Noituus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Francisco Goyan maalaus Noitasapatti, 1797–1798.

Noituus tarkoittaa yliluonnollisten voimien hallitsemista. Noituuden harjoittajaa nimitetään noidaksi.[1]

Metsästäjä-keräilijäkulttuureissa usko yliluonnolliseen ja taikuuteen ovat saaneet erilaisia pelon muotoja, ja toisen ihmisen vahingoittamista taikuuden keinoin pelätään suuresti. Uskomus siitä, että salaisen tiedon omaava ihminen kykenee hallitsemaan yliluonnollisia voimia ja aiheuttamaan vahinkoa niiden kautta toisille ihmisille, on luonut pohjan noituuden käsitteelle. Noitauskomuksia on ollut kaikissa kulttuureissa kautta aikojen. Kristillisessä Euroopassa, myös Suomessa, varsinkin uuden ajan alussa ja myöhäiskeskiajalla oli laajoja noitavainoja. Monissa kehitysmaissa noitausko on säilynyt.[2]

Noituus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanmaan ja Peräpohjolan asukkaiden joukossa on kaikkialla tietäjiä ja noitia ikään kuin se olisi niiden kotimaa.[3]

Suomalaisessa kansanperinteessä noita tarkoitti tietäjää, jolle yhteisössä kuuluivat lähinnä hyväntekijän ja parantajan tehtävät.[2]

Keskiaikainen kronikoitsija Olaus Magnus Gothus kuvaa laajasti suomalaisten noitien taikakeinoja. Suomalaiset tietäjät muun muassa myivät tuulta ostettavaksi kauppiaille, jotka eivät kovan vastatuulen vuoksi pystyneet lähtemään merelle:

»Maksun saatuaan he antoivat heille kolme noiduttua solmua, jotka oli peräkkäin tehty nahkahihnaan, sellaisin opastuksin, että jos he avaisivat ensimmäisen, he saisivat lempeitä tuulia, jos taas toisen, niin navakampia. Mutta jos he päästäisivät irti kolmannen, he joutuisivat niin raivokkaaseen myrskyyn, etteivät he keulasta näkisi vältettäviä kareja, keskilaivassa pysyisi jaloillaan laskeakseen purjeet eivätkä perässä kaikin voiminkaan kykenisi hoitelemaan peräsintä. Ja kovia ovat kokeneet ne, jotka halveksien ovat kieltäneet, että tuollaisissa solmuissa voisi piillä sellainen voima.[3]»

Suomalainen tietäjäperinne ei lakannut kristinuskon tulon myötä, vaikka käännyttäjät yrittivät parhaansa mukaan kitkeä vanhoja tapoja.[2]

Noituus Raamatussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatussa Mooses sai Jumalalta käskyn kansalleen, ettei tulisi harjoittaa: noituutta, velhoutta, kehottaa ihmistä kulkemaan tulen läpi, taikoja, syödä veristä tai ennustamista.[4][5] Apostoli Paavali mainitsee Galatalaiskirjeessään noituuden, kun hän luettelee lihan eri tekoja, joita harjoittamalla ei peri Jumalan valtakuntaa[6]

Uusnoituus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uusnoituus

Uuspakanuus ja erityisesti Britanniassa 1940-luvulla syntynyt wicca, uusnoituuden suosituin muoto, ovat kasvattaneet suosiotaan erityisesti 1960- ja 1970-lukujen kulttuuristen muutosten myötä. Suomessa uuspakanuus alkoi 1980-luvulla ja erityisesti 1990-luvulla kasvaa varteenotettavaksi liikkeeksi muun muassa Lehto- ja Pakanaverkko-yhdistysten perustamisen myötä.[7]

Noituuteen liittyvät ilmiöt nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään noituuteen uskotaan laajalti muun muassa eräissä Afrikan maissa.

Tansaniassa on vuosina 2007–2009 surmattu yli 50 albiinoa ja Burundissa 12. Albiinojen raajoista ja elimistä tehdään taikakaluja.[8]

Vuonna 2009 Ugandassa kirjattiin 123 surmaa, joiden arvioitiin liittyvän noituuteen. Surmatut ovat enimmäkseen lapsia, joiden verta, sukuelimiä ja muita ruumiinosia käytetään rikastuttamaan noitien asiakkaita nopeasti.[9] Eteläisessä Afrikassa ihmisten surmaamista ja ruumiinosien käyttämistä noituuteen nimitetään muti-murhiksi zulujen 'lääkettä' tarkoittavan sanan mukaan.[10]

Toisaalta noitia myös pelätään ja vainotaan nykyäänkin. Lähinnä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tapetaan tuhansia vuosittain noitavainoissa.[11] Erityisesti Nigeriassa on tuhansia lapsia ajettu kodeistaan noidiksi syytettyinä.[12]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hakusana noita teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 5, Me–pic. Espoo: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6644-7.
  2. a b c Hakusana noitausko teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 8, Min–Pah. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07247-89.
  3. a b Olaus Magnus: Pohjoisten kansojen historia: Suomea koskevat kuvaukset. (Historia de gentibus septentrionalibus, 1555.) Suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01184-7.
  4. 3. Moos. 19:26
  5. 5. Moos. 18:10
  6. Gal. 5:19
  7. Hjelm, Titus (toim.): Mitä wicca on?. Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-502-3.
  8. Albiinot elävät kuolemanpelossa, Hs.fi (Arkistolinkki)
  9. Les sacrifices humains, le travers meurtrier de la sorcellerie, Les voix du monde 25.1.2010
  10. Minister calls for tougher charges for muti murder, Mai & Guardia 23.3.2010
    'I was forced to kill my baby', Bbc 2.4.2002
  11. Case Study: The European Witch-Hunts, c. 1450-1750 and Witch-Hunts Today, Gendercide Watch
  12. Tracy McVeigh, Children are targets of Nigerian witch hunt, The Guardian 9.12.2007

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria (toim.): Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli: Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. Tietolipas 203. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-590-4.
  • Levack, Brian P. (toim.): The Oxford Handbook of Witchcraft in Early Modern Europe and Colonial America. Oxford: Oxford University Press, 2013. ISBN 978-0-19-957816-0.
  • Valk, Ülo: Perkele: Johdatus demonologiaan. (Kurat Euroopa usundiloos, 1991.) Viron kielestä suomentanut Tapani Hietaniemi. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 1997. ISBN 951-768-019-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]