista itsehoitotehtävä: itkemällä voidaan purkaa suruja ja pettymyksiä. Nykyitkijätkin saattavat entisten itkijöiden tapaan esittää itkuja myös julkisesti.[3]

Tunnettuja itkijänaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Taskutietojätti: A–Ö: Gummeruksen yksiosainen tietosanakirja. Jyväskylä: Gummerus, 1984. ISBN 951-20-2603-1.
  3. a b c Jonkka, Miia: Itkuvirret saivat amerikkalaistutkijan opettelemaan suomen kielen Helsingin sanomat. 21.2.2009. Viitattu 22.2.2009.
  4. Juurela, Tiina: Kuolema, matka tuonilmaiseen www.karjalankalmot.net. Viitattu 28.2.2010.
  5. Riutta, Nina: Sanoitettua itkua Vantaan Lauri. 12.3.2009. Viitattu 28.2.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Konkka, Unelma: Ikuinen ikävä: Karjalaiset riitti-itkut. Valokuvat: Pekka Laaksonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 428. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985. ISBN 951-717-418-7.
  • Nenola-Kallio, Aili: Itämerensuomalaiset itkuvirret. Teoksessa Asplund, Anneli & Hako, Matti (toim.): Kansanmusiikki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 366. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1981. ISBN 951-717-234-6.
  • Nenola, Aili: Inkerin itkuvirret. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 735. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-058-9.
  • Tenhunen, Anna-Liisa: Itkuvirren kolme elämää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1051. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-809-1.
  • Wilce, James MacLynn: Crying shame: Metaculture, modernity, and the exaggerated death of lament. Malden: Wiley-Blackwell, 2009. ISBN 978-1-4051-6992-9. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]